Tässä lyhyt tarinani uusio perheestämme.
Avioiduimme 1999 vaimoni kanssa,vaimollani oli poika entisestä liitostaan ,silloin 9vanha.
Onni kukoisti uusio perheessämme alusta alkaen ja kuvittelin että sulauduin joukkoon hyvin.
Ongelmia kumminkin alkoi vuosien päästä ilmaantumaan koskien vaimoni poikaa.
Vaimoni nimittäin korosti hyvin usein että hän on yksin oikeudella poikansa holhoaja eikä minulla ole mitään oikeutta edes ajatella puhuvani kasvatuksesta pojalle.
Asia loukkasi minua hyvin kovasti,ymmärsin asian niin että leirimme oli jakautunut kahtia,oli vaimoni ja minä,sekä äiti ja poika.
Välit poikaan olivat oikein hyvät,ja ovat aina olleet ,joskin etäiset.
Poika puhuu minulle vain jos on aivan pakko sanoa jotain asiaa,mutta keskustelun asteelle hän ei ole koskaan antautunut kanssani,itse asiassa en edes tiedä hänen asioistaan mitään ainoastaan sen minkä vaimoni haluaa kertoa.
Nyt poika on nuorimies ja asuu omassa taloudessaan,en näe häntä juurikaan.
Äitinsä kanssa he juttelevat päivittäin puhelimessa normaali asioista.
Olenkin miettinyt ymmärtääköhän poika nyt aikuisena asian oikeanlaidan?
Pitääköhän hän minua ihan vieraana ihmisenä joka oli pakko hyväksyä?
Itse olen ollut ylpeä pojasta salaa mielessäni mutten ole koskaan uskaltanut sitä ääneen lausua koska sellaistahan vaimoni halusi,omistaa poikansa yksin itsellään,ikään kuin suojellen minulta tai ettei menettäisi poikansa huomiota liiaksi minulle?
On vaikeaa olla ja ajatella että olin vain tuon pojan elämässä mies jonka kanssa oli pakko tulla toimeen ja tuskinpa hän paljon edes surisi jos minulle jotain sattuisi.
onkohan minulla paljon kohtalontovereita,sitä tunnetta joka sisälläni on tuskin ymmärtää kukaan asiaa kokematon.
Olisin halunnut ainakin kerran saada keskustella vaimoni pojan kanssa enemmänkin kuin sanomalla TERVE ja MOI.
Yksinhuoltaja äideille haluaisin sanoa sen että jos joskus avioidutte uudelleen,älkää jättäkö miestänne paitsioon lapseenne liittyvissä asioissa,voin sanoa että sellainen tuntuu pahalta ja ajan myötä lapsenne vieraantuu entistä enemmän miehestänne.
Uusio perhekkin on perhe jossa kaikilla on oltava keskinäinen yhteys.
Avioiduimme 1999 vaimoni kanssa,vaimollani oli poika entisestä liitostaan ,silloin 9vanha.
Onni kukoisti uusio perheessämme alusta alkaen ja kuvittelin että sulauduin joukkoon hyvin.
Ongelmia kumminkin alkoi vuosien päästä ilmaantumaan koskien vaimoni poikaa.
Vaimoni nimittäin korosti hyvin usein että hän on yksin oikeudella poikansa holhoaja eikä minulla ole mitään oikeutta edes ajatella puhuvani kasvatuksesta pojalle.
Asia loukkasi minua hyvin kovasti,ymmärsin asian niin että leirimme oli jakautunut kahtia,oli vaimoni ja minä,sekä äiti ja poika.
Välit poikaan olivat oikein hyvät,ja ovat aina olleet ,joskin etäiset.
Poika puhuu minulle vain jos on aivan pakko sanoa jotain asiaa,mutta keskustelun asteelle hän ei ole koskaan antautunut kanssani,itse asiassa en edes tiedä hänen asioistaan mitään ainoastaan sen minkä vaimoni haluaa kertoa.
Nyt poika on nuorimies ja asuu omassa taloudessaan,en näe häntä juurikaan.
Äitinsä kanssa he juttelevat päivittäin puhelimessa normaali asioista.
Olenkin miettinyt ymmärtääköhän poika nyt aikuisena asian oikeanlaidan?
Pitääköhän hän minua ihan vieraana ihmisenä joka oli pakko hyväksyä?
Itse olen ollut ylpeä pojasta salaa mielessäni mutten ole koskaan uskaltanut sitä ääneen lausua koska sellaistahan vaimoni halusi,omistaa poikansa yksin itsellään,ikään kuin suojellen minulta tai ettei menettäisi poikansa huomiota liiaksi minulle?
On vaikeaa olla ja ajatella että olin vain tuon pojan elämässä mies jonka kanssa oli pakko tulla toimeen ja tuskinpa hän paljon edes surisi jos minulle jotain sattuisi.
onkohan minulla paljon kohtalontovereita,sitä tunnetta joka sisälläni on tuskin ymmärtää kukaan asiaa kokematon.
Olisin halunnut ainakin kerran saada keskustella vaimoni pojan kanssa enemmänkin kuin sanomalla TERVE ja MOI.
Yksinhuoltaja äideille haluaisin sanoa sen että jos joskus avioidutte uudelleen,älkää jättäkö miestänne paitsioon lapseenne liittyvissä asioissa,voin sanoa että sellainen tuntuu pahalta ja ajan myötä lapsenne vieraantuu entistä enemmän miehestänne.
Uusio perhekkin on perhe jossa kaikilla on oltava keskinäinen yhteys.
Vastaukset 22
Vanhimmat
minulla oli vajaa kaksi-vuotias lapsi kun aloin seurustella nykyisen mieheni kanssa.
Ensimmäiset ongelmat ilmaantuivat kun muutimme yhteen.
Oli vaikea sopeutua siihen että "yhtäkkiä" joku toinenkin ihminen komentaa ja puuttuu lapseni kasvatukseen.
Riitelimme alussa moneen otteeseen asiasta.
Sitten jossain vaiheessa kaikki alkoi muuttua.
Olimme oikea kunnollinen perhe jossa kumpikin oli osa lapsemme kasvatusta.
Nyt lapsemme on 8vuotias.
Ehkä tilanteen teki helpommaksi se että lapsi oli niin pieni kun perheeseemme tuli yksi uusi jäsen.
En tiedä.
Mutta nyt olemme onnellisia ja ihan oikea pieni perhe.
Käytät sanaa "lapsemme"? Onko lapsi siis yhteinen?
Tässä tarkennusta: ei ole biologisesti "lapsemme", mutta henkisesti on lapsemme.
Miten hän on sopeutunut teidän yhteisten lasten kanssa elämään. Oliko uusi lapsi "kauhea yllätys" hänelle ;-)?
Minullekko tuo kysymys esitetty koskien vastaustani "yhteistä Lastamme".
Eikös se samassa ketjussa ole...?
Ei meillä ole kuin yksi lapsi.
Elämme kuten mikä tahansa normaali lapsiperhe, vaikka miehelläni ja lapsella ei ole biologista sidettä.
Mieheni pitää tytärtämme lapsenaan ja on kuin kuka tahansa isä.
En ole painostanut häntä olemaan isä vaan se rooli tuli ihan itsestään.
Eikä minulla ollut mitään sitä vastaan.
Alussa toki minun oli vaikea tottua tilanteeseen, mutta alun jälkeen kaikki on mennyt hyvin.
En ole ollut mikään yh mikä on vampannut itselleen miehen jotta lapsi saisi isän.
En ole painostanut miestäni isäksi.
Olen onnellinen että minulla on mieheni.
Hän on maailman ihanin mies.
Tyttäremme saa kasvaa ja nähdä millainen hyvä isä on.
Siihen ei tarvita biologista sidettä.
Pahoittelen etukäteen jos en vastannut kysymykseen jota kysyit.
Mutta vastaan mielelläni lisäkysymyksiin.
Teillä ei ole yhtään lasta. Sinulla on yksi lapsi.
Kaiken kaikkiaan tilanteeseenne toteaisin: YÖK!
Meillä on yksi lapsi.
Elämä taitaa olla kohdellut sinua aika huonosti kun vaikutat niin katkeralta.
Mutta aurinkoista kevään odotusta sinulle.
;-) Viiden sentin psykologi? :-)))
Jos se mielenterveyttäsi auttaa, niin toki voit puhua lapsestasi "teidän" lapsena. Ehkä se on sinulle keino selviytyä tai sitten keino selitellä.
Eli sinä ajattelet niin että koska mieheni ei ole lapseni biologinen isä niin lapsi on minun ei meidän?
Halusin vain mielenkiinnosta kysyä ymmärsinkö sinut oikein.
Tapauskohtaisia.
Älä ole surullinen. Teillä on varmaan mennyt loppujenlopuksi ihan hyvin. Meillä oli hyvin riitaista, lapseni lyöttäytyivät yhteen isäpuoltaan vastaan ja tekivät barrikaadin ja yrittivät ajaa mieheni pois, onnistumatta siinä. Sillä seuraamuksella, että he itse lähtivät kotoa LIIAN aikaisin eli 16- 17 vuotiaina ja vetosivat lastensuojeluun, ettei kotona voi asua kun isäpuoli on niin hirveä ettei anna kaljotella ei huumeita, eikä harjoittaa nykyajan "harrastuksia" kuten varastettuja autoja ja tytöille olisi ollut tärkeää tuoda poikia kotiin yöksi ym kivaa.
Oli hyvin vaikeaa aikaa... Nyt he ovat omillaan ja yrittävät aikuistua pikkuhiljaa, osa lapsistani ovat ymmärtäneet syyn, mikä on huolenpitoa ja rakkautta, mutta osa ei tänäpäivänäkään hyväksy miestäni ja heidän mielestään hän on pilannut heidän elämänsä...ELÄMÄ ON vaikeaa
Syyllisyys minulla äitinä siitä, että menin ylipäätään uusiin naimisiin, että olisikohan lapseni selvinneet paremmin kanssani yksin vai uusioperheessä on suuri kysymysmerkki.
Olen edelleen mieheni kanssa ja hän todella hyvä isä omalle pojalleen ja komentaa häntä samoin kuin lapsiani ennen. Ja poika tottelee isäänsä, eikä retosta ympäri kyliä, hoitaa omat hommansa kuten koulun ja kotitehtävänsä pientä jupinaa joskus kuuluu...
Oletko ajatellut että jospa poika kokee sen ettet ole puuttunut hänen asioihin siten ettei sinua kiinnosta? Tai ettet välitä? Tietääkö poika että äiti on halunnut tuollaiset välit, et sinä?
Jos olet ylpeä hänestä, kerro ihmeessä mitä ajattelet! Nythän poika on kuitenkin jo aikuinen eikä niinkään kasvatuksen tarpeessa, joten ei kai asiaan enää tarvitse äidiltä lupaa pyytää..? Ala rohkeasti lähestyä poikaa, jospa hän on sitä odottanut uskaltamatta itse lähestyä sinua? Peläten että tulee torjutuksi.. Tsemppiä!
Ongelmana on ymmärtääkseni juuri tuo,poika on varmaan ymmärtänyt etten ole hänen asioistaan kiinnostunut tai ettei minua saa häiritä asioillaan?
Vuosien kuluessa havaitsin kumminkin että poika vieraantui minusta täysin,hän ymmärsi että Äiti on ainoa oikea ihminen hänelle jolle voi ja saa puhua siksi hän ei koskaan edes antautunut kanssani keskustelemaan paria sanaa pidempään.
Tunnen henkilökohtaisesti tällä hetkellä niin etten ole kovinkaan tärkeä ihminen pojan elämässä,ensin tulee Äiti,sukulaiset,kaverit ja sitten välttämätön paha eli minä.
Vaikka vaimoni kanssa menee hyvin ja onkin koko ajan mennyt on selvä kahtia jako sattunut minuun.
Olen myös samaa mieltä ettei vaimoni olisi pitänyt olla niin ehdoton liittyen yhdessä elämiseemme,tuskinpa hänen tarkoitus oli tälläinen mutta ihmettelen ettei häntä kuitenkaan näytä pahemmin häiritsevän.
Kaikkea sitä tuleekin mietittyä kun ikää karttuu.
On suuri lahja saada pojalle miesystävä ja
miehenmalli taloon.
Minulla on 13 v poika jolla on sekä oma isä että
mnun miesystäväni elämässään.
Olisi suuri vahinko mikäli näin ei olisi.
Pojan isä on suhteellisen harvoin poikansa kanssa
mutta silloin kun ovat niin ovat tiiviisti ja
ovat myös läheisiä toisilleen.
Miesystäväni jakaa arjen minun ja lapsieni kanssa.
Emme asu yhdessä mutta olemme paljon keskenämme.
Mies kuuntelee päivittäin asioita jotka koskevat lapsiani.
Kasvatukseeni hän ei puutu mutta antaa mielellään toisenlaista näkökulmaa josta on paljon apua.
Pojan kanssa olisin "hukassa" ilman miesystävääni
joka tuntuu olevan samalla aaltopituudella
pojan kanssa.
Eli pojat on poikia ja siitä vaan.
Harmi ettei sinun naisesi ole tätä ymmärtänyt.
Mielestäni et tee väärin jos sanot ajatuksesi
pojalle joka on jo noin iso.
On aika luonnollista, että tuollainen etäisyys on olemassa. Tulithan sinä kundin elämään vasta kun hän oli yhdeksän.
Vaimosi ei ole aivan osaavasti asiassa toiminut. Mennyt on mennyttä eikä siitä kannata haavoja tuottaa.
Niin se totuus: Jos olet toiminut miehen mallina tuolle pojalle, ennemmin tai myöhemmin hän tiedostaa ja kenties tunnustaa, millainen tuuri hänelle kävi, kun sai miehen mallia ja kokemusta kauttasi. Tämä aika tulee, tavalla tai toisella se viestitäänkin.
Sinun on nyt yksinkertaisesti jaksettava pysyä paikoillasi ja uskottava tähän. Näin se käy, sanoo asioita monipuolisesti nähnyt ja kokenut. Ja kun se hetki tulee, sinä tiedät olleesi arvokas hänelle. Odota tyynesti.
Yksinkertaisesti: et ole pojan isä.
Toiseksi: jostain syystä, että ole ilmeisesti hänelle myöskään ystävä.
Et voi ajatella asiaa itsekeskeisesti?
Toisille pojille omaa isää ei korvaa kukaan muu mies. Ja jos ystävyyttä haluat niin siihen vaikuttaa sinun oma persoonasi sekä pojan halu tutustua sinuun.
Asia on lopulta hyvin yksinkertaista. Se, että vain sinä haluat ystävyyttä ei yksin riitä.
Miksi ihmeessä olet jäänyt? tunnut olevan pelkkä turisti koko suhteessa. Ei kai vaan käynyt niin, että otit kyllä taloudellisesti osaa poitsun kasvattamiseen, mutta muissa asioissa ei sananvaltaa ollut?
Tuollaisia yh-mammoja on valitettavasti maa täynnä. Ensin etsitään lapselle isä ja sen jälkeen sille elättäjä. Toisaalta hupaisaa, mutta toisaalta surullista, varsinkin lapsen kannalta.
Tuskin vieläkään on myöhäistä? Etsi uusi!
Ensiksi vastaisin "isätön" nimimerkille että olet aivan oikeassa,ei minulla ole oikeus vaatia pojalta ystävyyttä.
Ja senhän olen havainnutkin etten kuulu hänen läheisiinsä,ja olen siitä hyvin surullinen.
Hän on nyt nuori mies ja saa jatkaa elämäänsä omien halujensa mukaan.
Kysymykseen mikset etsi uutta vastaisin ettei kyse ole parisuhteen ongelmista,mutta kyllähän se jos haluaa oikein ilkeästi raaistaen ajatella on totta että olen ollut pelkkä kukkaro ,sellainen maksumies ja taxin kuljettaja vaikka ymmärsin että ne kuuluvat minun velvollisuuksiini isäpuolena tai sen tapaisena.
En ole ollut pahamies tai muutoinkaan v..mäinen isäpuoli ,päinvastoin turvallinen asioiden toteuttaja vaimoni pyynnöstä ja varmaan pojalle on ollut sama kuka kuskaa ja maksaa kunhan ei puutu hänen asioihinsa.
En tiedä on asia aivan noin,mutta jälkeen päin siltä tuntuu.
"tarkennusta" nimemerkki kysyi onko poika yhteinen,ei ole.
Hän tuli pakettiin kun tapasin vaimoni ,ja on hänen ensimmäisestä avoliitostaan.
Pojan biologista isää ei ole maisemissa näkynyt,enkä ole kysellytkään miksei hän ole ollut kiinnostunut lapsestaan ollut.
Katkera en ole,pettynyt en ole, tulee vaan joskus mietittyä ilmeisesti turhia asioita.
Suoraan sanoen alkoi oksennuttamaan, kun tekstiäsi. Varsinkin kohta:
"mutta kyllähän se jos haluaa oikein ilkeästi raaistaen ajatella on totta että olen ollut pelkkä kukkaro ,sellainen maksumies ja taxin kuljettaja vaikka ymmärsin että ne kuuluvat minun velvollisuuksiini isäpuolena tai sen tapaisena."
Hyi helvetti! Mitään tuollaisia velvollisuuksia ei tietenkään ole.
Hei! Ajattelin kirjoittaa oman kokemukseni uusioperheestä.Olen itse nyt 21vuotias ja minulla on 3vuotias poika,elän vielä lapseni isän kanssa joten itse en ole itse uusioperhettä perustanut :). Mutta olen lapsena asunut kolmessa sellaisessa, äitini meni kolme kertaa naimisiin.
Ensimmäinen -> Olin n.2 vuotias ja siskoni 3vuotias (itse en tästä ajasta vielä muista), kun äitini tapasi ensimmäisen isäpuolen. Luonteeltaan hän oli mukava ja rento mutta periaatteellinen. He tekivät muutaman vuoden päästä meille myös pikkuveljen. Olimme hyvin läheisiä, puhuimme,kiukuttelimme ja leikeimme hänen kanssaan ja saimme jopa kunnon selkäsaunan välillä (remmistä tai risuista) mutta se ei välejämme tukahduttanut :). Välimme ovat edelleen hyvät, soittelemme kuulumisia ja käymme kylässä. Äitini erosi tästä kun olimme n. 6 ja 7 vuotiaita.
Toinen -> Äitini meni seuraavaksi naimisiin kun olimme siskoni kanssa 7 ja 8 vuotiaita, joten aika pian edellisen jälkeen. Tämä uusi isäpuoli oli luonteeltaan erilainen kuin ensimmäinen, hyvinkin lempeä ja rauhallinen. Hänellä oli myös ikäisemme poika, eli elämäämme tuli kaksi uutta ihmistä kerralla. Välien lämpenemiseen meni luultavasti hieman kauemmin kuin ensimmäiseen, jokunen kuukausi. Mutta vietimme myös tämän kanssa aikaa paljon, ja hänen poikansa. Heistä tulikin hyvinkin rakkaat meille ja olemme myös edelleen hyvissä väleissä.
Kolmas -> Niin..äitini meni sitten kolmannen kerran naimisiin :)(itselläni ehkä sen vuoksi periaate että naimisiin menen vain kerran). Mutta olin siskoni kanssa 12 ja 13 vuotiaita, veljeni jäi asumaan isällensä. Tämä kolmas isäpuoleni oli myös luonteeltaan erilainen, sellainen huumori veikko ja todella kiltti. Me tulimme toimeen erinomaisesti, tulimme itse asiassa juttuun melkein heti kun hän muutti meille..vaikka olihan silloin myös murros-iän kriisejäkin :). Soittelemme myös kuulumisia ja kahvittelemme edelleen. Äitini erosi tästä viidennen vuoden jälkeen, mutta silloin asuinkin jo omillani.
Asiani siis oli että iällä ei ole merkitystä uusioperheillä, kommunikointi ja läsnäolo on se tärkein asia. Mielestäni vaimosi teki todella väärin, pojankin kannalta. Hän riisti mahdollisuuden läheiseen isä - poika suhteeseen. Mutta vieläkään ei ole liian myöhäistä, jos siltä tuntuu että haluat tiiviimmät välit niin tee aloite pikimmiten, sinustahan voi tulla vielä pappa-puolikin :).
tsemppiä sinulle!
Olenpa samaa mieltä läsnäolo ja kuuntelu on tärkeää. Jos yh-mamma ottaa uuden äijän, niin hänen pitäisi ottaa tyyppi kokonaan elämäänsä, eikä rajata, että jotain saa tehdä ja jotain ei. Tasa-arvo- ja puolisuus parisuhteisiin!!!