Minua ärsyttää nämä ihmiset jotka vinkuvat kanssaihmisistään. Joko miehet/naiset ovat aivan liian huonoja heille tai sitten vingutaan sitä kuinka muiden "moraalisena" velvollisuutena on hyväksyä heidät vaikka mieli ei tee. Niiden jotka ovat valinneet linjakseen lempata 99% ihmiskunnasta ja kuolata sen 1% perään joille eivät kelpaa, tulisi kaiken järjen mukaan olla tyytyväisiä yksinäisyyteensä, koska se on heidän oma valintansa. Miksi syyllistää koko vastakkaista sukupuolta ongelmasta, joka on lähtöisin oman pään sisältä. Ei kenenkään velvollisuuteena ole muuttaa itseään miellyttääkseen jotain toista. Toinen tapaus ovat ne jotka vinkuvat sitä kuinka muut ovat pinnallisia,tyhmiä, julmia yms., kun eivät kelpuuta. Luulevatko he todella, että vaatimalla muita muuttumaan he löytävät parhaimmillaankaan muuta kuin huonon parisuhteen.
Tietenkin moni haihattelee sen kuvitelman vallassa, että kunhan vain löytävät sen
kumppanin niin kyllä sitten elämä varmasti hymyilee. Onnettomuuteen ja/tai tyytymättömyyteen taipuvainen oma persoona on kuitenkin paljon hankalampi hyväksyä itsepetokseen taipuvalle luonteelleemme, kuin kuvitelma kaikkien ongelmien johtumisesta hyvän kumppanin puutteesta. Parisuhteen puutteesta, kun voi syyllistää ulkopuolista maailmaa ja sitä voi pitää parantavana pillerinä, jolla päänsisäinen krooninen tyytymättömyys poistuu.
Oletetaanpa, että olet prinssi/prinsessa ja etsit
sitä ainoaa ja oikeaa, sitä jossa on sitä jotain, sitä joka saa sukat pyörimään jaloissa. Vietät vuosikausia enemmän tai vähemmän tuskastuneena siitä, että tätä unelmiesi täyttymystä ei mistään löydy. Sitten löydät juuri sen jota luulet etsineesi. Oletko nyt löytänyt kestävän onnen? Uskaltaisinpa väittää, että lähes kaikilla tämä tyytyväisyys on ohimenevää. Kun mieli on herkistynyt etsimään syitä sille miksi toinen ihminen on puutteellinen, tulet varmasti löytämään syitä tyytymättömyydelle kenestä tahansa. Toisten kanssa siihen menee vain vähän enemmän aikaa. Ihmiset muuttuvat (myös sinä) ja se joka oli täydellinen suhteen alussa ei vastaakaan enää tilausta muutaman vuoden kuluttua. Siinä vaiheessa alkaa toisen syyllistäminen omasta tyytymättömyydestä. Suhde kenties hajoaa ja jos ei hajoa, paria yhdistää nyt lähinnä tottumus ja muutoksen pelko. Tällaisiahan parisuhteista hyvin huomattava osa on. (Katsokaa omia vanhempianne. Todennäköisesti emme kykene parempaan parisuhteeseen kuin mikä heillä on. Samoja ihmisiä me silti vielä olemme.)
Oletetaanpa, että olet "epätoivoisen" yksinäinen. Kaipaat jonkun hyväksyntää ja läheisyyttä ja aloitat vakavan suhteen ensimmäisen kanssa joka sinut hyväksyy. Ajan myötä totut parisuhteessa elämiseen ja huomaat ettei se nyt niin kamalan ihmeellistä olekaan. Se onni mitä sinulla ei ennen ollut tuntuu yhä vielä välttelevän sinua ja mikäli et pelkää kumppanisi lähtöä voit alkaa syylistämään häntä tyytymättömyydestäsi. Jos refleksin omaisesti yhä vielä pelkäät yksinäisyyttä, ryhdyt vain salaa kyräilemään kumppaniasi vastaan. Jos suhde kestää, niin taas päädytään tilanteeseen missä paria yhdistää nyt lähinnä tottumus ja muutoksen pelko.
Onnellisuus ja onnettomuus on suurimmaksi osin kiinni omasta asenteesta ja omista päätöksistä (nyt ja menneisyydessä). Lakataan siis syyllistämästä muita omasta kyvyttömyydestämme tyytyväisyyteen. Tottahan on, että luonnonvalinta ei ole valinnut meistä lajia jolla on luontainen taipumus onnellisuuteen. Itse asiassa onnellisuus voi olla suorastaan "haitallista" mikäli se saa
meidät pidättäytymään lasten tekemisestä. Epätoivoinen neurootikko joka vääntää
lapsia liukuhihnalta on evoluution kannalta toimivampi kuin onnellinen yksilö,
joka nostaa jalat pöydälle ja antaa geeniensä hypätä kaivoon. Mistähän sen onnellisuuden löytäisi, jos tyytymättömyys on osa perusluonnetta? Kas siinä pulma! Jos seuraamme pelkästään biologisia halujamme (kemiaa),
tuskin onnea löydämme, koska silloin löydämme parhaimmillaankin vain geenejä seuraavalle
sukupolvelle ja ihastumme kaiken maailman paskiaisiin. Toisaalta jos tukahdutamme
halumme, emme taida olla juuri sen paremmassa asemassa. Silloin se sama biologia
huutaa ja kirkuu sisällämme tehden meidät taas tyytymättömiksi. Ehkä joku keskitie olisi hyvä...tai sitten sellainen kastraatio, joka vie halut mennessään:-)
Toisaalta tämä jälkimmäinen vaihtoehto tuhoaa itse itsensä ja jäljelle jää ne kaikkein pahimmat lapsitehtaat.
Kuten vanha viisaus toteaa: "Kaikissa epätyydyttävissä suhteissasi on yksi yhteinen tekijä...sinä."
Tietenkin moni haihattelee sen kuvitelman vallassa, että kunhan vain löytävät sen
kumppanin niin kyllä sitten elämä varmasti hymyilee. Onnettomuuteen ja/tai tyytymättömyyteen taipuvainen oma persoona on kuitenkin paljon hankalampi hyväksyä itsepetokseen taipuvalle luonteelleemme, kuin kuvitelma kaikkien ongelmien johtumisesta hyvän kumppanin puutteesta. Parisuhteen puutteesta, kun voi syyllistää ulkopuolista maailmaa ja sitä voi pitää parantavana pillerinä, jolla päänsisäinen krooninen tyytymättömyys poistuu.
Oletetaanpa, että olet prinssi/prinsessa ja etsit
sitä ainoaa ja oikeaa, sitä jossa on sitä jotain, sitä joka saa sukat pyörimään jaloissa. Vietät vuosikausia enemmän tai vähemmän tuskastuneena siitä, että tätä unelmiesi täyttymystä ei mistään löydy. Sitten löydät juuri sen jota luulet etsineesi. Oletko nyt löytänyt kestävän onnen? Uskaltaisinpa väittää, että lähes kaikilla tämä tyytyväisyys on ohimenevää. Kun mieli on herkistynyt etsimään syitä sille miksi toinen ihminen on puutteellinen, tulet varmasti löytämään syitä tyytymättömyydelle kenestä tahansa. Toisten kanssa siihen menee vain vähän enemmän aikaa. Ihmiset muuttuvat (myös sinä) ja se joka oli täydellinen suhteen alussa ei vastaakaan enää tilausta muutaman vuoden kuluttua. Siinä vaiheessa alkaa toisen syyllistäminen omasta tyytymättömyydestä. Suhde kenties hajoaa ja jos ei hajoa, paria yhdistää nyt lähinnä tottumus ja muutoksen pelko. Tällaisiahan parisuhteista hyvin huomattava osa on. (Katsokaa omia vanhempianne. Todennäköisesti emme kykene parempaan parisuhteeseen kuin mikä heillä on. Samoja ihmisiä me silti vielä olemme.)
Oletetaanpa, että olet "epätoivoisen" yksinäinen. Kaipaat jonkun hyväksyntää ja läheisyyttä ja aloitat vakavan suhteen ensimmäisen kanssa joka sinut hyväksyy. Ajan myötä totut parisuhteessa elämiseen ja huomaat ettei se nyt niin kamalan ihmeellistä olekaan. Se onni mitä sinulla ei ennen ollut tuntuu yhä vielä välttelevän sinua ja mikäli et pelkää kumppanisi lähtöä voit alkaa syylistämään häntä tyytymättömyydestäsi. Jos refleksin omaisesti yhä vielä pelkäät yksinäisyyttä, ryhdyt vain salaa kyräilemään kumppaniasi vastaan. Jos suhde kestää, niin taas päädytään tilanteeseen missä paria yhdistää nyt lähinnä tottumus ja muutoksen pelko.
Onnellisuus ja onnettomuus on suurimmaksi osin kiinni omasta asenteesta ja omista päätöksistä (nyt ja menneisyydessä). Lakataan siis syyllistämästä muita omasta kyvyttömyydestämme tyytyväisyyteen. Tottahan on, että luonnonvalinta ei ole valinnut meistä lajia jolla on luontainen taipumus onnellisuuteen. Itse asiassa onnellisuus voi olla suorastaan "haitallista" mikäli se saa
meidät pidättäytymään lasten tekemisestä. Epätoivoinen neurootikko joka vääntää
lapsia liukuhihnalta on evoluution kannalta toimivampi kuin onnellinen yksilö,
joka nostaa jalat pöydälle ja antaa geeniensä hypätä kaivoon. Mistähän sen onnellisuuden löytäisi, jos tyytymättömyys on osa perusluonnetta? Kas siinä pulma! Jos seuraamme pelkästään biologisia halujamme (kemiaa),
tuskin onnea löydämme, koska silloin löydämme parhaimmillaankin vain geenejä seuraavalle
sukupolvelle ja ihastumme kaiken maailman paskiaisiin. Toisaalta jos tukahdutamme
halumme, emme taida olla juuri sen paremmassa asemassa. Silloin se sama biologia
huutaa ja kirkuu sisällämme tehden meidät taas tyytymättömiksi. Ehkä joku keskitie olisi hyvä...tai sitten sellainen kastraatio, joka vie halut mennessään:-)
Toisaalta tämä jälkimmäinen vaihtoehto tuhoaa itse itsensä ja jäljelle jää ne kaikkein pahimmat lapsitehtaat.
Kuten vanha viisaus toteaa: "Kaikissa epätyydyttävissä suhteissasi on yksi yhteinen tekijä...sinä."
Vastaukset 15
Vanhimmat
jos joka toinen ihminen maailmasta kannattaisi sinun parisuhde "ideologiaasi", ei meillä olisi ongelmia väestönkasvun kanssa!!
Olet varmasti yksi maailman kyynisimmistä ja kylmimmistä ihmisistä.. tai yksinäisimmistä..
kyllä olen, kylmä en ole (itse asiassa kaikkea muuta), yksinäinen en myöskään ole... olen elännyt pitkiä aikoja hyvässä ja vähemmän hyvissä suhteissa...Pidän silmäni auki ja tarkkailen sekä itseäni, että muita uteliaana. Olen ehkä huomattavasti kyvyttömämpi sokeaan itsepetokokseen kuin monet muut ihmiset. Aika moni pitää tätä melko estotonta rehellisyyttä itse asiassa hyvänä tai ainakin mielenkiintoisena piirteenä:-)
totuus tekee kipeää ja on loogista laittaa putkinäkö takaisin päälle ja jatkaa itsepetosta.
ehkä se olisi parasta. Toisaalta alhaiset odotukset tarkoittavat kykyä yllättyä joskus positiivisesti todellisuudessa, kun taas korkeat odotukset itsestään ja muista takaavat pettymyksen todellisuudessa:-) Ihminen jolla on korkeat odotukset räpiköi epätoivoisesti saadakseen todellisuuden vastaamaan odotuksiaan. Näin toimiessaan hän varmasti saavuttaa enemmän, mutta tekee sen tyytyväisyytensä kustannuksella. Jossain vaiheessa on ehkä parempi nostaa ne jalat pöydälle ja lopettaa riuhtominen.
Mieluummin etenen putkinäön vaikutuksen alaisena, kuin tyydyn yhtään vähempään, tai siihen "mitä tarjolla sattuu olemaan". Itsepetos täytyy kyllä tässä asiassa nostaa kunniaan!! :)
"Mieluummin etenen putkinäön vaikutuksen alaisena, kuin tyydyn yhtään vähempään, tai siihen "mitä tarjolla sattuu olemaan". Itsepetos täytyy kyllä tässä asiassa nostaa kunniaan!! :)"
Huomaatko mitä kirjoitit? Juuri tuota minä tarkoitin itsepetoksella: sinäkin sanot, että mieluummin elät putkinäön kautta, jolloin et tyydy vähempään ja haet vain parasta. Luulet, että asia on näin, vaikka se on juuri päinvastoin: putkinäköinen ei näe kuin muutaman asian kerrallaan, eikä pysty näkemään itseään kolmannesta persoonasta. Hän näkee itsensä ja toimintansa vain ensimmäisestä persoonasta, jolloin hän ei kykene tarkastelemaan tekemisiään ulkopuolisen silmin.
Putkinäöllä ei nähdä asioita laajasti, vaan mennään viettien varassa yhteen, hankitaan lapsia ja vasta sen jälkeen tajutaan, että se tunne, jota luuli rakkaudeksi, olikin pelkkää himoa. Parhaassa tapauksessa sama ihminen toistaa virheensä uudelleen, kuten usein käykin.
... Okei myönnän olleeni väärässä ja kaikki sanomasi on täyttä totta. Minäpä tästä sitten hipsin tieheni ja laitan itseni kaulakiikkuun.
aika masentavaa analyysiä vieraalta ihmiseltä, tiedäthän?
Uskoisit itseesi ja ehkä johonkin. Onnellisuus tulee omasta päästä ja positiivisuudesta. Ja pienistä ihanista asioista.
Kuule tutustu rauhassa niin ei tule pettymyksiä niin paljoa ehkä..?
"Epätoivoinen neurootikko joka vääntää
lapsia liukuhihnalta on evoluution kannalta toimivampi kuin onnellinen yksilö,
joka nostaa jalat pöydälle ja antaa geeniensä hypätä kaivoon."
Tuo on mielestäni tärkein kohta kirjoituksessasi. Suurin osa ihmisistä elää alkukantaisten viettien orjina. Tämä mahdollistaa itsepetoksen, jossa elämän tarkoitusta ei edes osata miettiä ja esim. alkoholi toimii hyvin murheiden hukuttajana. Kaikki se viettien mukana eläminen, joka mahdollistaa hällä väliä-asenteen, puuttuu minulta täysin ja olen siitä välillä todella kateellinen muille ihmisille. Toiset raatavat niska limassa töitä, jotta olisi mahdollisimman paljon rahaa, jotta sitä voisi tuhlata mahdollisimman paljon. Miehet ja naiset tapaavat, tapahtuu kemiallinen reaktio aivoissa, jota he kutsuvat "rakkaudeksi". Tämän johdosta mennään vauhdilla naimisiin, hankitaan pari lasta ja joskus muutaman vuoden päästä erotaan katkerina. Mies ja nainen saattavat olla tässä vaiheessa todella pettyneitä elämäänsä, mutta evoluution kannalta tärkein asia, eli lisääntyminen on tapahtunut.
pitäisikö sitten ottaa ryyppäävä, uskoton, väkivaltainen, välinpitämätön, kunnianhimoton, tyylitön, ylipainoinen ja epämuodostunut puoliso?
Taso on taso ja huonompaan ei kannata tyytyä. Toiveen sijaan siitä kannattaa tehdä kuitenkin vaatimus sekä tehdä töitä asian eteen niin joskus voi tärpätä.
Toinen vaihtoehto on deittailla juopottelevia ja huoraavia nyrkkisankareita jotta voi aloittajan mukaan todeta olevansa hyvä ihminen.
ihmiset ovat myös ärsyttäviä. Totesin vain, että haki ihminen sitten onneaan kuusta taivaalla tai katuojasta, hän todennäköisimmin päätyy samaan perusapatian ja tyytymättömyyden olotilaan oman itsensä takia. Siitä ei pitäisi syyttää muita ihmisiä. Viittaan aikaisempaan kommenttiini... Korkeat vaatimukset takaavat tyytymättömyyden luonnossa. Parasta on elää hyvässä todellisuudessa vähäisin vaatimuksin. Silloin todellisuus yllättää aina positiivisesti.
Ihmistä potkii eteenpäin tarve ja halu saada jotain. Kun yhden asian on saavuttanut olo voi hetken olla hyvä, mutta jossain vaiheessa tarve haluta jotain saattaa taas tulla mukaan.
Yleensä vaatimuksia on myös tapana korottaa. Kun on huomannut saavuttaneensa jotain, seuraavalla kerralla tietää kykynsä. Eikös tämä päde myös osin ihmissuhteisiin?
"Parasta on elää hyvässä todellisuudessa vähäisin vaatimuksin. Silloin todellisuus yllättää aina positiivisesti. "
Olet oikeassa, koska silloin osaa olla iloinen jo pienemmistäkin asioista, vaikka siitä että toinen hymyili sinulle.
Onneksi evoluutioteoria on vain aikuisille sopiva iltasatu. Parisuhde toimii henkiseltä tasolta lähtien.
Valen
se meidän ihmiselo kieltämättä tuollaista. Sitä ei kyllä kannata kertoa ääneen kuin tarkkaan valitussa seurassa!!!! Moni ei kykene tuota hyväksymään tai edes ajattelemaan, vaan kulkevat mieluusti laput silmillä ja syyttelevät muita oman elämänsä sotkemisesta.
ja kieltämättä totta. Hauska siksi, että itse olen miettinyt ihan samaa, mutta en koskaan kuullut kenenkään sanovan tuollaista ääneen missään.
Niinkuin edellinen kirjoittaja totesi, varmaan suurimmalle osalle ihmisistä tuon hyväksyminen on mahdotonta, he jatkavat niinkuin aina ennenkin syytellen milloin mitäkin ja ketäkin onnettomuudestaan.
"Toinen tapaus ovat ne jotka vinkuvat sitä kuinka muut ovat pinnallisia,tyhmiä, julmia yms., kun eivät kelpuuta. Luulevatko he todella, että vaatimalla muita muuttumaan he löytävät parhaimmillaankaan muuta kuin huonon parisuhteen."
Joskus syyllistynyt tuohon, mutten enää, olen päättänyt olla sinkku, jos ei kerta kelpaa tai, jos en löydä vertaistani. Olen niinsanotusti laittanut jalat pöydälle.
Ja jos nyt sattuisin alkaa seurustelemaan, ei se minua varmaan paljonkaan onnellisemmaksi tekisi kuin esim. uusi työpaikka tai vastaava, ainahan vaihtelu virkistää. Tottahan se on, mitä vähemmän odottaa sitä enemmän voi yllättyä.
Mietin kuitenkin, että ainahan joka asialle se syyllinen pitäisi kuitenkin löytää joten myös ihmisten tyytymättömyydelle.
Joten yhdeksi syntipukiksi voitaisiin keksiä vaikka markkinatalous ja yhteiskunta ja velvoitteet joita ihmiset saavat työnsä ja yhteiskuntansa kautta. Ihmisenhän on toimittava olemassaolevien ideologioiden mukaisesti ja vaatimuksien mukaan.
Itsekäs oman tyytyväisyyden tavoittelu osana tätä isoa koneistoahan olisi erittäin vahingollista, vaikkakin käytännössähän se saattaa olla myös mahdotonta evoluutionsa tässä vaiheessa olevalta pystyasennossa kävelevältä apinalta.
Ja niinkuin totesitte, sen ansiosta uusia ihmisiä syntyy tulevaisuudessakin turvaamaan ihmisten loputtoman taistelun itseänsä vastaan.
Ehkä ihmisten pitäisi miettiä enemmän, miten tehdä tästäkin päivästä hieman onnellisempi, kuin kenen syy on etten tänäänkään ollut onnellinen.