Mulla on yks kaveri, jolla ei ole paljon kavereita. Kuitenkin ne, joiden kanssa se useimmiten kaveeraa, arvostelee välillä rankasti sitä tai sit luokittelee ihmisiä (se on niiden mielestä hyväksyttävää ja ne pitää jeesusteluna sitä, et kaikki ei ajattele niin kaikista ja peruskommentti aina on, ettei mun tuota tarvi alkaa). Tai sit niiden kesken muuten vaan on inhottavaa meininkiä, missä yleensä aina joku tai jotkut haukutaan seläntakana, tai vähintäänkin pidetään hirveetä hajurakoa ihmisiin, joita pidetään huonompina ja mikä tahansa syy käy. Tai suurinpiirtein välillä ollaan kavereita, mut välillä taas ei olla tuntevinaankaan.
Mun kaverista on tullut itsekin siinä melko negatiivinen ja masentunut tai sit vihainen ja sen asenne toisiin ihmisiin on muuttunut just samanlaiseks, kuin niillä sen kavereilla, että ihmisissä näkee vaan huonoja puolia, tai sit hakeutuu jotenkin aina sellaseen seuraan, et siitä loppujen lopuks jossain vaiheessa tulee paha mieli. Se itkeskelee välillä ja sit on sitä mieltä ettei se välitä, vaikka muut on sille tosi tylyjäkin välillä tai kaksinaamaisia. Hän kovettaa itseään koko ajan, ja koittaa olla masentumatta ja samalla siihen on alkanut tulla samanlaisia piirteitä kuin niihin muihin. Ettei sekään enää jaksa luottaa ihmisiin, eikä näe muissa hyvää. Ja ei edes osaa etsiä itselleen uusia ihmisiä ympärilleen, koska huonot kokemukset saa sen uskomaan, et kaikki on sellaisia. Ja se, et ennenpitkää se imaisee itseensä sen luokitteluasenteen varmsti myös, ettei ala jostakin syystä toisia, mut menettää siinä samalla hirveästi ja se on niin kapeasti katsottu.
Paha katsoa toista, kun hän on niin väsynyt siihen, muttei osaa irrottautuakaan, eikä etsiä muuta, kun se on siihen niin tottunut, että se on sellaista "kavereiden" kanssa ja ne kaverit kuuluvat omasta mielestään piireihin, joihin hänkin uskoo, että pitää kuulua. Hän ei myöskään usko, että mistään löytyy ihmisiä, jotka välittää, tai vois olla parempia ja oikeasti virkistäviä tai luotettavia kavereita.
Mä en ole alkanut sille luennoida paremmista kavereista, koska se pitää sitä naiviuutena ja omaa asennetta oikeana, että kaikki pettää tai puukottaa joka tapauksessa joskus selkään. Mutta se kärsii siitä hirveästi, enkä mä kestä katsoa kun se itkee ettei kukaan välitä tai sanoo jostakin loukkaukseseta, mikä muka ei tunnu missään, mut sen näkee siitä, että tuntuu hirveän pahalta.
Hän ei enää ole kiinnostunut tutustumaankaan keneenkään uuteen, koska epäilee kaikkia samanlaisiksi. Silti ei jätä niitä omia ainoitakaan negatiivisia kavereitaan, mistä se sanoo, et ne ei ole sen aitoja ystäviä olleetkaan koskaan, mutta kun jotakin ihmisiä pitää olla.
Mitä mä tässä voin tehdä? En kestä enää kertaakaan, et se itkee mulle sitä kaikkea. Ja siltikään mä en voi saada häntä luottamaan muihinkaan tai en saa näkemään sitä tilannetta ulkoapäin yhtään, koska se on aivan sokea sille omalle tilanteelle. Miten mä voisin auttaa?
Mun kaverista on tullut itsekin siinä melko negatiivinen ja masentunut tai sit vihainen ja sen asenne toisiin ihmisiin on muuttunut just samanlaiseks, kuin niillä sen kavereilla, että ihmisissä näkee vaan huonoja puolia, tai sit hakeutuu jotenkin aina sellaseen seuraan, et siitä loppujen lopuks jossain vaiheessa tulee paha mieli. Se itkeskelee välillä ja sit on sitä mieltä ettei se välitä, vaikka muut on sille tosi tylyjäkin välillä tai kaksinaamaisia. Hän kovettaa itseään koko ajan, ja koittaa olla masentumatta ja samalla siihen on alkanut tulla samanlaisia piirteitä kuin niihin muihin. Ettei sekään enää jaksa luottaa ihmisiin, eikä näe muissa hyvää. Ja ei edes osaa etsiä itselleen uusia ihmisiä ympärilleen, koska huonot kokemukset saa sen uskomaan, et kaikki on sellaisia. Ja se, et ennenpitkää se imaisee itseensä sen luokitteluasenteen varmsti myös, ettei ala jostakin syystä toisia, mut menettää siinä samalla hirveästi ja se on niin kapeasti katsottu.
Paha katsoa toista, kun hän on niin väsynyt siihen, muttei osaa irrottautuakaan, eikä etsiä muuta, kun se on siihen niin tottunut, että se on sellaista "kavereiden" kanssa ja ne kaverit kuuluvat omasta mielestään piireihin, joihin hänkin uskoo, että pitää kuulua. Hän ei myöskään usko, että mistään löytyy ihmisiä, jotka välittää, tai vois olla parempia ja oikeasti virkistäviä tai luotettavia kavereita.
Mä en ole alkanut sille luennoida paremmista kavereista, koska se pitää sitä naiviuutena ja omaa asennetta oikeana, että kaikki pettää tai puukottaa joka tapauksessa joskus selkään. Mutta se kärsii siitä hirveästi, enkä mä kestä katsoa kun se itkee ettei kukaan välitä tai sanoo jostakin loukkaukseseta, mikä muka ei tunnu missään, mut sen näkee siitä, että tuntuu hirveän pahalta.
Hän ei enää ole kiinnostunut tutustumaankaan keneenkään uuteen, koska epäilee kaikkia samanlaisiksi. Silti ei jätä niitä omia ainoitakaan negatiivisia kavereitaan, mistä se sanoo, et ne ei ole sen aitoja ystäviä olleetkaan koskaan, mutta kun jotakin ihmisiä pitää olla.
Mitä mä tässä voin tehdä? En kestä enää kertaakaan, et se itkee mulle sitä kaikkea. Ja siltikään mä en voi saada häntä luottamaan muihinkaan tai en saa näkemään sitä tilannetta ulkoapäin yhtään, koska se on aivan sokea sille omalle tilanteelle. Miten mä voisin auttaa?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Millainen hän sitten on?Eikö hän osaa pitää puoliaan vai miksi hän on sellaisessa seurassa?Ei nyt oikein ymmarra..?
Aika tavallinen, ja sil ei ole liikaa ystäviä.
Jollain tavalla hän ajattelee, ettei kannata alkaa tappelemaankaan. Se ehkä pelkää, et menis sitten kaikki siinä, tai pahemmaksi vaan, vaikka se vois puhdistaa enemmän ilmaa, mitä ne ilmeisesti ei tee koskaan vahingossakaan.
Toisaalta ymmärrän senkin, mut toisaalta en ymmärrä, mut en tunne niitä toisia hyvin, etten osaa sanoa. Kyllä hän osaa pitää puoliaan, mutta ehkä ajattelee liiankin järkevästi siinä, ettei välitä, ja kuitenkin välittää. Miks sitä nyt yleensä ollaan ihmisten kanssa? On ne hänen kaveritkin sen kanssa. Mut silti se on sellasta.
No olethan säkin hänen kaverinsa ja näyttänyt sen, että on muunkinlaisia ihmisiä. Sun pitää vaan sanoa sille, että niin kauan kun se pitää ne negatiiviset ja ilkeilevät kaverit mukana kuvioissa, niin kauan se myös vajoaa itse sinne jonnekin pohjamutiin. Onhan sillä kumminkin edelleen sinut, vaikka menisi potkimaan ne muut tyypit elämästään. Sun pitää paukuttaa sille päähän, ettei kaikki todellakaan ole samanlaisia kuin ne sen ns. kaverit. Sanot sille, että sen täytyy repiä itsensä irti siitä huonosta seurasta, kun se seura selvästikin tekee hitaasti mutta varmasti kaltaisekseen.
Etsikää vaikka sitten yhdessä niitä uusia kavereita. Kesällä voitte käydä kahdestaan vaikka missä.
Se ei oikein halua kuunnella mua, enkä mä ala tuputtaan omia käsityksiä, jos niitä ei haluta edes tietää. Ja minulla taas on paljon omia muitakin tuttuja, joiden kans olen. Mut hänellä ei kiinnosta tutustua keneenknään, koska kaikissa tuntuu olevan jotakin niin niin huonoa vikaa tai on hänelle jollain tavalla vääränlaisia ihmisiä, mut jostakinhan sitä voi alkaa mun mielestä. Ja olis helpompikin kun tuntis paljon erilaisia ihmisiä, niin sit tutustuis lisääkin. En minä voi alkaa kokoaikaiseksi kaveriksi sille enkä edes halua kahdestaan nyhjätä hänen kanssa. Ja en mäkään sitä aina tuollaisenakaan jaksa. Nytkin välillä se on oikein mukava, mut välillä sitten taas tosi hankalana.