Moikka,
Käyn täällä aika usein lukemassa ihmisten kirjoituksia perheväkivallasta. Toisinaan kommentoin, toisinaan vain luen.
Ehkä voisinkin kertoa oman tarinani, joka vielä melkein neljänkin vuoden jälkeen palaa melkein päivittäin mieleen.
Joten tässä se tulee, lukee ken jaksaa... Kommentoi ken haluaa. Kerron vain pintaraapaisuna, koska tarinasta tulisi niin kauhian pitkä. Mitä se jo nyt on
Joskus nuoruudessani avioiduin ja erosin aika nopeasti. Ero meni suht "siististi" jos asian voi noin ilmaista. Mutta aika monessa tapauksessa ero on kuitenkin suht rankka kokemus henkisesti. Olin kuitenkin aika rikki.
Joten aika pian eron jälkeen tapasin miehen. Hänelle tilitin ja kerroin paljon pahasta olostani ja muutenkin tuntui todella hyvältä nauraa ja käpertyä toisen kainaloon. Tuntui todella että mies kuuntelee ja ymmärtää, hän oli hyvin huomaavainen, herkkä jne jne. Mielestäni hän oli kaikessa herkkyydessään löytö.
No, tuntui vaan niin vietävän hyvältä.
Suhde muuttui nopeasti vakavaksi. Esittelin miehen ystävilleni. Monet käskivät ottamaan rauhallisesti. Ihan senkin takia että myös minä itse, myös ystäväni huomasivat tässä miehessä muutamia hieman outoja piirteitä käytöksessä. Mutta en halunnut sitä omalla tavallaan nähdä, enkä uskoa.
Melkein heti hänestä tuli mustasukkainen. Minä otin sen tuolloin lähinnä mukavana asiana, ja kaiketi kohteliaisuutena.
Ikinä jos missä kävimme yhdessä , hän ei laskenut minua hetkesikään silmistään, seurasi kuin varjo. Loukkaantui jos juttelin jonkun toista sukupuolta olevan ihmisen kanssa jne jne. Asian alkoi vähän minua vaivaamaan, mutta annoin sen kuitenkin olla. Olen hyvin sosiaalinen ihminen ja tunnen paljon ihmisiä. Ja jossain vaiheessa hän kieltäytyi jopa kättelemästä esittelemiäni ihmisiä. (minulle nolo tilanne)
.
Sitten teinkin suuremman virheen ja ostin hänen kanssaan asunnon. Silloin alkoikin tästä miehestä paljastumaan kaikenlaisia piirteitä. Yht alkaen teinkin kaiken väärin, kun aiemmin olin ollut niin ihana ja mahtava ihminen, olin aika ymmälläni.
Kaikissa ystävissäni ja kavereissani alkoi olla jokaisessa niin paljon vikaa, että sitä sitten sai kuulla jos minkälaista kommenttia. Mustasukkaisuus senkun kasvoi ja sen mukana vainoharhaisuus. Se nyt ei ollut juttu eikä mikään että puhelimet tutkittiin. Se ei nyt minua niinkään häirinnyt kun mitään peiteltävää ei ollut, ja sitä hän harrasti jo muutaman kuukausen seurustelun jälkeen, mutta ajattelin että tutkikoon niin eipä luulisi olevan mitään epäilyksiä, voi että kuinka väärässä olin.
Lopuksi en homma meni siihen että en enää olisi saanut kotoa poistua. Kaupassa käyntiäkin laskettiin kellon kanssa. Samoin kelloa katsottiin kun töistä tulin, töihin soiteltiiin, muutaman kerran haukkui puhelimessa pomonikin.
Kun hän itse oli töissä hän soitti useampaan otteeseen ja tarkisti että olen kotona, herras jestas jos puhuin puhelimessa silloin kun hän soitti, jatkoi hän soittamista niin pitkään kunnes vastasin. Tai uskokaapa mikä huuto tuli jos en vastannut puhelimeen tai puhelin oli kiinni.
Olin jo niin kotiin hautautunut ihminen etten viitsinyt missään enää käydä koska se ei ollut minkään väärti että olisin kuunnellut sitä huutoa, syytöstä ja haukkumista. Kaverit karttoivat kun eivät pitäneet tästä miehestä ollenkaan.(miehen lempiharrastus oli haukkua minua oikein urakalla ystävieni kuullen)
Muutaman kerran uskalsin sitten jopa käysä terassilla ottamassa pari olutta. Silloin alkoi puhelin soida, ala-arvoista viestiä puhelimesta pukkaamaan ja linja-autoaikataulut tulemaan seurauksena oli kotona ja hirveä huuto. (mitään pahaa en ollut tekemässä eikä ollut edes mielessä. Sitten muutaman päivän mykkäkoulu ja anteeksi pyyntö vaatimus kun olin häntä loukannut.
Koko sukuni, siskoni kaikki haukuttiin. Ja vähinten säästyin minä itse. Kaikki mitä tein, tai olin elämässäni aiemmin tehnyt oli väärin. Jos pistin vastaan, hän mökötti muutaman päivän ja huutaen vaati anteeksi pyyntöä. Tunsin olevani ihan vankilassa ja alistettu. Kaikki mitä olin puhunut ja tunteella kertonut viskattiin vääristeltyinä asioina vasten kasvoja. Pikku hiljaa varkain tämä kaikki tapahtui. Enkä minä hölmö tajunnut mitään. Yritin vaan loppuun asti miellyttää ja piristää jatkuvasti pahalla tuulella olevaa miestä.
Homma meni vielä pitemmälle. Minulle suotiin vain yksi ystävä jonka kanssa sain hänen puolestaan vapaasti pitää yhteyttä. Mutta siitäkin tuli aikaajoin sanomista. Muistamapa tapauksen kun pyysin kerran tämän kyseisen ystäväni yökylään tyttöjen iltaa istumaan kun mies oli yön töissä. Asia oli ihan ok miehelle kun kysyi häneltä lupaa. Mutta auta armias että siitäkin sitten sen illan jälkeen sain kuulla viikon huutoa ja toisen viikon mykkäkoulua.Ja hirveä kuulustelu mistä asioista me olimme puhuneet. (...ja ihan kun olisikin ollut niin tyhmä että olisin kertonut, kaikki olisi taas väännetty minulle epäedullisella tavalla)
Jossain vaiheessa aloin opiskelemaan uutta ammattia, kannustusta oli siihen asti kun koulu alkoi. Mutta sitten alkoi siitäkin mäkätys. Kävin koulua, hoidin yksin kodin askareet, eläimet, ja tein vielä viikoloput töitä. siitä huolimatta sain koko ajan kuulla olevani laiska.
Kuulin myös vittuilua siitä etten ansainnut niin paljon rahaa, ehdotinkin että otan sitten viikolle lisää vuoroja. Mutta sitten kuitenkin tein hänen mielestään jo liikaa muutenkin töitä joten sekään ei olisi käynyt. Pakko sanoa että aika mahdoton yhtälö kelle tahansa: opiskella ja tehdä töitä täyden palkan verran. Mutta kuitenkin olla tekemättä kahta vuoroa viikossa enempää.
Ehdotin että lopettasin sitten koulunkäynnin ja palaan vanhaan ammattiin. Sekään ei käynyt. Mikään ei käynyt, mikään ei ollut hyvin.
Kotitöissä hän ei auttanut ollenkaan, eikä se minua haitannut, olin jo alusta asti ottanut sen roolin että ne kuuluvat minulle, mutta se oli helvettiä että kun siivosin niin käveltiin perässä ja sain kuulla senkin tekeväni väärin. En siis osannut siivotakkaan.
Joka päivä oli lämpimät ruoat pöydässä, kuului kitinää ja kiitosta ei siitäkään tullut.
Mustasukkaisuus ja vainoharhaisuus senkun paheni koko ajan. Sanomiseni ja tekemiseni käännettiin ihan oudoiksi tarinoiksi, jotka elivät tämän miehen päässä ihan omaa elämäänsä, sama tarina oli joka kerta eri versio.
Välillä tuli avaria. Aloin olemaan jo aika loppu ja masentunut ainaisesta haukkumisesta ja nöyryyttämisestä. Aloin toden teolla uskoa olevani aika epäonnistunut ihminen. En todellakaan ymmärrä miten salakavalasti kaikki vaan meni ja eteni.
Sitten mies meni ja ihastui tulenpalavasti toiseen tyttöön. Jotenkin menin siitä ihan sirpaleiksi. Muutamassa viikossa laihduin 10kg(alipainon puolelle meni).
Mutta ”minun onnekseni” tästä suhde loppui tytön puolelta hyvin nopeasti. Senkin mies sai käännettyä minun syykseni (koska olin huora-paska, ihminen jota kukaan ei pysty rakastamaan.
Minä se vaan matelin ja anelin meille mahdollisuutta. Mies vaan huoritteli, minä itkin ja rukoilin.
(kylläpäs tunnen itseni näin jälikikäteen äärimmäisen fiksuksi. Loppuen lopuksi sain miehen jatkamaan kanssani. Mutta eipä mennyt kun muutama viikko, kun mies otti vähän kaljaa ja sitten sainkin ensimmäisen kerran oikein kunnolla turpaani, lentelin seiniä päin oikein lahjakkaasti (käsi kipsiin, hiukset revittiin päästä, mustelmia joka paikassa, silmäkulma mustana ja muita pikku ruhjeita siellä täällä) No, olin huora kun huora (SYY TÄHÄN KURITUKSEEN: mies suuttui siitä että koiranpentu oli kussut lattialle rupési huutamaan minulle kuin palosireeni, ja kehtasin rähähtää takaisin, onneksi ei koiraan koskenut, siinä vaiheessa olisin tappanut koko äijän). Seuraavana päivänä se olin minä joka rauhallisesti pyysin keskustelua. Ei anteeksi pyyntöä, ei mitään, rivien välistä sain taas lukea että syy oli minussa. Minä pyysin anteeksi jos olin jollain tavalla ärsyttänyt. En edes viitsinyt siinä vaiheessa anteeksipyyntöä vaatia kun muutekin suhde oli vielä veitsenterällä.
Puoli vuotta meni sitten jotenkuten (tai samaa paskaahän se oli).Sitten minä sain vaan AHAA elämyksen ja lähdin yhden huorittelu-haukkumissession jälkeen keskellä yötä lätkimään, enkä palannut siihen asuntoon kuin tavarani hakemaan. Oli muuten aika shokki miehelle, eipä jokuseen viikkoon meinannut millään uskoa, naureskeli minun "dramaattisuudelleni" ja idioottimaisuudelleni, kunnes todella tajusi että mittäni tuli kertakaikkiaan täyteen. Lopuksi hän ei muuta enää keksinyt niin pyysi äitinsä paikalle tilannetta selvittämään (uskokaa tai älkää).
Nyt myöhemmin kun olemme kohdanneet , hän on itkien pyytänyt anteeksi käyttäytymistään ja ketonut ettei ymmärrä miksi kohteli minua niin huonosti. Hän oli miettinyt asioita ja tajunnut monet itsekkin. Takaisin ei minua pyytänyt. Mutta en olisi mennytkään. Mielummin olisin mennyt vaikka junan alle. Katkera en todellakaan ole. Jos niin paljon pahaa, siitä seurasi paljon hyvääkin. Tunnen nyt itseni paljon vahvemmaksi, tiedän mitä en enää koskaan missään muodossa aio sietää, ja se elämä mitä elin nuo vuodet tuon miehen kanssa, tajusin, kuinka hieno juttu elämä oikeastaan on. Siis tietenkin sen jälkeen kun lähdin lätkimään ja sitä jaksan aina itselleni muistuttaa, minusta tuli todella paljon positiivisempi ihminen kun pystyn nyt paljon helpommin näkemään hienoja asioita tässä elämässä. Luulen että se oli tämän suhteen tarkoitus, että opin tuon läksyn, mutta aika kovalla hinnalla.
Nyt asiani ovat todella hyvin. Löysin sattumalta elämäni miehen, jonka kanssa menin naimisiin. Meillä on oma koti ja molemmilla suht mukavat ja hyvät työpaikat. Tuo entinen suhde jätti minuun kuitenkin joitain haavoja, esimerkiksi jos jossain haluan lähteä käymään, tunnen heti suurta syyllisyyttä ja pelkään mieheni suuttuvan, ja selitän aina juurta jaksain minnen olen menossa ja mitä teen. Tilanne tietoja annan koko ajan. Tiedän ettei minun todellakaan tarvitse, ja siitä mieheni on vähän huvittunut, mutta ymmärtää kyllä yskän.
Mutta ihan oikeasti, te ihmiset jotka elätte suhteessa jossa on henkistä, fyysistä väkivaltaa tai molempia, lähtekää menemään. Nuo tyypit eivät vaan muutu. Näitä tyyppejä ei puhumalla paranneta. Luulisin että vaikeinta on tehdä SE LÄHTÖ PÄÄTÖS.
Huomaatte kyllä kuinka helppoa on hengittää kun ei tarvitse koko ajan pelätä sanoamisia tai tekemisiä. Hyviä kumppaneita on maailma pullollaan. Ihan varmasti jokaiselle löytyy joku jonka kanssa pystyy olemaan onnellinen ja elämään tasapainoista ja hyvää suhdetta. Tehkää itsellenne palvelus.
Oman kumppanin pitää olla rakas ihminen, eikä nyrkkeilysäkki.
Käyn täällä aika usein lukemassa ihmisten kirjoituksia perheväkivallasta. Toisinaan kommentoin, toisinaan vain luen.
Ehkä voisinkin kertoa oman tarinani, joka vielä melkein neljänkin vuoden jälkeen palaa melkein päivittäin mieleen.
Joten tässä se tulee, lukee ken jaksaa... Kommentoi ken haluaa. Kerron vain pintaraapaisuna, koska tarinasta tulisi niin kauhian pitkä. Mitä se jo nyt on
Joskus nuoruudessani avioiduin ja erosin aika nopeasti. Ero meni suht "siististi" jos asian voi noin ilmaista. Mutta aika monessa tapauksessa ero on kuitenkin suht rankka kokemus henkisesti. Olin kuitenkin aika rikki.
Joten aika pian eron jälkeen tapasin miehen. Hänelle tilitin ja kerroin paljon pahasta olostani ja muutenkin tuntui todella hyvältä nauraa ja käpertyä toisen kainaloon. Tuntui todella että mies kuuntelee ja ymmärtää, hän oli hyvin huomaavainen, herkkä jne jne. Mielestäni hän oli kaikessa herkkyydessään löytö.
No, tuntui vaan niin vietävän hyvältä.
Suhde muuttui nopeasti vakavaksi. Esittelin miehen ystävilleni. Monet käskivät ottamaan rauhallisesti. Ihan senkin takia että myös minä itse, myös ystäväni huomasivat tässä miehessä muutamia hieman outoja piirteitä käytöksessä. Mutta en halunnut sitä omalla tavallaan nähdä, enkä uskoa.
Melkein heti hänestä tuli mustasukkainen. Minä otin sen tuolloin lähinnä mukavana asiana, ja kaiketi kohteliaisuutena.
Ikinä jos missä kävimme yhdessä , hän ei laskenut minua hetkesikään silmistään, seurasi kuin varjo. Loukkaantui jos juttelin jonkun toista sukupuolta olevan ihmisen kanssa jne jne. Asian alkoi vähän minua vaivaamaan, mutta annoin sen kuitenkin olla. Olen hyvin sosiaalinen ihminen ja tunnen paljon ihmisiä. Ja jossain vaiheessa hän kieltäytyi jopa kättelemästä esittelemiäni ihmisiä. (minulle nolo tilanne)
.
Sitten teinkin suuremman virheen ja ostin hänen kanssaan asunnon. Silloin alkoikin tästä miehestä paljastumaan kaikenlaisia piirteitä. Yht alkaen teinkin kaiken väärin, kun aiemmin olin ollut niin ihana ja mahtava ihminen, olin aika ymmälläni.
Kaikissa ystävissäni ja kavereissani alkoi olla jokaisessa niin paljon vikaa, että sitä sitten sai kuulla jos minkälaista kommenttia. Mustasukkaisuus senkun kasvoi ja sen mukana vainoharhaisuus. Se nyt ei ollut juttu eikä mikään että puhelimet tutkittiin. Se ei nyt minua niinkään häirinnyt kun mitään peiteltävää ei ollut, ja sitä hän harrasti jo muutaman kuukausen seurustelun jälkeen, mutta ajattelin että tutkikoon niin eipä luulisi olevan mitään epäilyksiä, voi että kuinka väärässä olin.
Lopuksi en homma meni siihen että en enää olisi saanut kotoa poistua. Kaupassa käyntiäkin laskettiin kellon kanssa. Samoin kelloa katsottiin kun töistä tulin, töihin soiteltiiin, muutaman kerran haukkui puhelimessa pomonikin.
Kun hän itse oli töissä hän soitti useampaan otteeseen ja tarkisti että olen kotona, herras jestas jos puhuin puhelimessa silloin kun hän soitti, jatkoi hän soittamista niin pitkään kunnes vastasin. Tai uskokaapa mikä huuto tuli jos en vastannut puhelimeen tai puhelin oli kiinni.
Olin jo niin kotiin hautautunut ihminen etten viitsinyt missään enää käydä koska se ei ollut minkään väärti että olisin kuunnellut sitä huutoa, syytöstä ja haukkumista. Kaverit karttoivat kun eivät pitäneet tästä miehestä ollenkaan.(miehen lempiharrastus oli haukkua minua oikein urakalla ystävieni kuullen)
Muutaman kerran uskalsin sitten jopa käysä terassilla ottamassa pari olutta. Silloin alkoi puhelin soida, ala-arvoista viestiä puhelimesta pukkaamaan ja linja-autoaikataulut tulemaan seurauksena oli kotona ja hirveä huuto. (mitään pahaa en ollut tekemässä eikä ollut edes mielessä. Sitten muutaman päivän mykkäkoulu ja anteeksi pyyntö vaatimus kun olin häntä loukannut.
Koko sukuni, siskoni kaikki haukuttiin. Ja vähinten säästyin minä itse. Kaikki mitä tein, tai olin elämässäni aiemmin tehnyt oli väärin. Jos pistin vastaan, hän mökötti muutaman päivän ja huutaen vaati anteeksi pyyntöä. Tunsin olevani ihan vankilassa ja alistettu. Kaikki mitä olin puhunut ja tunteella kertonut viskattiin vääristeltyinä asioina vasten kasvoja. Pikku hiljaa varkain tämä kaikki tapahtui. Enkä minä hölmö tajunnut mitään. Yritin vaan loppuun asti miellyttää ja piristää jatkuvasti pahalla tuulella olevaa miestä.
Homma meni vielä pitemmälle. Minulle suotiin vain yksi ystävä jonka kanssa sain hänen puolestaan vapaasti pitää yhteyttä. Mutta siitäkin tuli aikaajoin sanomista. Muistamapa tapauksen kun pyysin kerran tämän kyseisen ystäväni yökylään tyttöjen iltaa istumaan kun mies oli yön töissä. Asia oli ihan ok miehelle kun kysyi häneltä lupaa. Mutta auta armias että siitäkin sitten sen illan jälkeen sain kuulla viikon huutoa ja toisen viikon mykkäkoulua.Ja hirveä kuulustelu mistä asioista me olimme puhuneet. (...ja ihan kun olisikin ollut niin tyhmä että olisin kertonut, kaikki olisi taas väännetty minulle epäedullisella tavalla)
Jossain vaiheessa aloin opiskelemaan uutta ammattia, kannustusta oli siihen asti kun koulu alkoi. Mutta sitten alkoi siitäkin mäkätys. Kävin koulua, hoidin yksin kodin askareet, eläimet, ja tein vielä viikoloput töitä. siitä huolimatta sain koko ajan kuulla olevani laiska.
Kuulin myös vittuilua siitä etten ansainnut niin paljon rahaa, ehdotinkin että otan sitten viikolle lisää vuoroja. Mutta sitten kuitenkin tein hänen mielestään jo liikaa muutenkin töitä joten sekään ei olisi käynyt. Pakko sanoa että aika mahdoton yhtälö kelle tahansa: opiskella ja tehdä töitä täyden palkan verran. Mutta kuitenkin olla tekemättä kahta vuoroa viikossa enempää.
Ehdotin että lopettasin sitten koulunkäynnin ja palaan vanhaan ammattiin. Sekään ei käynyt. Mikään ei käynyt, mikään ei ollut hyvin.
Kotitöissä hän ei auttanut ollenkaan, eikä se minua haitannut, olin jo alusta asti ottanut sen roolin että ne kuuluvat minulle, mutta se oli helvettiä että kun siivosin niin käveltiin perässä ja sain kuulla senkin tekeväni väärin. En siis osannut siivotakkaan.
Joka päivä oli lämpimät ruoat pöydässä, kuului kitinää ja kiitosta ei siitäkään tullut.
Mustasukkaisuus ja vainoharhaisuus senkun paheni koko ajan. Sanomiseni ja tekemiseni käännettiin ihan oudoiksi tarinoiksi, jotka elivät tämän miehen päässä ihan omaa elämäänsä, sama tarina oli joka kerta eri versio.
Välillä tuli avaria. Aloin olemaan jo aika loppu ja masentunut ainaisesta haukkumisesta ja nöyryyttämisestä. Aloin toden teolla uskoa olevani aika epäonnistunut ihminen. En todellakaan ymmärrä miten salakavalasti kaikki vaan meni ja eteni.
Sitten mies meni ja ihastui tulenpalavasti toiseen tyttöön. Jotenkin menin siitä ihan sirpaleiksi. Muutamassa viikossa laihduin 10kg(alipainon puolelle meni).
Mutta ”minun onnekseni” tästä suhde loppui tytön puolelta hyvin nopeasti. Senkin mies sai käännettyä minun syykseni (koska olin huora-paska, ihminen jota kukaan ei pysty rakastamaan.
Minä se vaan matelin ja anelin meille mahdollisuutta. Mies vaan huoritteli, minä itkin ja rukoilin.
(kylläpäs tunnen itseni näin jälikikäteen äärimmäisen fiksuksi. Loppuen lopuksi sain miehen jatkamaan kanssani. Mutta eipä mennyt kun muutama viikko, kun mies otti vähän kaljaa ja sitten sainkin ensimmäisen kerran oikein kunnolla turpaani, lentelin seiniä päin oikein lahjakkaasti (käsi kipsiin, hiukset revittiin päästä, mustelmia joka paikassa, silmäkulma mustana ja muita pikku ruhjeita siellä täällä) No, olin huora kun huora (SYY TÄHÄN KURITUKSEEN: mies suuttui siitä että koiranpentu oli kussut lattialle rupési huutamaan minulle kuin palosireeni, ja kehtasin rähähtää takaisin, onneksi ei koiraan koskenut, siinä vaiheessa olisin tappanut koko äijän). Seuraavana päivänä se olin minä joka rauhallisesti pyysin keskustelua. Ei anteeksi pyyntöä, ei mitään, rivien välistä sain taas lukea että syy oli minussa. Minä pyysin anteeksi jos olin jollain tavalla ärsyttänyt. En edes viitsinyt siinä vaiheessa anteeksipyyntöä vaatia kun muutekin suhde oli vielä veitsenterällä.
Puoli vuotta meni sitten jotenkuten (tai samaa paskaahän se oli).Sitten minä sain vaan AHAA elämyksen ja lähdin yhden huorittelu-haukkumissession jälkeen keskellä yötä lätkimään, enkä palannut siihen asuntoon kuin tavarani hakemaan. Oli muuten aika shokki miehelle, eipä jokuseen viikkoon meinannut millään uskoa, naureskeli minun "dramaattisuudelleni" ja idioottimaisuudelleni, kunnes todella tajusi että mittäni tuli kertakaikkiaan täyteen. Lopuksi hän ei muuta enää keksinyt niin pyysi äitinsä paikalle tilannetta selvittämään (uskokaa tai älkää).
Nyt myöhemmin kun olemme kohdanneet , hän on itkien pyytänyt anteeksi käyttäytymistään ja ketonut ettei ymmärrä miksi kohteli minua niin huonosti. Hän oli miettinyt asioita ja tajunnut monet itsekkin. Takaisin ei minua pyytänyt. Mutta en olisi mennytkään. Mielummin olisin mennyt vaikka junan alle. Katkera en todellakaan ole. Jos niin paljon pahaa, siitä seurasi paljon hyvääkin. Tunnen nyt itseni paljon vahvemmaksi, tiedän mitä en enää koskaan missään muodossa aio sietää, ja se elämä mitä elin nuo vuodet tuon miehen kanssa, tajusin, kuinka hieno juttu elämä oikeastaan on. Siis tietenkin sen jälkeen kun lähdin lätkimään ja sitä jaksan aina itselleni muistuttaa, minusta tuli todella paljon positiivisempi ihminen kun pystyn nyt paljon helpommin näkemään hienoja asioita tässä elämässä. Luulen että se oli tämän suhteen tarkoitus, että opin tuon läksyn, mutta aika kovalla hinnalla.
Nyt asiani ovat todella hyvin. Löysin sattumalta elämäni miehen, jonka kanssa menin naimisiin. Meillä on oma koti ja molemmilla suht mukavat ja hyvät työpaikat. Tuo entinen suhde jätti minuun kuitenkin joitain haavoja, esimerkiksi jos jossain haluan lähteä käymään, tunnen heti suurta syyllisyyttä ja pelkään mieheni suuttuvan, ja selitän aina juurta jaksain minnen olen menossa ja mitä teen. Tilanne tietoja annan koko ajan. Tiedän ettei minun todellakaan tarvitse, ja siitä mieheni on vähän huvittunut, mutta ymmärtää kyllä yskän.
Mutta ihan oikeasti, te ihmiset jotka elätte suhteessa jossa on henkistä, fyysistä väkivaltaa tai molempia, lähtekää menemään. Nuo tyypit eivät vaan muutu. Näitä tyyppejä ei puhumalla paranneta. Luulisin että vaikeinta on tehdä SE LÄHTÖ PÄÄTÖS.
Huomaatte kyllä kuinka helppoa on hengittää kun ei tarvitse koko ajan pelätä sanoamisia tai tekemisiä. Hyviä kumppaneita on maailma pullollaan. Ihan varmasti jokaiselle löytyy joku jonka kanssa pystyy olemaan onnellinen ja elämään tasapainoista ja hyvää suhdetta. Tehkää itsellenne palvelus.
Oman kumppanin pitää olla rakas ihminen, eikä nyrkkeilysäkki.
Vastaukset 3
Vanhimmat
jatkossakin!!
Kirjoitit hienosti siitä, millaista on elämä luonnehäiriöisen ihmisen kanssa ja miten kaikki muuttuu koko ajan pahemmaksi.
Onneksi lähdit ja sait tilalle ihan oikean ELÄMÄN.
sinun kirjoituksen. Jäin yhä miettimään miksi se oli minullekin niin vaikea lähteä. Varmasti syy oli jatkuva mollaaminen, itsetunto oli todella alhaalla. Sitä jotenkin alkoi uskomaan ettei parempaa edes ole, että ansaitsen sen kaiken.
Minäkin tein lähtöpäätöksen, enkä päivääkään ole katunut. Mutta kyllä se pitkään kesti ottaa rohkeus ulos kaapista ja vain lähteä. Minulla on mennyt paremmin kun lähdin, mutta jäljet jäi. Painajaisia näen usein, on vaikeaa luottaa. Siksi en yritäkään pakottaa itseäni luottamaan muihin, vaan olen antanut itselleni mahdollisuuden opetella LUOTTAMAAN ITSEENI. Siitä on pikkuhiljaa kasvanut myös luottamuksen hedelmiä muiden ihmisten suuntaan.
Kaikkea hyvää sinulle! Pidä itsestäsi hyvää huolta, ja ennenkaikkea usko itseesi ihmisenä ja naisena!
Hui, aika lailla tuttua tekstiä. Mikä ihme ihmisestä tekee tuollaisen.. se on aivan kauheaa elämää, ja pois pääseminen on vaikeaa, tuota ei kukaan muu kuin saman kokenut ymmärrä. Itse elelen nyt yksin, kaksi vuotta erosta, onneksi eri kaupungissa kuin tämä exä, minä muutin muualle. Muutin 500 kilometrin päähän, eli tuskin koskaan enää näen tätä ihmistä ja se kuulostaa helpottavalta. Tsemppiä kaikille naisille jotka elävät tuollaisessa tilanteessa, voimia siihen että pääsette pois suhteesta!!!! Itse turvakodin avulla onnistuin, menkää hakemaan apua, se kannattaa.