Tällä palstalla on ollut paljon keskustelua pettämisestä. Syistä, syyllisistä, vastuusta yms. Elän itse avoliitossa, jossa on monet asiat hyvin. Samanlaiset elämänarvot ja tavoitteet, yhteisiä harrastuksia ja terveet elämäntavat molemmilla.
Kuitenkin koen, että joudun tekemään erittäin paljon työtä sen eteen, että tulisin ymmärretyksi liitossani. Joku kirjoitti tuossa aikaisemmin, että jokainen on itse vastuussa siitä, että ymmärtää ja tulee ymmärretyksi. Ja jos ei heti tule ymmärretyksi, niin selittää uudelleen ja esittää lisäkysymyksiä siitä, miksi ja mitä toinen ei ymmärtänytkään.
Olen samaa mieltä. Jokainen on tosiaan itse vastuussa siitä, että tulee ymmärretyksi. Ja minä tulen ymmärretyksi pitkän prosessin jälkeen. Koen vaan raskaaksi sen, että täytyy vääntää kaikki asiat rautalangasta.
Nimittäin parisuhteissa samoin kuin ystävyyssuhteissa on eroja sen suhteen, mitenkä hyvin ja helposti osapuolet ymmärtävät toisiaan ja osaavat nähdä asioita myös toisen osapuolen näkökannasta käsin.
Jos toinen ymmärtää yleensä hitaasti ja vastahakoisesti pitkien perustelujen jälkeen toisen näkökulman, johtaa se helposti siihen, että jättää mieluummin kertomatta asiat puolisolleen. Koska joutuisi hankallassakin tilanteessa olleessaan miettimään vielä sen, että jaksaa ottaa vastaan puolison spontaanin epäempaattisuuden ja perustella asiaa niin paljon, että on lopulta tullut ymmärretyksi.
Toinen ääripää.
Toisen tyyppinen ihminen osaa ymmärtää, antaa tukea ja empatiaa jo ilman sanoja. Hän näkee jo kehon olemuksesta ja katseesta paljon. Ja selittämällä hän ymmärtää hyvin. Tällaisen ihmisen luo on helppo mennä silloin kun eniten tarvitsee apua, koska hänen luonaan voi koota voimavaroja eikä tarvitse sen sijaan käyttää olemattomia voimavaroja rautalangasta vääntämäiseen.
Kyse on siitä, että ihmiset ovat erilaisia.
Minusta tuntuu, että olen väsynyt nykyisen liittoni kommunikointitapaan. Olen myös mahdollisimman selkeästi kertonut siitä, mitä haluaisin ja miksi tietynlainen vastaanottamattomuus on minulle voimia kuluttavaa.
Onko kukaan ollut vastaavanlaisessa tilanteessa?
Pääsittekö eteenpäin?
Minusta tuntuu, että tässä tapauksessa ero saattaa olla ratkaisu. Uskon, että voisin paremmin toisentyyppisen miehen kanssa.
Kuitenkin koen, että joudun tekemään erittäin paljon työtä sen eteen, että tulisin ymmärretyksi liitossani. Joku kirjoitti tuossa aikaisemmin, että jokainen on itse vastuussa siitä, että ymmärtää ja tulee ymmärretyksi. Ja jos ei heti tule ymmärretyksi, niin selittää uudelleen ja esittää lisäkysymyksiä siitä, miksi ja mitä toinen ei ymmärtänytkään.
Olen samaa mieltä. Jokainen on tosiaan itse vastuussa siitä, että tulee ymmärretyksi. Ja minä tulen ymmärretyksi pitkän prosessin jälkeen. Koen vaan raskaaksi sen, että täytyy vääntää kaikki asiat rautalangasta.
Nimittäin parisuhteissa samoin kuin ystävyyssuhteissa on eroja sen suhteen, mitenkä hyvin ja helposti osapuolet ymmärtävät toisiaan ja osaavat nähdä asioita myös toisen osapuolen näkökannasta käsin.
Jos toinen ymmärtää yleensä hitaasti ja vastahakoisesti pitkien perustelujen jälkeen toisen näkökulman, johtaa se helposti siihen, että jättää mieluummin kertomatta asiat puolisolleen. Koska joutuisi hankallassakin tilanteessa olleessaan miettimään vielä sen, että jaksaa ottaa vastaan puolison spontaanin epäempaattisuuden ja perustella asiaa niin paljon, että on lopulta tullut ymmärretyksi.
Toinen ääripää.
Toisen tyyppinen ihminen osaa ymmärtää, antaa tukea ja empatiaa jo ilman sanoja. Hän näkee jo kehon olemuksesta ja katseesta paljon. Ja selittämällä hän ymmärtää hyvin. Tällaisen ihmisen luo on helppo mennä silloin kun eniten tarvitsee apua, koska hänen luonaan voi koota voimavaroja eikä tarvitse sen sijaan käyttää olemattomia voimavaroja rautalangasta vääntämäiseen.
Kyse on siitä, että ihmiset ovat erilaisia.
Minusta tuntuu, että olen väsynyt nykyisen liittoni kommunikointitapaan. Olen myös mahdollisimman selkeästi kertonut siitä, mitä haluaisin ja miksi tietynlainen vastaanottamattomuus on minulle voimia kuluttavaa.
Onko kukaan ollut vastaavanlaisessa tilanteessa?
Pääsittekö eteenpäin?
Minusta tuntuu, että tässä tapauksessa ero saattaa olla ratkaisu. Uskon, että voisin paremmin toisentyyppisen miehen kanssa.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Olen itse kokenut olevani yleensäkkin ihminen, jonka on ollut vaikea saada itsensä ymmärretyksi. Olen sisukkaasti opetellut läpi elämäni tätä asiaa.
En siis usko, että asiat välttämättä olisivat paremmin jonkun toisen kanssa. Mutta omalta osaltani se on ollut tärkeää. Olen eronnut ja elänyt 15 vuotta yksin ja yksinhuoltajana. Olen seurustellut joitakin aikoja siinä välillä. Sitten tapasin miehen jonka kanssa kolahti ja lujaa, johtuen juuri tuosta kommunikoinnista!
Hän on juuri ihminen joka "... osaa ymmärtää, antaa tukea ja empatiaa jo ilman sanoja. Hän näkee jo kehon olemuksesta ja katseesta paljon." Mutta - yllätys yllätys - todella vähäpuheinen ja harva sanainen. Hänen kanssaan olen oppinut senkin, että jokaista sanaa on kuunneltava tarkoin. Hän tarkoittaa sitä mitä sanoo. Ja ellei mene perille, on minun osattava kysyä - mutta tarkasti. Ei siis mitään kieliakrobatiaa.
Huvittavinta on että tunnen tulevani ymmärretyksi paremmin kuin kenenkään kanssa aiemmin!
pikkuisen.
Itse olen yltiöpäisen empaattinen. Osaan mielestäni vähän liiaksikin eläytyä ihmisten tunteisiin ja heittäydyin niihin mukaan totaalisesti aina viime vuosiin asti. Nyt on pakko tietoisesti rajoittaa empaattisuutta, koska muuten tulen hulluksi (tai siis entistä hullummaksi..). Ei jaksa. Yhtälailla kuin minuakin on joskus rasittanut mieheni epäempaattisuus, minua rasittaa nyt oma empaattisuuteni!
Kun yrittää kantaa, selvittää ja ratkoa omia murheitaan, miehen murheita, lasten murheita, omien sukulaisten murheita, miehen sukulaisten murheita, useiden ystävien murheita--- niin jossain vaiheessa tulee stoppi. Siinä vaiheessa täytyy vain todeta, että ensin on itkettävä omat asiansa ennenkuin voi todella auttaa ja tukea muita. Silloin, kun parisuhteen molemmat osapuolet ovat kriisissä yhtaikaa ei kumpikaan voi antaa tukea ja ymmärrystä toiselle. Tässä mielessä on se ja sama onko empaattinen vai epäempaattinen... Jokainen on vastuussa itsestään... Kenenkään ei edes pitäisi odottaa tukea ja ymmärrystä ainoastaan kumppaniltaan. Mitä enemmän on myötäeläviä ystäviä, sitä vähemmän panee painoa kumppanin epäempatialle...
PS. Usein muuten mietin miksi NIIN monessa parisuhteessa on selkeästi "empaattinen-epäempaattinen" pari. Johtuuko se siitä, että toisen empaattisuus on ajan myötä tullut niin hallitsevaksi, ettei toisella ole siihen mitään mahdollisuuksia?? Toinen myötäelää ikäänkuin toisenkin puolesta...
Kyse on juuri siitä, että ihmiset ovat erilaisia!
On tärkeää tuntea puolisonsa ja tietää mistä asioista kannattaa alkaa vääntää rautalangasta: Yleensä vain itselle tärkeimmistä ja merkityksellisimmistä kannattaa :). Samoin toisinpäin; jos tietää kumppanin kertoman asian olevan hänelle tärkeä ja mieluisa, niin se vain on ymmärrettävä. Eikä ole mitään mieltä hampaat irvessä yrittää ymmärtää just-heti-tässä-näin. Vaan voi ottaa asian ns. korvan taakse ja miettiä sitä vaikka viikko itsekseen. Tai pidempikin aika. Mihin on kiire :)?
"Kumppanin spontaani epäempaattisuus" :D :D :D Tuo on kuule todella yleistä. Samoin se, ettemme tiedosta sitä, että sama asia merkitsee kaikille aivan eri asioita. Jokainen ajattelee metsässä täysin eri puuta...
"Olen myös mahdollisimman selkeästi kertonut siitä, mitä haluaisin ja miksi .."
Et kai vain halua selkeästi muuttaa miestäsi? Sinä kerrot mitä haluat ja miksi - miehen pitäisi toteuttaa muutos, niinkö? Vai ymmärsinkö väärin :)??
Jäin miettimään kysymystäsi siitä, että yritänkö muuttaa miestäni mieleisekseni.
Hmm. Ainakin olen monta kertaa yrittänyt. Sitteemmin olen luopunut siitä ja ymmärtänyt, että itse asiassa minulla ei ole siihen mitään oikeutta. Hän on sellainen kuin on.
Nykyään ajattelen ennemminkin, että haluaisin saada hänet ymmärtämään tiettyjä minulle tärkeitä asioita ja sitä kautta tietyissä tilanteissa myös erilaista suhtautumista minuun ja minun asioihini.
Toisaalta, se minkä takia tulen onnettomaksi on juuri nämä luomani oletukset. Eihän minun kannata luoda mitään oletuksia ja mielikuvia toisesta ihmisestä. Koska jos olen sitonut onnellisuuteni ilmenemisen niihin, niin jos ne eivät täyty tai särkyvät, niin silloin minulla ei olisi onnellisuutta. Olisin siis asettanut onnellisuuteni muiden vastuulle ja niin ei koskaan kannata tehdä.
Mutta olen aika ajoin hyvin alkeellinen enkä pysty käsittelemään asioita aina "hädän hetkellä" kovinkaan ratinoaalisesti. Ja silloin jotenkin toivoisin ,että kumppani kantaisi hetken aikaa. Hetken vain. Ja olisi empaattinen.
Ja näkisi asiat myös minun näkökulmastani ilman rautalangasta vääntämistä, johon ei kaikissa tilanteissa ole resursseja.
Ja näissä tilanteissa mietin sitä mahdollisuutta, että olisinkin suhteessa, jossa osapuolet olisivat empaattinen-empaattinen.
Olisin ilman muuta halukas kuulemaan, millä ajatuksilla olet (ilmeisesti) pystynyt rakentamaan toimivan parisuhteen miehen kanssa, joka ei ole empaattinen. Oletko joutunut luopumaan itsellesi tärkeistä asioista ja onko teidän välinen läheisyys kuitenkin säilynyt/parantunut vaiko huononotunut.
Hukassa oleva kaipaa neuvoja.
Enpä tiedä auttaako tämä mitään, mutta itselleni on valjennut ihan muutaman tekemäni havainnon perusteella parisuhteen perusajatuksia. Tämä valaistuminen on tapahtunut aina sen jälkeen, kun on itse huomannut omat virheensa.... siitä se alkaakin:
Kesti varsin kauan, kunnes huomasin, etten ole aina oikeassa :). Tai ettei ole oikeita vastauksia, on vain vastauksia. Molempien asiat, molempien mielipide ovat yhtä tärkeitä ei niistä ole tarkoitustakaan valita "parasta". Tässä kohtaa empaattinen ihminen ontui... Ajattelin, ettei mieheni edes yritä ymmärtää minua, koska ei ole samaa mieltä kanssani minulle tärkeistä asioista! Hih. Onneksi nykyisin osaa hymyillä itselleen.
Kauan aikaa sitten jankutin miehelleni jostain, missä hän ei ollut mielestäni täydellinen :). Sanoi siihen "mutta olen minä omasta mielestäni kuitenkin kelpo mies; en lyö, en liioin juo, hoidan työni ja olen jopa ystävällinen :o". No kas. Niinhän se olikin! Mieheni on mieheni eikä mikään kiusankappale, joka ei ole ja toimi prikulleen kuten tahdon. Sätkynukkemies se vasta ärsyttävä olisikin... Olisinko itse kestänyt, jos mieheni sanoisi minulle kerrankin "olisit sellainen ja tällainen, muttet tuollainen. Tekisit näin etkä noin". En aivan varmasti!
Miehelleni, kuten monelle muullekin miehelle (naisellekin?), on tärkeää järki, logiikka ja toiminta. Ei ollenkaan tunteet. Ne ovat arvojärjestyksessa jossain sijalla 25... Ja koska tunteiden arvostus on noin matalalla, niin tietysti he ovat itse huonoja tuntemaan ja/tai ilmaisemaan niitä "mitä se muille kuuluu, tunnen mitä tunnen. Nehän ovat VAIN tunteita." Kun ymmärtää tämän niin ymmärtää paljon ns. epäempatiasta :).
Joskus minulle tulee eteen joku visainen ongelma, jota yritän tietysti ratkaista tunteiden ja intuition kautta. Pohdin ja mietin sitä päiväkausia pääsemättä puuta pidemmälle. Silloin on ihanaa ns. ottaa järki käteen, pilkkoa asia pieniksi palasiksi ja laittaa jokainen pala jonnekin sielun säilytyslaatikkoon. Tunteiden ja järjen vastakkainasettelun aika on nyt ohi :)! Ne voivat toimia rinnakkain ihan sulassa sovussa. Riippuu täysin ihmisestä kumpaa käyttää enemmän.
Itseasiassa mitä enemmän tajuaa omia ja toisen mielenliikkeitä, niiden eroavaisuuksia, sitä vähemmän joutuu luopumaan mistään. Kumpikin voi olla oma itsensä.
Just joo, tästä piti tulla lyhyt juttu...
Ole onnellinen, että sinua kuullaan edes pitkällisten perustelujen kautta.
Itse halusin pois liitosta; jossa lapsia, kun ex-vaimoni ei suostunut ottamaan minun ehdotuksia vastaan. Perhettä koskevissa asioissa ei mielipidettäni välttämättä edes kysytty, jos kysyttiin niin vastauksellani ei ollut merkitystä. Jos ehdotin esim. lomakohteeksi etelää, niin ex-vaimo tilasi ja maksoi liput pohjoiseen minulta kysymättä, vaikka olin ehdottanut etelää. Sama peli oli ihan muunlaisissakin asioissa, päinvastainen toteutettiin. Minulta vaadittiin tekoja; tein kyllä osani ihan omasta tahdosta, mutta mikään ei kelvannut.
Esim astianpesu; hoitui kyllä alusta loppuun, mutta miten työni mitätöitiinkään. Kun korjailin puhtaita astioita kaappiin, niin hän ryntäsi paikalle nostaakseen viimeisen kipon kaappiin sanoen; "voisit auttaa kotitöissä, pesisit edes joskus astiat". Sama laulu muutenkin ja siihen vedoten vielä pihtaus. Kuka mies sitä haluu iät kaiket, kun puhumiset ei tehoo.
Lasten takia yritin kestää, mut sitte astui elämääni rakkaus toisen naisen muodossa. Ero ja sopimusasiat osoitti vielä kertaalleen ex:än oikean karvan. Uusi elämä sai tulikasteensa ex:än valjastaessa pirun armeijan meitä rakastuneita vastaan.
Uusi liitto oli itseselvyys. Kaikki pohjautui alusta asti aitoon keskusteluun ja rakkauden väkevä lasnäolo ei jäänyt epäselväksi. Kaikki piruilut ollaan vastaanotettu toistemme vieressä seisten ja tukien. Rakkautemme onkin vain osoittanut vahvuutensa hyökkäysten keskellä.
Rakkauden läsnäollessa kumpainenkin osaa panostaa toisen kuulemiseen, koska todellisessa rakkaudessa kumpainenkin haluaa antaa kaikkensa toiselle. Kuulemalla toista vuorovaikutteisessa kommunikaatiossa antaa toiselle parhaiten oman läsnäolonsa. Jotkut kait sanovat sitä tilaa sielunkumppanuudeksi.
Oman kokemukseni perusteella voisin sanoa, että sinun on ruvettava radikaaleihin toimenpiteisiin saadaksesi muutosta aikaiseksi. Ero on aika radikaalia, etenkin jos ei vielä ole pettänyt. Erolla uhkaaminen tosin voi tehota ja muutos tulee. Tai sitten keksitty uskottomuuskin vois olla aika radikaali idea. Koen voimakkaasti, että on tapauksia (kuten oma) jossa uskottomuus on se vihoviimeinen keino, kun voimat on loppu ja kaikki omassa tiedossa olevat ideat ovat osoittautuneet täysin tehottomiksi.
Uuden elämän saaminen on pelottava ajatus. Aito rakkaus on kuitenkin tavoittelemisen arvoinen. Oma tapa tutustua ihmisiin pitäisi osata muuttaa. Ulkoisen olemuksen peräänmeno on yksi heikkous, etenkin kun tärkeimmäksi asiaksi osoittautuu sisäinen keskusteleva ihminen. Tulee tässä mieleen erään vanhan miehen sanat; "ihminen tarvitsee itselleen keskustelukumppanin".
ihan kuin minä olisin itse kirjoittanut tuon tekstin.olen myös vahvasti sitä mieltä,että vaikka kuin hakkaat päätäsi seinään,että saisit toisen ymmärtämään,ei se onnistu tässä elämässä,ihmisten erilaisuus on hieno asia,mutta rajansa kaikella.toista et voi muuttaa,itseään voi,on valittava jaksaako jatkaa vai oikeesti jossain tuolla voisi olla joku muu minua varten.