heip!
Sain muutama paivä sitten tietää olevani raskaana, vaikka olen syönyt kokoaika pillereitä..En millään haluaisi tehdä aborttia, mutta pelottaa olenko vielä valmis äidiksi. Olen siis 20-vuotias(heinäkuussa 21). poikaystäväni on 23v. Kaipaisin kokemuksia muilta nuorilta äideiltä/odottajilta, kuinka elämä on muuttunut lapsen myötä? Pelottaa, että joudutaan elämään kädestä suuhun, eikä mihinkään ylimääräiseen olis varaa. Ollaan asuttu kaks vuotta yhdessä(osaomistuskämppä) ja tällä hetkellä molemmat ollaan kokopäivätöissä(ylioppilaita). Seurusteltu on melkein 5 vuotta.Mietityttää vaan tulevat opiskelut lapsen/lasten kanssa. Vanhemmille ei olla kerrottu, jännittää kuinka ne suhtautuu..kaverini torjui lapsen täysin :( joten, neuvoja?
Sain muutama paivä sitten tietää olevani raskaana, vaikka olen syönyt kokoaika pillereitä..En millään haluaisi tehdä aborttia, mutta pelottaa olenko vielä valmis äidiksi. Olen siis 20-vuotias(heinäkuussa 21). poikaystäväni on 23v. Kaipaisin kokemuksia muilta nuorilta äideiltä/odottajilta, kuinka elämä on muuttunut lapsen myötä? Pelottaa, että joudutaan elämään kädestä suuhun, eikä mihinkään ylimääräiseen olis varaa. Ollaan asuttu kaks vuotta yhdessä(osaomistuskämppä) ja tällä hetkellä molemmat ollaan kokopäivätöissä(ylioppilaita). Seurusteltu on melkein 5 vuotta.Mietityttää vaan tulevat opiskelut lapsen/lasten kanssa. Vanhemmille ei olla kerrottu, jännittää kuinka ne suhtautuu..kaverini torjui lapsen täysin :( joten, neuvoja?
Vastaukset 13
Vanhimmat
asiasta paljon. onhan se totuus että lapsi muuttaa suhdetta ja enää ei lennetä paikasta toiseen niin helposti kuin ennen. mutta kyllä se käärökin antaa todella pajon, ja paljon aidommin kuin mikään tai kukaan koskaan ennen.
kunhan molemmat asiaan sitoutuu ja lupaa toisilleen ottaa vastuun asioista ja parisuhteesta niin varmasti onnistuu.. ..yhteen hiileen puhaltamista, joskus toinen voimakkaamin ja sit taas vaihdetaan vuoroja.
onnea ja tsemppiä
tulin reilu vuosi sitten raskaaksi pillereistä huolimatta. Nyt meillä on 1/2v pieni poika. Lapsi on vallan mainio. Asumme vuokra-asunnossa, meillä on v 2002 auto mitä pitää maksella. Mieheni käy vakituisessa työssä, minä olen kotona(tietenkin)..me emme elä ihan kauhean kädestä suuhun, vaikka voisihan sitä rahaa enemmänkin olla. Miehellä on vajaan 2000e tulot ja minun äippärahat on 600e...autoon menee 250 ja vuokraan vähän päälle 600e...eli suunnilleen meille jää kuussa 900e muihin laskuihin ja bensoihin jne jne...
noh, sanotaanko näin että olemme me pärjänneet..kiitos molempien vanhempien, ketkä auttavat jos tarvii..itse tarttisin tällä hetkellä uusia vaatteita, mutta ei ole varaa ostaa. Siis..mitenköhän sitä selittäis...
Lapsiperheillä ei todellakaan mene hyvin, koska tuet on alhaisia, vaikka onhan se rahaa sekin. Mutta kyllä siitä selviää. Jos molemmat olette vakituisessa työssä, olette seurustelleet jo kauan, niin en näe syytä abortille..(toki en tiedä tilanteestanne muuta)...mutta jos suhteenne on hyvällä pohjalla, olette molemmat halukkaita saamaan lapsia, niin miksi ei..eihän se ruusulla tanssimista rahan puolesta ole. J a ei todellakaan lähdetä heti kun mieli tekee, esim leffaan tai syömään kahdestaan tai vaikka baariin..vaan asia pitää olla mietitty ajoissa, jotta saa lapsenvahdin. ja ei sitä rahaakaan ole , ainakaan meillä, ravata koko ajan jossain. Olemme me nyt kuitenkin suunnilleen kerran kuussa päässeet leffaan ja syömään ja mies käy muutaman kerran baarissa..tosi vaikea sanoa...lapsen saannissa on paljonkin "negatiivisia" asioita, mitä voisi tässä kertoa..mutta se äidin rakkaus menee kaiken sen negatiivisen yli. Vaikka poikamme yllätys olikin, ja rahat ei riitä vaatteisiin aina kun haluaa. tai ei pääse remuumaan aina kun haluaa, kaverit on hieman kaikonneet(kun ei heillä vielä lapsia ole) jne jne niin en vaihtaisi tätä silti pois. Kyllä se lapsi antaa voimaa jos päätät jatkaa raskautta..todella sekava viesti mutta kun asiaa on niin vaikea selittää... Jos osaa vaan elää niukasti, eikä joka kuukausi tarvitse uusia vaatteita kenkiä tai joka päivä mahtavia aterioita, niin kyllä sitä selviää..ja parisuhteesta..jos molemmat tosiaan sitoutuu lapseen ja asiat puhutaan jo ennen lapsen syntymää läpi, niin pitäisi sujua. Ja pitää muistaa että tyyliin 50%(en nyt muista tarkkaa lukua mutta iso luku kuitenkin)pikkulasten vanhemmista eroaa, eli se aika ei ole helppoa, mutta luulen että näissäkin eroissa on syynä juuri se ettei osata puhua asioista...minä aina suuren tappelun lomassa(tai huonon vaiheen aikana)miettiessäni että onko tässä järkeä, sanon itselleni että "en halua olla osa erotilastoja" ja se taas antaa voimaa..ja kah, muutaman päivän päästä menee taas paremmin..kun vaan jaksaa kantaa vastuunsa eikä murehtia turhista..ja takaisin työelämään pääset vaikka heti mammaloman loputtua, jos huoli taloudellisesta tilanteesta huolettaa..ja jos oikein fiksuja olette, pistätte jo nyt odotusaikana säästöön rahaa, jolloin on lapsen tullessa, pieni säästö jos jossain vaiheess arahatilanne onkin pyllyllään..onnea odotukselle:)
niin ja se opiskelu..jos sovitte että opiskelette vuorotellen, ja silloin toinen on töissä..aikaahan siinä menee mutta silloin ainakin taloudellinen tilanne on parempi...toinen vaihtoehto on se että opiskelette samaan aikaan ja elätte sen 5(?)v hieman tiukemmin..teillä on koko elämä aikaa opiskella. ja aina ei asiat mene niinkuin on suunniteltu, joskus tulee yllätyksiä ja ne pitää osata ottaa vastaan..eikä se kuulu teidän kummankaan vanhemmille, miten ja milloin saatte lapsia...(olin siis muuten itse 21 kun sain lapseni ja en ole opiskellut mitään peruskoulun jälkeen, ehdin minä mammaloman jälkeenkin:))
Kyllä mä uskon, että te pärjäätte ihan hyvin. On hyviä päiviä ja sitten on niitä huonoja päiviä. Kun teillä on kuitenkin noin pitkä suhde takana niin uskon, että kasvatte hyviksi vanhemmiksi. Te tunnette toisenne jo hyvin ja lapsi ehkä vain täydentää teidän suhdettanne. Mielestäni et ole yhtään liian nuori äidiksi, jos olisit 17v. niin saattaisin olla eri mieltä. Lapsen kanssa jaksaakin paremmin nuorempana. Onhan sitten niitäkin hetkiä, kun toivoisi omaa aikaa. Se on vain järjestelykysymys.
Itse olin 23v. kun sain ekan lapsen. Se oli tosin suunniteltu ja toivottu lapsi. Opinnot olivat mulla silloin kesken. Mies oli vakituisessa töissä. Meille tuli sitten samaan syssyyn häät, asunnon osto ja vauva. Me oltiin oltu yhdessä silloin kuusi vuotta, joista asuttu yhdessä vajaa neljä vuotta.
Jatkoin opintoja tytön täyttäessä 1v. Olihan se rankkaa ja vähän venähtikin, mutta ei se mitään. Sain kuitenkin paperit kouraan. Mutta eipä niitä töitä sitten kuitenkaan heti löytynyt niin jatkoin opiskelua. Sitten sain työpätkän, jonka aikana tulin uudelleen raskaaksi. Tein työpätkän loppuun ja palasin kesken jääneeseen jatko-opintopaikkaan ja valmistuin sieltä ennätysajassa juuri ennen äitiysloman alkua. Nyt tämä toinen taapero on 1v. ja odotan kolmatta vauvaa. Että näin se elämä heitteli mua. Olenkin sitten näillä näkymin hoitovapaalla vuoteen 2010 elokuulle asti. Töitä olen ehtinyt tehdä valmistumisen jälkeen n. 4kk.
Meillä mies on sitä mieltä, että saan olla vapaasti kotona ja hoitaa kodin ja lapset niin kauan kuin itse haluan. Mies on ehtinyt edetä omalla urallaan niin että pärjätään miehen palkalla. On ollut paljon helpompaa aina niin, että olen ollut kotona. Kun molemmat oli töissä ja koulussa niin kyllä se elämä meni kiireiseksi. Illat jäi tosi lyhyiksi lapsen kanssa, kun piti yrittää pitää kotia yllä ja tehdä ruokaa ja olla lastenkin kanssa. Ja sitten piti kuitenkin mennä ajoissa kaikkien nukkumaankin, että jaksaa aamulla herätä ja lähteä töihin. Kaikki sosiaaliset kontaktit piti unohtaa viikolta. Viikonloppuisin sitten tavattiin sukulaisia ja ystäviä.
Siitä vaan kertomaan mummeille ja vaareille! Muakin jännitti ekalla kerralla ja silloin tehtiinkin niin, että lähetettiin vauvakortteja kaikille. Kaikki saivat näin tiedon yhtä aikaa, eikä kenenkään tarvinnut vihoitella, ettei meille ole kerrottu ekana tai tokana tai on kerrottu ihan vääränä päivänä. Toisen kohdalla kerrottiin sitä mukaa, kun tuttuja tuli vastaan ja kolmannella kertaa oli hyvä kertoa juhlissa, jossa kaikki oli paikalla.
Minä olen 23v ja sain esikoiseni puoli vuotta sitten. Lapsi ei ollut suunniteltu, mutta päätin pitkän harkinnan ja monien itkujen jälkeen pitää lapsen. Mieheni on vakituisessa työssä ja minä pienellä äippärahalla. Me pärjätään ihan hyvin miehen rahoilla, mutta taloudellinen asema ei mielestäni vauvan hankkimisessa ole tärkeintä. Meillä ongelmana on se että suhde on vähän niin ja näin. Itse tunnen olevani vielä liian nuori äidiksi ja antaisin välillä mitä vain että saisin palata ajassa takaisin. Jos vain rakastaisinkin lapseni isää ja suhteemme olisi hyvä osaisin varmasti nauttia lapsesta enemmän.
Jos teidän suhde on hyvä ja rakastatte toisianne, uskon että parjäätte vauvan kanssa mainiosti. Perhe pystyy mihin vain mutta yksin se on hankalmpaa. Vauva sulattaa varmasti teidän molempien sydämen.
kun sanoit että yksin on hankalampaa...tuntuu kyllä että näillä minun yh-äideillä on joskus paljonkin helpompaa kuin perheellisen jolla on hankala mies(esim, voihan se hankala olla nainenkin). Yh-äiti saa tehdä päätöksensä itse, yh-äiti tietää tulot ja menot eikä ole ketään kuka tekisi niitä yllätysmenoja mistä välillä sitten tapellaan, lapsen kasvatukseen ei puutu kukaan ja lapsi tietää että mitä äiti sanoo, niin se pätee ja ei voi mennä toiselle vanhemmalle ruikuttamaan ja kyselemään..mutta jos parisuhde on kunnossa, niin tottakai silloin perheenä saatetaan pärjätä paremmin. Mutta empä sanoisi että näin olisi aina.
Mutta alkuperäiselle..kyllä te pärjäätte, alku aina hankalaa, mutta kuten sanottua, ainahan sitä voi mennä takaisin töihin jos siltä tuntuu. Vaikea päätös se ainakin meillä oli, kun mietittiin laitetaanko poika heti 9kk ikäisenä hoitoon ja menen töihin jolloin rahaa tulee enempi, vai jäänkö vähäksi aikaa hoitovapaalle jolloin poika saa olla kotona ja taloudellinen tilanteemme pysyy samana(eli ei niin hyvänä).
Kyllä sitä pärjää yllättävän vähällä itse, kun on lapsi kenestä pitää huolehtia. Sitä syö vaikka koko viikon kasviskeittoa jos ei ole rahaa ja lapsi tarvii ruokaa..kun elätte säästeliäästi ja pistätte vähän pahan päivän varalle jemmaan niin kaikki sujuu.. ja vielä parempi jos jommankumman tai kummankin vanhemmta, siskot tai kavereita asuu lähellä...koska lastenhoitoapua ei koskaan voi olla liikaa.. jos tekee mieli lähteä ulos, on joku lähellä kuka mieluusti hoitaa lasta. Me asumme 60km päässä kummankin suvusta ja kavereista ja on aina hirveä ongelma ja järjestely jos tahdomme kahdestaan ulos..
Minä olin 21 kun sain poikamme. En käy kieltämään etteikö joskus tekisi mieli olla vielä vapaa lähtemään(poika tuli yllätyksenä) kun kaverit soittaa (esim eilen kaveri puhui kuinka toinen oli soittanut että lähdetkö kaljalle ja oli lähtenyt jne)..vaikka eipä ne kaverit enää paljon soittele ja pyytele. Kylllä minä sitä menemistä välillä kaipaan, mutta ei se enää ole minulle tarpeellista. Olen ollut baarissa 3 kertaa pojan syntymän jälkeen, eikä enempää ole oikeastaan tehnyt mielikään.. Jos mies kysyy että haluunko lähteä niin joskus jopa sanon että en halua, haluan olla kotona..niin se mieli muuttuu vaikka enne raskautta kävimme "bileemässä" melkein joka viikonloppu eikä koskaan kieltäydytty. Arvomaailma menee vaan niin nopeasti uusiksi. Tämähän on tietty vaan mun tarinani, sitähän en tiedä kuinka sinä tulisit kaipaamaan shoppailua ja bilettämistä jne jne mutta uskoisin että menee vähän samaan kuin mulla..on ihana olla kotona pojan kanssa..mutta muista että VÄLILLÄ PITÄÄ käydä ulkona...ettei tukehdu kotiin:) Onnea odotukselle:)
Sanotaan, että se raskaushan tulee aina yllätyksenä, ja niin myös omalla kohdallani. Laskettu aika on parin viikon päästä, ja kummasti sitä on tottunut ajatukseen äidiksi tulemisesta. Vuosi sittn sanoin vielä etten IKINÄ tee omia lapsia, ja bilettämässä käytiin lähes joka viikonloppu, mutta nyt tuntuu ettei savuiset baarit kiinnosta yhtään. Toki aion elää vielä synnytyksen jälkeenkin,mutta hyvä ja rakastava mies kotona, niin tuntuu vain ettei kaipaa muuta. Raskaana oleminen hämmensi minut täysin ja tuntui että shokista ei selviä ikinä, mutta nyt jo kuitenkin innolla tulokasta odotellaan... ja pyöristyvä vatsa muuttaa ajatuksia. Pärjäätte varmasti, ja pikkuhiljaa totutte ajatukseen, puhukaa paljon toisillenne, peloistakin... tsemppiä!!!!
Nii, ja kyl tosiaan välillä vaikuttaa et yh-äidillä sikäli helpompaa, ku ei tarvi huolehtii enää miehestä. Parilla kamulla parisuhteet tosi huonolla mallilla, pienten lasten lisäksi....
Lapsen saamisen hankinnat:
-lapsi on otettava joka paikkaan mukaan
-ei pääse extempore lähtemään mihinkään
-sosiaaliset piirit pienenee varsinkin jos on ensimmäinen kaveripiiristä kuka saa lapsen
-oma ja kumppanin yhteinen aika vähenee
-elämä menee aikataulutettuna lapsen mukaan
-matkustelun joutuu vähäksi aikaa unohtamaan
-rahaa menee enemmän kuin ennen
-parisuhde SAATTAA joutua koetukselle, varsinkin jos ei pelisääntöjä ole sovittu
-naisen vartalo venyy ja paukkuu ja samaan kokoon ja muotoon voi olla vaikea, joillekkin jopa mahdotonta päästä
-yllätysvauvan isien voi joskus olla vaikea ymmärtää lapsen tulemista ja äidille jää suurin hoitovastuu
Lapsen saannin plussat
-RAKKAUS LAPSEEN ON KAIKISTA IHANINTA JA SUURINTA RAKKAUTTA JOKA VIE MENNESSÄÄN KAIKKI MIINUKSET..SITÄ EI VAAN VOI SELITTÄÄ, VAAN SEN YMMÄRTÄÄ SITTEN KUN SE LAPSI ON MAAILMASSA JA SAAT NÄHDÄ HÄNEN KASVAVAN JA KEHITTYVÄN:)
Onnea raskaudesta.
Itse olen nyt 21v, lapset ovat 2v ja 11kk. Molemmat olemme ylioppilaita. Minä olen kotona lasten kanssa, mies opiskelee. Tulot meillä ovat pienet, mutta saamme asumistukea ja kotihoidontukeen vähävaraisten hoitolisää.
Ostamme paljon vaatteita kirpputorilta ja otamme kiitollisuudella vastaan käytettyjä lastenvaatteita. Myös leivomme paljon emmekä laita rahaa mihinkään "ylimääräiseen" kuten lehtitilaukset tai tv-lupa.
Ei ne suuret tulot vaan pienet menot.
Kannattaa varautua siihen että kaveripiirit vaihtuvat täysin. Entiset kaverit eivät enää soittele mukaan baariin tai muihin menoihin, kun et voi jättää vauvaa. Tilalle saat äitituttuja joista on sekä seuraa, apua että vertaistukea. Hiekkalaatikon reunalla istuminen kivassa seurassa on paljon mukavampaa kuin opiskelijabileet.
Missäpäin Suomea asut? Olisi kiva tutustua. :)
täällä sinä vaan kehuskelet meidän rikkaiden verorahoilla,jotka tulevat sulle tueksi.hävettäs olla tollanen pummi,ja vielä tuhlaa niitä haiseviin otuksiin,jotka on muutenki nii hermoa raastavia kitisijöitä.mä tehdään töitä,saadaan hyvää liksaa jolla saamme omalla työllämme ne elätettyä ja ostettua mitä ne ikinä haluaakaan.sitäppaitsi olen onnellinen,rikas,oma mies ja 20v nuori joka saa bilettää ilman pentuja.niiden aika on vasta 10 vuoden päästä..
mie en ainakaan haluaisi olla sinun lapsesi.on kovaa kehua olevansa rikas.mutta kuten sanotaan:AHNEELLA ON PASKANEN LOPPU. TERVEISII sinulle,toivottavasti näin pääsee käymään:)
Aika kovaa tekstiä. Onneks et ole vielä lapsia saanut kun tunnut olevan todella itsekäs.
Milläpä sitä rikkautta mitataan. Itse tiedän olevani maailman rikkain ja sitä rikkautta on aivan ihana mies ja kaksi yhteistä pientä lasta. Kaikki muu siinä rinnalla on aika halpaa.
Sun kyllä kannattaaki kasvaa se kymmenen vuotta ennen kuin ees mietit lapsia.
Olin myös 20v (täytin heinäkuussa 21v) kun aloin odottamaan esikoistamme vaikka söin pillereitä. Olimme kyllä suunnitelleet perhettä muutaman vuoden päästä, mutta pienokaisemme tulikin sitten kun itse halusi ;o) Kyllähän sitä monet kauhisteli kuinka nuorena lapsi nyt tulee ja oletteko nyt miettineet yms. mutta meidän elämää ei vauva nyt niin kovasti edes muuttanut ainakaan negatiiviseen suuntaan. Me olimme sitten vaan pieni perhe ja ihanaa oli! Kavereista moneen välit laimenivat, mutta kavereita tuli paljon uusia. Näiden uusien "äiti kavereiden" kanssa onkin sitten ihanaa jakaa lastenhoidon ilot ja surut. Nyt lähes kolmekymppisenä useamman lapsen äitinä olen todella ylpeä äitiydestäni ja siitä, että olemme aloittaneet jo nuorena. Silloin oli niin sopeutuvainen ja eli hetkessä. Monet ystäväni, jotka nyt saavat esikoisiaan ovat ihan kauhuissaan kuinka elämä tulee muuttumaan. Eli antaa mennä vaan kun kaikki lähtökohdat ovat kunnossa. Olen niin onnellinen ja ylpeä lapsistani ja en voisi kuvitellakkaan, että minulla ei heitä olisi.
(Jopas tulikin sekavaa tekstiä, mutta antakaa imetys dementikolle anteeksi ;o))