Olen aikalailla pihalla.. Ollaan nyt oltu 2,5v yhdessä. En enää tiedä rakastanko miestäni.. Melkein jo erottiin joku aika sitten mutta siitä ei sitten tullut mitään kun itkukohtaus alkoi ja halusin yrittää vielä. Silti usein mietin pitäisikö lähteä. Tämän myöntäminen tuntuu todella julmalta ja itsekkäältä. En halua loukata häntä. Kai hänkin tiedostaa sen ettei meillä mene hyvin mutta asiasta emme puhu. Sen vaan tuntee.. Luulen että hän rakastaa minua. Ehkä siksi tuntuu tosi vaikeelta. Ei meillä ole oikein yhteisiä mielenkiinnon kohteita, läheisyyttäkään, joskus nauramme yhdessä. Nuoria tässä vielä ollaan. En vain tiedä miten pärjään yksin tavallisissa yhteiskunnan vaatimissa asioissa, työelämässä jne. Olen itsekäs, tiedän, mutta välillä se tuntuu olevan ainoa oikea tapa toimia. Enpä olisi uskonut vuodattavani tänne, ei ole ketään muutakaan kelle puhua..
ero?
omppu
41108
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
meillä on kanssa aika ikävä vaihe poikaystävän kanssa. yritin tuossa yksi ilta miettiä miksi rakastan häntä, mutta ei oikein muistunut mieleen, kun on riidelty tässä paria hengähdystaukoa lukuunottamatta jo pari-kolme viikkoa. eikä asiaa auta että hän epäilee ja tarkkailee minua koko ajan.
Mekin olemme jo pari kertaa meinattu erota, mutta olemme aina jotenkin päätyneet yhdessä oloon takaisin.
Sinulle omppu, voin sanoa, että joskus täytyy olla itsekäs kun asiat eivät toimi ponnisteluista huolimatta.
Milloin tulee se raja vastaan että ei jaksa enää yrittää? Ja onko se oikeasti niin, että kun ei toimi niin pitää heti erota? Vai onko silloin suuri luovuttaja?
Meilläkin on käyty vastaavia keskeusteluja jo joulusta asti. Nyt olemme olleet pariviikkoa eri osoitteissa ja olo on aivan kauhea. Me onneksi olemme saaneet puhuttua asiasta ja molemmat olemme sitä mieltä, että jotain on tapahduttava. Minä haluaisin erota, mutta avomies haluasi vain yrittää muuttaa tilannetta. Tilanne on nyt kuitenkin se, että asumme ainakin seuraavat 2 kk samassa asunnossa, ja se meinaa tappaa minut. Ahdistaa ja en tiedä mitenpäin olisi. Toivottavasti tämä tästä.Toivottavasti tämä pakollinen yhdessäolo ei tapa niitä vähiäkään tunteita toista kohtaan, että voisimme olla edes sitten joskus kavereita....
Voimia teille tytöt, molemmille.
Melkein jo eilen otin asian puheeksi mut ei.. Sitä oli vaan muuten niin hyvällä tuulella jo herätessä.. Hän puhui haluavansa ostaa oman kodin jne. En oikein osannut sanoa mitään, myhäilin vain. Tulevaisuuden suunnitelmat ovat ihan erilaiset, minä kaipaan vielä nuoruutta, hän haluaa aikuistua. Onkohan mulla ikäkriisi, olen 25v. ?
Olemme olleet yhdessä vasta puolitoista vuotta. Kihloissa vuoden.
Minä en oikeastaan edes tiedä, mikä meidän perimmäinen ongelma on. Ehkä se, etten tunne saavani tarpeeksi huomiota ja koskettelua, hän ei vain ole sellainen, ja seksikin on usein vain tarpeiden tyydyttämistä, eikä pitkää esileikkiä tunnu olevan ollenkaan. Lisäksi olen kai liian vaativa, ja mieheni kokee, ettei hän koskaan tee mitään oikein. Vaikka luotan mieheeni, ja uskon kun hän sanoo olevansa uskollinen, siltikään en pidä siitä, kun hän haluaa mennä yksin Pubiin. Ja sitten hän on varma, etten luota häneen. Inhottavaa. En haluaisi tällaista! Vika on aika paljon minussa itsessäni, inhoan itseäni tällaisena ämmänä...
Noh, olemme ottaneet nyt puolen vuoden aikana rajusti yhteen muutaman kerran. Se on säikäyttänyt meitä molempia aika paljon. 1.1.2007 olimme siinä pisteessä, että nyt on tapahduttava jotain. Mies oli ihan varma, että eroaisimme sinä päivänä. Noh, ei erottu, koska se olisi sattunut meihin molempiin liikaa. Rakastamme toisiamme kuitenkin niin paljon, ettemme kestäisi erota. Meillä on yhteisiä haaveita, ja olemme kuin vanha aviopari. Tuo päivä oli kyllä todella mullistava, se oli niin kauheaa, ettemme halua siihen pisteeseen enää. Yhdessä tässä vielä ollaan, nyt on ollut jo parempi olla. Molemmat yritetään huomioda toistemme tarpeita, sekä ennen kaikkea kertoa tunteistamme ja ajatuksistamme, koska ennen tuo puhuminen oli todella vaikeaa. Noh, nyt se tuntuu jo luonnollisemmalta. Täytyyhän puolisonsa kanssa pystyä puhumaan asioista! Ehkä parisuhteeseen kuulukin tällaisia kausia, tietysti rajansa kaikella.
Voimia teille kaikille! En pysty sanomaan, missä pisteessä saa luvan riittää, mutta toivon, että jaksatte yrittää yhdessä ja ennen kaikkea puhua! Se vaatii aina kaksi osapuolta, eikö? :)