Olen omasta mielestäni joustanut tosi paljon mutta nyt alkaa olla pinna lopussa. Miksi mies saa nukkua joka vitun viikonloppu puoleenpäivään, sitten juoda aamukahvia ja lukea lehteä 2 h, sitten nettiin...??
Olen sanonut, eikö meillä ole mitään yhteistä juttua viikonloppuisin? Mies on valmis kun tytöllä on päiväuniaika. Minusta tuntuu välillä että tekee tahallaan, että olemme vain joku kulissi hänelle.
Hän on opiskelija ja sen varjolla istuu koneella kaiket illat. Ei halua mennä tytön kanssa ulos. (tytär 1,5 v).
Mä en jaksa tällaista. Joku oli sanonut että pahinta on olla yksinhuoltaja parisuhteessa, ja siltä todella tuntuu.
Olen yrittänyt kestää ja joustaa mutta tänäänkin räjähdin. Että nyt tulet laittamaa televisioon hyvän kuvan kun en itse osannut ja lastenohjelmat menevät sivu suun. (no ei tyttö nyt niitä koko ajan katso mutta kuitenkin). Mies jäi vain makaamaan sänkyyn.
En ole aiemmin edes raivonnut, mutta nyt musta tuntuu etten halua katsoa koko paskaan päin. Olen alkanut epäillä että tämä on hänelle joku lomahotelli.
alan katsella asuntoja.
Vai miten muilla? Elääkö mies perheen mukana vai omia aikojaan?! Ja miltä se tuntuu?
Olen sanonut, eikö meillä ole mitään yhteistä juttua viikonloppuisin? Mies on valmis kun tytöllä on päiväuniaika. Minusta tuntuu välillä että tekee tahallaan, että olemme vain joku kulissi hänelle.
Hän on opiskelija ja sen varjolla istuu koneella kaiket illat. Ei halua mennä tytön kanssa ulos. (tytär 1,5 v).
Mä en jaksa tällaista. Joku oli sanonut että pahinta on olla yksinhuoltaja parisuhteessa, ja siltä todella tuntuu.
Olen yrittänyt kestää ja joustaa mutta tänäänkin räjähdin. Että nyt tulet laittamaa televisioon hyvän kuvan kun en itse osannut ja lastenohjelmat menevät sivu suun. (no ei tyttö nyt niitä koko ajan katso mutta kuitenkin). Mies jäi vain makaamaan sänkyyn.
En ole aiemmin edes raivonnut, mutta nyt musta tuntuu etten halua katsoa koko paskaan päin. Olen alkanut epäillä että tämä on hänelle joku lomahotelli.
alan katsella asuntoja.
Vai miten muilla? Elääkö mies perheen mukana vai omia aikojaan?! Ja miltä se tuntuu?
Vastaukset 33
Vanhimmat
Ja vielä lisäys siitä että en todellakaan ole nalkuttanut paljoa, tuskin yhtään vaan olemme eläneet tytön kanssa "omaa elämää". Toisinaan huomauttanut.
Tuntuu että miehellä on aina oikein sellainen ilme jo valmiiksi, että "teenpäs just ihan päinvastoin". Eli rasittavaa valtataistelua, mitä en jaksa. Eikö meidän pitäisi olla samalla puolella?
nooh..meillä vähän sama juttu...meillä on reilu 1/2v poika ja tuntuu myös että elän pojan kanssa yksinhuoltajana...leikkii kyllä pojan kanssa jos siltä tuntuu, mutta siihen se sitten jääkin...ei lähde meidän kanssa kävelylle...ei syötä poikaa jos minä olen paikalla, ellei sitten tappelun kanssa..aina on jotain muuta tärkeämpää puuhaa kun vaippa pitäisi vaihtaa...kun poika herää päikkäreiltä, niin hän sulkee korvansa itkulta ja minun pitää hakea poika pois, vaikka olen esim laittamassa ruokaa tms ja mies esim koneella tekemässä jtn turhaa..minun pitää pyytää että mies hoitaisi poikaa jos itsellä on menoa, ja silloinkin on tärkeä tietää kauanko minulla oikeen menee ja jos menee kauemmin kuin olen sanonut, soitellaan perään..mies kuitenkin saa mennä milloin ja miten vaan ja olla poissa vaikka kuinka kauan koska "kyllä hänkin tarvitsee omaa aikaa"..mainittakoon että itse olen ollut kavereiden kanssa ulkona joulukuussa..
Itse kirjotinkin samasta aiheesta tuolla alempana.
Meillä tyttö 1-vuotias ja ollaan molemmat miehen kanssa töissä nyt. Kun minä oon töissä ja mies kotona, niin kyllä tytön hoitaa. Mutta jos minä olen paikalla, niin istuu vaan koneella tai boxinsa ääressä kuulokkeet päässä ja pelaa. Mustakin tuntuu, että mies elää sinkkuelämää, mutta asutaan vaan saman katon alla. Turha luulla, että syöttäis tyttöä tai vaihtas vaippaa, kun ollaan molemmat kotona. Kotitöistä ei kannata ees puhua. Itelleen se nuudeleita keittää joka päivä, mutta koko perheelle ei tasan ala ruokaa laittamaan.
Kyllä leikkii tytön kanssa ja äsken tapahtui tosi historiallinen juttu, että läksi kahestaan tytön kanssa käymään kotonansa. Tämä oli ensimmäinen kerta ikinä!
Mua on kans suoraan sanottuna v*tuttanut koko homma ja ero on ollut paljon mielessä. Enkä tiedä ratkaisua asiaan minäkään. Mutta et ole ainakaan tilanteessasi yksin. Jaksuhalit!
Eikä koskaan tulekaan. Tuntuu, että lähes kaikilla elämä menee tuollaiseksi lasten jälkeen. Naisen täytyisi olla 110% vanhempi, mies jatkaa omaa elämäänsä kuten aikaisemminkin.
esikoisen synnyttyä oltiin niin ylpeitä isiä, mutta kun uutuuden viehätys katosi, eikä ollut enää ketään kelle esitellä poikaa, siihen loppui myös kiinnostus lapsenhoitoa tai koko perhe-elämää kohtaan. Lapsen syntymä oli ilmeisesti miehelle pelkkä munanjatke, ts.mies sai kruunun päähänsä kun oli saanut suvunjatkajan aikaiseksi eikä kukaan epäillyt tuhkamunaksi :)
Mies ei tosiaankaan nostanut sormeaan minkään yhteisen hyväksi, ainoa mikä kutaleeseen sai liikettä, oli kaljapullo. Ei se nyt ihan alkoholisti ollut, mutta kyllä mallas maistui ihan mukavasti. Sohvasta ei enää erottanut, kumpiko on kumpi, niin olivat fuusioituneet sohva ja mies.
Itse sain korjata huushollissa kaikki mihin suinkin itse kykenin, kun ei äijällä pysyneet edes työkalut kädessä, ja olisihan se ollut suurikin ponnistus nousta sieltä sohvalta.
Niinpä sitten sai mitä tilasi, pääsi poikamiesboxiin auvoista elämää viettämään kun sain tarpeekseni.Kyllä sitten soiteltiin ja itkettiin ja oltiin katuvaisia, mutta myöhäistä enää hätäillä, kun hätä on jo housussa. Nykyään on uusissa naimisissa, ja sama homma jatkuu. Ei käy kateeksi uutta vaimoa...
Nykyinen mies auttaa kyllä kotitöissä minkä ehtii ja jaksaa, tekee viitenä päivänä viikossa yötyötä joten en viitsi hirveästi edes vaatiakaan, koska itse olen lapsen kanssa päivät kotona. Leikkii kuitenkin lapsen kanssa, vahtii, syöttää ja vaihtaa käskemättä vaipan, niin että minäkin saan välillä hengähdystauon. Se riittää minulle.
On tällä meidänkin miehellä välillä "ei huvita tehdä"-kausia, mutta kelläpä niitä ei olisi!
"Nykyinen mies auttaa kyllä kotitöissä minkä ehtii ja jaksaa, tekee viitenä päivänä viikossa yötyötä joten en viitsi hirveästi edes vaatiakaan, koska itse olen lapsen kanssa päivät kotona. Leikkii kuitenkin lapsen kanssa, vahtii, syöttää ja vaihtaa käskemättä vaipan, niin että minäkin saan välillä hengähdystauon. Se riittää minulle.!"
Elvistelet miehen yötöillä (=tuplapalkka) ja sillä että saat hoitaa lastasi toisen miehen ( ukkosi) kustannuksella kotona???
Uskomatonta... Haukut toisen ihmisen, mutta kylmä totuus on se että kaikkein rumin ihminen olet itse, joka veit lapseltasi isän ihan vaan ahneuttasi. Hyi hemmetti näitä nykyämmiä!!!!
Kun ei osata pyytää kumppanilta apua, eikä hakea ITSE apua parisuhteen ongelmiin.
No, suurin hyöty tästä on kai lapsellesi, joka saa kasvaa ilman omaa isää lähellään.
en vaan tiedä, et mistä oot onkinu tuon käsittämättömän ajatuksen et yötyö=tuplapalkka??? itse teen kyllä yötöitä, eikä ole todellakaan tuplapalkkoja nähty! vuorolisä on tasan 0,95 euroa tunnilta pelkän peruspalkan päälle, et se niistä TUPLISTA. paitsi jos toi on sun tuntipalkkas? eli mun yövuoropalkkani on todellakin vain 7,60 euroa enemmän kuin päivävuoron palkka, sillä ei elätellä ketään.
jossain kamoissako olet vai miten voi olla pää noin sekaisin? kyllä sitä varmana jokainen osaa sanoa sille kumppanilleen kun parisuhde alkaa mättää, mut ellei sitä toista kiinnosta löytää yhteistä säveltä ni ei todellakaan tule jäädä siihen kärsimään. kaikkein eniten tommosista patalaiskoista äijän paskoista kärsii juuri ne lapset. ja millaisen mallin saa "miehestä"? se, jos jokin, on etovaa.
Älä perusta kommenttejasi olettamuksiin. Ensinnäkään en elvistele miehen yötöillä, se on välillä itseasiassa aika rankkaa meille kaikille. Sitäpaitsi, ota selvää palkoista, yötöistä EI makseta tuplapalkkaa muulloin kuin pyhinä.
Toiseksi, en hoida toisen miehen lasta kotona nykyisen mieheni kustannuksella, katsos, lapsi kun on nykyiselle miehelleni.Exän kanssa erosta on aikaa kohta jo kymmenen vuotta, joten yhteiset lapsemme hänen kanssaan ovat jo isoja.
En ole ahneuttani vienyt isommilta lapsiltani isää, ei se yksinhuoltajana eläminen aina ruusuilla tanssimista ollut, vaikka helpottavaa kuitenkin.
Kukahan tässä oikeasti on se ruma ihminen? Onko se hän, joka tuomitsee täysin vieraan ihmisen pelkkien omien olettamuksiensa perusteella? Mietipäs sitä.
lapsen parastahan sinä ajattelet, joohan?
epäkypsää touhua, eikö reppanalla pinna kestä kantaa vastuuta. naiset ne lapset hitaa sanoi feministit mitä vaan. miehet vähän tarvitaesa avittaa.
eli kun esikoinen syntyi, mies hoiti kyllä poikaa paljonkin. kotitöitä vähemmän, mutta se ei haitannut kun minä kerran olin päivät kotona niin menihän se siinä se pyykin pesu.
kunnes sitten lähdin töihin, niin siihen loppui. teen vuorotyötä ja mies vetosi siihen että kun hän on pojan kanssa jo ne mun iltavuorot (joita siis ei ole edes joka viikko ja kun on, korkeintaan kaksi samalla viikolla) niin loppuaikana hänen ei mielestään tarvinnut tehdä mitään perheen tai kodin eteen. tosin ei tehnyt mitään kodin eteen niinä iltoinakaan ja usein meni suoraan äidilleen syömään pojan kanssa ja isovanhemmat viihdytti poikaa kun isäntä katseli telkkaria.
no, kestin tätä aikani huomauttamalla, sit huutamalla ja lopulta vaikenemalla. tämä johti juurikin tuohon tilanteeseen eli muuta yhteistä ei enää ollut kuin osoite. mulla ja pojalla oli oma elämä, mies oli olemassa mut lakkasin kohtelemasta häntä kokonaan perheenjäsenenä. koska hän ei halunnut olla tasavertainen puoliso, en siis kohdellut häntä sellaisena. puoli vuotta meni ja sit oli mun mitta lopullisesti täynnä. ilmoitin kylmästi joulun aaton aattona et pyhien jälkeen sit jompi kumpi hakee uuden asunnon tai sit myydään tää ja molemmat muuttaa et miten herra haluu tän toteuttaa?
vasta siinä vaiheessa alko ukko tajuamaan et mikä on homman nimi ja mitä se tarkoittaa se yhteinen koti, perhe ja tasa-arvoinen parisuhde. mut sen se vaati et mä löin hanskat kokonaan tiskiin, sillon tuli miehelle hätä. kaks tuntia se vaan istu keittiön pöydän vieressä ja kuunteli hiljaa silmät kyynelissä ku annoin tulla kaiken mikä mua on viimeiset 7 vuotta kaivellu ja miksi mulla on paha olla ja miten musta tuntuu et kaikki mitä mä enää tunnen häntä kohtaan on silkka viha. seuraavan yön se istu hiljaa olkkarissa miettimässä ja aamulla tuli viereen sanomaan huomenta, kahvi olis valmista... noustessani huomasin et poika leikki olkkarissa pestynä, puettuna ja ruokittuna, kahvi tosiaan oli valmista ja voileivät odottamassa, tiskipöytä raivattu ja pyykkikone oli päällä.
no, moni vois luulla et paniikkireaktio, niin luulin minäkin. mies vanno ja vakuutti et ei halua meitä koskaan menettää, et vasta itsekin tajus ku annoin tulla täydeltä laidalta et miten epäreilusti hän on mua pitäny piikana ja itsestään selvyytenä ja vannoi et jos vaan saa toisen mahdollisuuden niin asiat ei koskaan enää palaa entiseen.
no, päätin antaa mahdollisuuden vaikken muutokseen uskonutkaan, mut uskokaa tai älkää: mies oli tosissaan ja näköjään on läksynsä oppinut =) tästä "kohtauksesta" on nyt kulunu 4 vuotta, toinen lapsi syntyi 4 kk sitten ja mies edelleen: siivoaa, tiskaa, hoitaa lapsia, kuskaa esikoista luisteluharkkoihin ja on ennenkaikkea: tasavertainen puoliso joka neuvottelee, kysyy, keskustelee, ottaa mut ja lapset huomioon. uskomatonta! hiljalleen alan mäkin uskoa et se tosiaan tais olla tosissaan. no, ruokaa se ei edelleenkään tee, mut siitä viis =)
eli pointti: ei kannata tyytyä kynnysmaton osaan. kissan pöydälle nostaminen kannattaa tavalla tai toisella. joko asioihin tulee muutos hyvällä tavalla tai muutos tulee kovemman kautta mut joka tapauksessa lopputulos on sama: kaikilla on omassa kodissaan HYVÄ olla.
ihan itkettämään tämä sinun kirjoituksesi..minullakin ero pyörii välillä mielessä mutta kun en uskalla, enkä toisaalta haluakkaan..miehen on vaan niin vaikea myöntää että hän on kohdellut väärin..hän kun tuo rahaa perheeseen, se hänen mielestään riittää..ja siksi itkettää kun tuon minäkin haluaisin tehdä..sanoa että lähden ja that's it, mutta en usko että mies parantaisi tapojaan, vaan sanoisi että jos kerta haluan niin sitten ei voi mitäään...ja tätähän en halua, en siis halua erota, mutta joskus tuntuu että se on ainoa mahdollisuus..ja tekisi mieli uhkailla erolla että mies tajuaisi jotain mutta jospa ei tajuakkaan vaan pistää pihalle niin sitä en kestäisi..sitten minä olisin se kuka itkee perään ja pyytelee takaisin..
Nimim. tossun alainen kynnysmatto
sun kannattaa jotain tehdä. Sua kohdellaan niin kuin sä annat sua kohdeltavan. Tuskin sun mies itse yhtäkkiä keksii muuttaa tapojaan. Ymmärrän että tilanne on varmasti raastava, ja on ihailtavaa että et halua erota. Kannattaa kuitenkin ainakain jotenkin "koventaa" linjaa ja vaatimuksia, ja asettaa selkeitä seuraamuksia miehelle teoistaa, niin että se näkee että oot tosissaan. Erolla uhkailu ei ole fiksua jos oikeasti ei halua erota. Luultavasti miehes kuitenkin tarvii vähän herätystä tähän päivään. Ja kannattaa miettiä asia loppuun asti, kaikki vaihtoehdot. Voi nimittäin olla että teillä on edessä onnellinen loppu niin kuin edellisillä, mutta mitä jos miehesi ei vain halua muuttua, oli tilanne mikä tahansa. Jäätkö silti? kannattaa miettiä.. Taivaan Isän johdatusta teille todella inhottavan tilanteen keskelle
tämä kaiken kaikkiaan on. Minäkään en haluaisi erota ja siinä tapauksessa minusta on lapsellista uhkailla erolla, mutta kyllä se mullakin mielessä pyörii.
Meillä on se tilanne, että molemmat on töissä ja molemmat tuodaan se leipä pöytään, joten kyllä kotonakin kaipaisin sitä tasapuolisuutta ja vastuun jakoa.
Paljon voimia kaikille, joilla tämmöinen tilanne on ja mielenkiinnolla ootan kokemuksia ja mahdollisia ratkaisuja asiaan, kun itekin elän tän keskellä. Haluaisin elää Perhe-elämää, enkä erillistä elämää saman katon alla. Melkeen niinku yksinhuoltajana olis...
siis upeeta että tollasta tapahtuu!! että todella mies tajus muuttua! todella paljon onnea teidän perheelle.tuli ihan tippa linssiin.
kyllä kantsii " nostaa kissa pöydälle".Meillä ennen mies oli tuollainen, lisäksi vielä meni kovasti kavereidensa kanssa. Mutta mun piti antaa sille opetus kahden vuoden erolla, sinä aikan oppi arvostaan mitä oli menettänyt.
senn jälkeen palasimme yhteen, mutta nyt olen taas huomannut, et jos en "käske" tekeen jotain ,niin makaa kyllä vaan sohvalla tai pelaa pelikkaa tai on koneella..
Mulla mies kyllä piti mua eron aikana "otteessa" Haukkumalla mua lapsille ja huorittelemalla...heh...sellasii miehet ovat..mut sama paska piti ottaa lasten vuoksi takasin, koska lapsilla parempi olla kun olemme yhdessä.Siis jotta mies ei pääse haukkuun mua lapsille....eli vähän pakosta olen, en muuta mahda!
Jep. Tulipa luettua monta tuttua tekstiä ja kyllä löi lyötyä. Minä kun vaan en tuossa tilanteessa jaksanut ja olin kuitenkin jo kahden lapsen äiti. Periaatteessa kolmen, jos luetaan se "mieskin" tilanteeseen mukaan. Olin vaan niin kypsä tilanteeseen, että läksin ja ihan yksin. Lapset jätin miehelle. Siinäpä sitten oltiin. Mies lasten kanssa ja minä paskana äitinä yksin. Ei kivaa eikä helppoa näinkään. Teistä moni varmasti ajattelee, ettei näin voi äiti toimia, mutta tässä tilanteessa oli pakko. Eroa oli jo aiemmin yritetty, asumuserolla, eikä onnistunut. Näin pääsin oman elämäni herraksi ja tunnen näin 2 vuoden kuluttua itseni jopa ihmiseksi. Lapset asuu edelleen isällään, ollaan hyvissä väleissä ja yritetään tahoillamme parhaamme. Pääasia, että lapsilla hyvä olla. En halunnut tuoda kenellekkään tunnetta, että olisin ylpeä omista ratkaisuistani, enkä sitä, että tuomitsisin ketään oman tilanteen kanssa kamppailevaa, vaan et toimivia ratkaisuja on monenlaisia. Voimia kaikille omaan tilanteeseen!!!
Ei millään pahalla, mutta ovatko nämä parisuhteet nyt just niitä, joissa nainen on mankunut lapsen tai on sattunut muka vahinko, eikä miehen mielipidettä ole kysytty lapsensaantiasiassa. Vai näinkö auvoista se lapsiperheen elämä todellisuudessa useimmilla sitten on?
Eikö sitä lapsen hankkimista pitäisi miettiä hieman muultakin kantilta kuin "mä haluun" ruusunpunaiset lasit silmillä? Siis oikeasti keskustella puolison kanssa, että onko molemmilla realistinen kuva lapsiperheen arjesta ja jaksavatko molemmat todella sitä seuraavat parikymmentä vuotta.
Ja siis en todellakaan halua loukata tällä ketään, ajattelin vaan herätellä keskustelua asiasta, joka itseäni hämmästyttää usein. Kun itselleni on ollut nuoresta asti selvää, etten halua ryhtyä äidiksi, enkä todellakaan jaksaisi sellaista elämää, mitä lapsiperheellisten elämä näyttää ja kuulostaa olevan. Ja tätäkään en sano millään pahalla, se on vain oma suuntautumiseni elämässä. Kritisoin vain sitä, kun niin usein lapset tunnutaan hankkivan kovinkaan paljoa asiaa miettimättä.
(Ps. En ole lapsivihaaja, lapset eivät vaan kiinnosta minua.)
Toivon, että saatte perhe-elämänne kuntoon ja että miehennekin ottavat vastuun jälkeläisistään.
Vaikka lapsi olisi kuinka suunniteltu ja toivottu, ja kaikki realiteetit otettu huomioon mitä lapsi tuo tullessaan, niin todellisuus saattaa silti olla ihan toista. Kukaan ei voi etukäteen tietää elämästään mitä se tulee olemaan, kun lapsi syntyy, vaikka siihen kuinka yrittäisi etukäteen asennoitua ja varautua. Ei voi myöskään tietää, kuinka toinen ihminen voi muuttua täysin ajan myötä, ja näinhän voi käydä ilman, että suhteeseen syntyisi edes lapsia.
Ihmiset muuttuu, asiat muuttuu, ja yksinkertaisesti yksi kaunis päivä voi huomata elävänsä ihan vääränlaisen ihmisen kanssa. Vastuu perheestä ja lapsesta hyvin usein avaa silmät näkemään tämän, sitä huomaakin, ettei se toinen puolisko olekaan kykenevä kantamaan vastuuta, kun ollaan tosipaikan edessä.
Minua muuten hieman huvittaa tuo aika yleinen käsitys siitä, että vanhemmuus kestää siihen saakka, kun lapsi on täysi-ikäinen, koska ei se kyllä niin mene. Vanhemmuus kestää hautaan saakka, siihen asti olemme äitejä ja isiä lapsillemme.
Tietenkään elämäänsä ei voi ennustaa tai tietää etukäteen. Mutta itse ainakin tunnen itseni sen verran hyvin, että pystyn arvioimaan asioita monelta eri näkökannalta ja tekemään ratkaisut sitten sillä perusteella.
Ei tuohon voi kommentoida muuta kuin että näköjään se mieli muuttuu lapsia hankkineillakin.. Siitä syystä kai tätä fraasia meille lapsia haluamattomille tarjotaankin joka käänteessä.
Milla kirjoittaa:
"Vaikka lapsi olisi kuinka suunniteltu ja toivottu, ja kaikki realiteetit otettu huomioon mitä lapsi tuo tullessaan, niin todellisuus saattaa silti olla ihan toista."
Tämä on tietysti mahdollista, mutta usein kuulee juuri näitä tapauksia, missä mies ei ole ennen lastakaan tehnyt kotitöitä kuin nalkuttamalla, mahdollisesti myös juossut baareissa/vieraissa tai muuten vaan renttuillut. Ja siihen kuvioon tehdään lapsi, kun "mies lupasi että sitten hän muuttuu kun lapsi tulee."
KUKA oikeasti uskoo, että kun kotiin lävähtää kolmas ihminen, pieni ja avuton joka ei osaa tehdä yhtään mitään itse, niin SIINÄ VAIHEESSA mies alkaakin yhtäkkiä tosi toimeliaaksi ja päteväksi? Lisäksi kun se avuton olento osaa ilmaista itseään vain kiljumalla kurkku suorana - vähempikin ajaa miehen töistä suoraan baariin tai harrastuksiin.
Jos haluaa rentusta isän lapselleen, vaatikaa nyt hyvät naiset edes että se muutos tapahtuu ENNEN kuin pulla on uunissa.
jos isäehdokas on renttu jo ennen lapsen hankkimista, niin saattaa olla hyvinkin mahdollista, että renttuna myös pysyykin.Tämä riski nyt on tiedossa varmasti jokaisella naisella. Tosin moni isä kyllä voi muuttua rentusta kunnolliseksikin isäksi tultuaan.Jos renttu mies lupaa muuttua lapsen synnyttyä, se on taas jokaisen naisen omalla vastuulla jos uskoo tämän, eikä mies sitten muutukaan.Sittenpä on mielestäni turha valittaa, jos mies ei osallistu kotitöihin eikä lapsenhoitoon.
Kolmas vaihtoehto on sitten miehet, jotka ovat hyvinkin kunnollisia ja vastuuntuntoisia jo lasta suunnitellessa, mutta muuttuvat välinpitämättömiksi lapsen syntymän jälkeen.
Tällainen oli ex-mieheni, ei hän mikään renttu ollut ja teki osansa kotitöistä ja muustakin. Laiskuus iski sitten vuosien saatossa kun perhe alkoi kasvaa. Kaipa se vastuu alkoi painamaan liikaa.
vaikka kuinka hyvin tuntisi itsensä ja tekisi ratkaisut näkökantojensa perusteella, niin toisesta osapuolestapa et voikaan tietää etukäteen yhtä hyvin.Ja täytyy muistaa, että kyllä se omakin mieli saattaa muuttua ajan kuluessa, olipa kyse mistä hyvänsä.
niin ajattelin ihan laittaa lisähuomautuksena sun epäilyihisi, että kyllä meillä alunperinkin oli niin että se oli mies joka lapsia halusi. kun sitten aloimme yrittämään niin paljastui että ei niitä niin vaan tulekaan. neljän vuoden "yrittämisen" ja hoitojen jälkeen poika tuli maailmaan, että kyllä se oli ihan molempien vakaa tahto. tiedä sitten miten paljon se vaikutti siihen miehen käytökseen, mut nykyään kaikki siis ok.
ja mies tämän toisenkin halusi, kolmen vuoden projekti sekin...
ennen kuin joku taas alkaa viisastella: toki itsekin olen lapseni halunnut, enhän heitä olisi milloinkaan synnyttänyt ellen heitä olisi sydämestäni halunnut ja rakastanut jo ennen syntymää. mies vain oli se joka alunperin teki aloitteen perhekoon kasvattamiseen, lapsettomana minäkin ajattelin ettei se ole niin tärkeää. nyt tiedän, että se on juuri sitä.
Mistä lähtien kritiikki on ollut viisastelua? Kysyin vaan asiasta, joka tuli jostain syystä heti mieleen tätä keskustelua lukiessa. Ei ole kenelläkään mitään syytä vetää herneitä nenään.
Miksi se on niin hirveä tabu, että lasten hankinta saattaa alkaakin kaduttamaan? Ja miksi lähes aina, kun asia kyseenalaistetaan, "lapselliset" hermostuvat? Ja miksi niin vähän puhutaan siitä, kuinka paljon lapsen tuleminen vaikuttaa parisuhde-elämään ja miten raskasta se yleensäkin on? Sitten valitettavasti joillekin käy niin, kuin tässä keskustelussa on puhuttu.
Mutta nyt pyydän anteeksi, että vein keskustelun harhaan varsinaisesta aiheestaan, enkä enää sotke keskusteluanne kysymyksilläni. Toivon, että miehenne käsittävät, että vastuu lapsesta kuuluu yhtä paljon heillekin.
(Ps. nainen, joka kerroit tässä keskustelussa lähteneesi lätkimään ja jättäneesi lapset miehelle: ei se, mitä teit, tee sinusta automaattisesti huonoa äitiä. Miksi naisella muka olisi se päävelvollisuus lapsista?)
se on hoitaa koti ja lapset. jos mies on töissä ja nainen kotona.
"Miksi se on niin hirveä tabu, että lasten hankinta saattaa alkaakin kaduttamaan? Ja miksi lähes aina, kun asia kyseenalaistetaan, "lapselliset" hermostuvat?"
Ehkä siksi, että kaikilla äideillä on hetkiä, kun miettii millaista elämä olisi vapaana ilman rajoitteita, mutta tuollainen ajattelu kuuluu asiaan, eikä tarkoita että todella katuisi lasten tekoa. Hyvin, hyvin, hyvin harva äiti oikeasti katuu lasten tekoa. Siitä puhutaan, koska se on tapa purkaa tunteita, tasapainottaa arjen murheita. Jos ei tajua tätä asiaa pohjalta, niin voi helposti saada keskustelukumppaninsa (sen vapautta kuvitelmissaan surevan äidin) ärsyyntymään, koska silloin ei saa purkaa tunteitaan, tavalla mikä voisi olla ihan harmitonta...
"Ja miksi niin vähän puhutaan siitä, kuinka paljon lapsen tuleminen vaikuttaa parisuhde-elämään ja miten raskasta se yleensäkin on? "
Tuostahan kirjoitellaan kilometreittäin. Vähemmän kirjotietaan niistä positiivisista puolista, itse asiassa, eikö...
Itse koin saman ja jaksoin 5 vuotta, sitten yhtenä päivänä tulin töistä kotiin ja ilmiotin, että tää lähtee nyt.
Kyllähän sekin sitten yritti kinuta takaisin, mutta en lähtenyt siihen rekeen.
Tällä hetkellä molemmilla uudet puolisot ja hyvissä väleissä ollaan, vaikka eka vuosi oli helvettiä.
Eli kyllä se siitä, voimia sulle!
Meillä nyt juuri se tilanne, että molemmat töissä ja minä kannan päävastuun kotona kotitöistä ja lapsen hoidosta (tytär 1v.)
Mies pelaa tietsikalla töistä tultuaan ja katsoo elokuvia. Nyt on ollu isoja riitoja tän asian tiimoilta. Eilen viimeksi. Mies sanoi, ettei jaksa tehä yhtään enempää. Kun sanoin, että haluan jakaa vastuuta yhteisestä kodista ja yhteisestä lapsesta, etten jaksa yksin kaikkea, niin hän vastasi, että älä sitten jaksa, katsotaan, mitä tapahtuu. Että joo, jätetään vaan lapsi ja koti hoitamatta. Mitähän sitten tapahtuu?!?!?!?
Mies sanoi mun väsymiseen, että hoida ittes kuosiin, niin jaksat taas. Eli ei tule tukea, ei. Sanoo kuitenki rakastavansa ja haluavansa elää minun ja tyttären kanssa.
Mutta valehteeko se? Onko isänä olemisen raskaus järkytys miehelleni ja hän pakenee sitä pelaamiseen. Minä olen huomannut, että mies elää tässä niinkuin sinkun elämää, toisinaan. Hänestä ei tunnu olevan miestä kantamaan vastuutaan perheen isänä.
Onko muuta vaihtoehtoa, kuin erota, vai voiko tästä enää tulla mitään? Muuta kuin, että minä olen kotipiikana?
Eli itse tosiaan pari vuotta harkitsin lähtöä. Kunnes se silloin yhtenä kauniina päivänä oli vaan pakko tehdä.
Lapseni isä on ollut eron jälkeen paljon parempi isä lapsellemme ja viettänyt paljon aikaa hänen kanssaan. Lapsikin (6v.) nauttii ajasta jonka saavatviettää ihan kahdestaan ja tehdä heidän yhteisiä juttuja. Joten ei se ero lapsellekaan ole aina pahasta. Toki olisi aina parempi jos ei tarvitsisi erota, että isäkin osallistuisi.
Mitä jos kokeilisit väliaikaisesti muuttaa pois lapsen kanssa? Ja katsoa miten asiat lutviutuvat.
Ehkä miehesi oppii niin arvostamaan sinua ja lastasi. Eikä kannata pelästyä, jos mies aluksi on välinpitämätön lasta kohtaan. Meillä kävi niin, kuitenkin tilanne korjeentui muutamassa kuukaudessa. Viimeisen vuoden aikana mies on kuitenkin viettänyt lapsen kanssa enemmän aikaa, kuin koko aikaisempana aikana.
Tsemppiä sulle, mitä ikinä päätätkin!
eikä toivottavasti koskaan tulekaan. Kaikilla homma menee tuollaiseksi lasten/lapsen jälkeen. Lykkyä sulle kuitenkin!
Moikka! Joo... Tässä pari vuotta sitte mieheni oli vielä juova alkoholisti.meillä on kolme lasta 11,7 ja 6 vuotiaat.Olemme olleet 12 vuotta naimisissa,mieheni koko sen ajan on juonu,minä hoitanu huushollin ja lapset ja kaupassa käynnit,mulla ei ole edes ajokorttiakaan.Hyvin olen pärjännyt...älä valita,asiat voisivat olla huonomminkin,kyllä se aurinko paistaa teidänki elämään,kun jaksaa toivoa ja odottaa...minä heitin monesti toivonikin...vaan tässä sitä ollaan onnellisena kolmen terveen lapsen äitinä ja raittiin miehen vaimona...Toivotan sinulle onnea elämään...:) jos sinulla on mese osoite niin kiva ois jutella...minun osoite on: [email protected]
Noh, totta toinen puoli... Vaan onhan niitä "renttunaisiakin" olemassa. Onneksi omani ei ole, vaan osallistumme kumpikin kodin ja lapsen hoitoon yhtä paljon.