"I found the man inside was changing.
He became wrong... a monster.
I can live with it now, but nobody else can."
- Darkman
Mies, 23 vuotta, kokemusta naisista ei edes kädestä pitämisen verran. Sosiaalinen elämä ollut aina olematonta; baareihin, bileisiin tms. en lähtisi vaikka maksettaisiin, vuonna 2003 hankitun kännykän tekstiviestikansiossa on yhä tilaa, periaatteelinen absolutisti. Jo näiden ulkoisten seikkojen perusteella olen kaiketi kummajainen, mutta sisäisen hirviöyteni olen tajunnut vasta viime aikoina.
Ensinnäkin olen täysin kyvytön tuntemaan minkäänlaisia rakkautta muistuttavia tunteita. Tästä puolestaan seuraa tilanne - tai en oikeastaan tiedä, kumpi on kumman seurausta -, jossa jo ajatus siitä, että joku voisi tuntea jotakin minua kohtaan, on täysin järjenvastainen ja absurdi. Kontaktit vastakkaisen sukupuolen kanssa ovat näin jo lähtökohtaisesti mahdottomuus. Lisäksi en pidä siitä, että kukaan tulee metriä lähemmäksi - koskettaminen ei tule kysymykseenkään.
Mitä taas ystävyyssuhteisiin tulee, niitäkään en kaipaa. Tämä ei tarkoita, että kärsisin hikikomorista tms.: formaalit tilanteet, joissa roolini on selkeä - osa yleisöä, asiakas, esiintyjä jne. - ovat täysin luonnollisia. Sen sijaan "käsikirjoittamattomat" tilanteet, ts. ne, jotka muodostavat ihmisten sosiaalisen kanssakäymisen perustan, inhottavat minua. Jos joku tuppautuu opiskelupaikan käytävällä juttelemaan, tämän jälkeen kyseistä ihmistä tulee välteltyä, jottei toista kertaa tarvitsisi. Samaten jos näyttää, että kadulla vastaan on tulossa vanha luokkatoveri, vaihdan kadun puolta hyvissä ajoin.
Älyttömintä tässä kaikessa on se, ettei tämä tilanne haittaa minua - ajatuskin siitä, että asiat olisivat jotenkin toisin, on ahdistava. Eikä minua ole hyväksikäytetty lapsena, kiusattu koulussa tai mitään muutakaan. Koko jutussa ainoa ongelma on naamioiden pitäminen (tätä kautta alun Darkman-sitaattikin selittyy): näistä asioista ei voi kertoa kenellekään leimautumatta hulluksi, vaan täytyy vetää "normaalin" naamio ylle ja käyttäytyä muiden odotusten mukaisesti, vastoin omaa luontoaan. Jos oikein pinnistäisin, voisin kenties pystyä solmimaan kaverisuhteita ihmisten kanssa, mutta kun jo minuutin juttelun jälkeen tuntuu siltä, että nyt puhuu naamio, en minä itse, touhu ei pidemmän päälle jaksa kiinnostaa. Pahinta on tunne siitä, että jos puhuisin suuni puhtaaksi, minut kenties ohjattaisiin terapiaan, jossa minulle opetettaisiin naamioiden pitämistä. Olisinko silloin onnellinen? En usko.
Ajattelin kirjoittaa tästä tänne, sillä täällä on esiintynyt paljon "Alemman tason mies" -puhetta. Tunnistan itseni määritelmän mukaiseksi arkkityypiksi; tunnistaako joku muu itsensä ATM:ksi mieltävä itsestään samoja piirteitä?
Minun kohdallani tilanne ei tästä tule enää muuttumaan. Tietenkin "poikuus tallella hautaan menemisen" saisi halutessaan kuulostamaan kovinkin dramaattiselta, mutta todellisuudessa olen tyytyväinen tilanteeseen tällaisena, vaikka sen ei pitäisikään olla mahdollista nyky-yhteiskunnan normien mukaan. Olen kai hullu, mutta tietääkseni vaaraton. Kutsu minua Varjomieheksi - katoan yöhön ilman että koskaan edes tiesit olemassaolostani.
He became wrong... a monster.
I can live with it now, but nobody else can."
- Darkman
Mies, 23 vuotta, kokemusta naisista ei edes kädestä pitämisen verran. Sosiaalinen elämä ollut aina olematonta; baareihin, bileisiin tms. en lähtisi vaikka maksettaisiin, vuonna 2003 hankitun kännykän tekstiviestikansiossa on yhä tilaa, periaatteelinen absolutisti. Jo näiden ulkoisten seikkojen perusteella olen kaiketi kummajainen, mutta sisäisen hirviöyteni olen tajunnut vasta viime aikoina.
Ensinnäkin olen täysin kyvytön tuntemaan minkäänlaisia rakkautta muistuttavia tunteita. Tästä puolestaan seuraa tilanne - tai en oikeastaan tiedä, kumpi on kumman seurausta -, jossa jo ajatus siitä, että joku voisi tuntea jotakin minua kohtaan, on täysin järjenvastainen ja absurdi. Kontaktit vastakkaisen sukupuolen kanssa ovat näin jo lähtökohtaisesti mahdottomuus. Lisäksi en pidä siitä, että kukaan tulee metriä lähemmäksi - koskettaminen ei tule kysymykseenkään.
Mitä taas ystävyyssuhteisiin tulee, niitäkään en kaipaa. Tämä ei tarkoita, että kärsisin hikikomorista tms.: formaalit tilanteet, joissa roolini on selkeä - osa yleisöä, asiakas, esiintyjä jne. - ovat täysin luonnollisia. Sen sijaan "käsikirjoittamattomat" tilanteet, ts. ne, jotka muodostavat ihmisten sosiaalisen kanssakäymisen perustan, inhottavat minua. Jos joku tuppautuu opiskelupaikan käytävällä juttelemaan, tämän jälkeen kyseistä ihmistä tulee välteltyä, jottei toista kertaa tarvitsisi. Samaten jos näyttää, että kadulla vastaan on tulossa vanha luokkatoveri, vaihdan kadun puolta hyvissä ajoin.
Älyttömintä tässä kaikessa on se, ettei tämä tilanne haittaa minua - ajatuskin siitä, että asiat olisivat jotenkin toisin, on ahdistava. Eikä minua ole hyväksikäytetty lapsena, kiusattu koulussa tai mitään muutakaan. Koko jutussa ainoa ongelma on naamioiden pitäminen (tätä kautta alun Darkman-sitaattikin selittyy): näistä asioista ei voi kertoa kenellekään leimautumatta hulluksi, vaan täytyy vetää "normaalin" naamio ylle ja käyttäytyä muiden odotusten mukaisesti, vastoin omaa luontoaan. Jos oikein pinnistäisin, voisin kenties pystyä solmimaan kaverisuhteita ihmisten kanssa, mutta kun jo minuutin juttelun jälkeen tuntuu siltä, että nyt puhuu naamio, en minä itse, touhu ei pidemmän päälle jaksa kiinnostaa. Pahinta on tunne siitä, että jos puhuisin suuni puhtaaksi, minut kenties ohjattaisiin terapiaan, jossa minulle opetettaisiin naamioiden pitämistä. Olisinko silloin onnellinen? En usko.
Ajattelin kirjoittaa tästä tänne, sillä täällä on esiintynyt paljon "Alemman tason mies" -puhetta. Tunnistan itseni määritelmän mukaiseksi arkkityypiksi; tunnistaako joku muu itsensä ATM:ksi mieltävä itsestään samoja piirteitä?
Minun kohdallani tilanne ei tästä tule enää muuttumaan. Tietenkin "poikuus tallella hautaan menemisen" saisi halutessaan kuulostamaan kovinkin dramaattiselta, mutta todellisuudessa olen tyytyväinen tilanteeseen tällaisena, vaikka sen ei pitäisikään olla mahdollista nyky-yhteiskunnan normien mukaan. Olen kai hullu, mutta tietääkseni vaaraton. Kutsu minua Varjomieheksi - katoan yöhön ilman että koskaan edes tiesit olemassaolostani.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Minua kiinnostaa viestissäsi se, että miksi halusit kertoa meille tarinasi? Halusit kuitenkin, että ymmärtäisimme, tietäisimme. Jos et lainkaan välittäisi, et olisi kirjoittanut.
Jos oikeasti olet itsenäinen ja tyytyväinen tilanteeseen, eihän silloin ole mitään ongelmaa. Vaikka yhteiskunnassa eläminen edellyttää sinulta naamioitumista, saat kuitenkin enimmäkseen olla yksin, kun haluat niin.
Ei tarvitse pelätä, että joskus tulisin juttelemaan sinulle. Kaikkea hyvää. :)
No ei ole pakko olla seurassa jossa ei viihdy. Valitsee seuraansa tai... on yksin välillä.
Kuulostaa hyvinkin tutulta. Varmaan monet työyhteisössäni pitävät minua outona mutta onneksi olen sen verran paksunahkainen, että en välitä.
Olet yksinäinen ja haluat, että joku rakastaisi sinua. Onhan tuo ihan selvä tapaus, itsepetos on paras petos. Yrität todistella itsellesi, että haluat olla noin. Voisin lyödä vetoa, että jos joku täydellinen nainen lähestyisi sinua, heittäisit nuo itsesäälissä väännetyt, tyhmät periaatteet romukoppaan.
Mutta onhan se selvä, että ei susta kukaan kiinnostu. Sitä saa mitä tilaa.
Tekstiäsi lukiessa mieleen tuli ensimmäisenä, josko sinulla voisi olla Asperger-syndrooma, tosin varsin lievällä tasolla. Kuvauksesi ajatuksistasi ja käyttäytymisestäsi sopisi aika hyvinkin.
Mutta lukiessa tuli myös mieleen, että sinullahan ovat asiat oikeasti varsin hyvin, nimenomaan koska et ihmisten seuraa etkä kosketusta kaipaakaan. Ei missään sanota että jokaisen on pakko pariutua tai edes hankkia ystäviä. Maailman sivu on ollut ihmisiä jotka viihtyivät parhaiten yksikseen. Aiemmin tuollaiseksi erakoksi oli ehkä helpompi heittäytyä, mutta ei se mahdotonta ole nykyäänkään.
Huomattavasti kauheammin ovat asiat niillä, jotka kovasti kaipaisivat toisen ihmisen seuraa ja kosketusta, mutta eivät sitä saa.
Jatka siis elämääsi rauhallisin mielin sellaisena kuin se nyt on; asiasi voisivat olla huomattavasti huonomminkin.
Asperger on tosiaan mahdollinen selitys. Ja kirjoittamiseni motiivi ei suinkaan ollut säälin tai huomion kerjääminen tms., kuten jonkun kommentin rivien välistä saattoi lukea. Olen tilanteeseeni aivan tyytyväinen - ellei lasketa niitä tilanteita, joissa naamioiden käyttäminen on välttämätöntä - ja lähinnä minua kiinnosti tietää, onko muita kaltaisiani olemassakaan. (Kyse on siis pelkästä uteliaisuudesta; kuten arvata saattaa, kaltaisemme eivät ole ensimmäisenä perustamassa yhdistyksiä.)
Nimimerkki dr. billin itsepetos-ajatus lienee pelkän tekstini perusteella selitettävissä, mutta omakohtaiset kokemukseni kertovat, ettei asia ole näin. Joitakin kertoja on nimittäin käynyt niin, että vastakkaisen sukupuolen edustajat ovat osoittaneet jonkinasteisia kiinnostuksen merkkejä "naamiotani" kohtaan. Opiskelupaikassani on paljon seminaareja ynnä muita keskustelutilanteita, joilla on välttämätöntä esiintyä sosiaalisena. Tiedän olevani älyltäni ja huumorintajultani keskimääräistä kyvykkäämpi, ja nämä piirteet tulevat väistämättä esille noissa tilanteissa. (Jos kerran on pakko tuoda itseään julki, miksi se pitäisi tehdä typeränä junttina esiintyen? On minullakin sentään itsekunnioitukseni.) Allekirjoittaneesta siis voi saada jopa aivan miellyttävän vaikutelman; harmi vain, että kyse on pelkästä teeskentelystä, inhon kätkemisestä nokkelien sanakäänteiden alle. Lisäksi puolentoista vuosikymmenen illat ja viikonloput ilman sosiaalista elämää ovat antaneet mahdollisuuden kehittää erästä taitoa, joka sekin on ikään kuin poikinut "lähestymisyrityksiä". (Mainittakoon, että kyse ei ole autofellaatiosta tai räkäkuplien - tai -kuplain, mikäli ylevyyttä tavoitellaan - puhaltamisesta nenästä, vaan tämä taito liittyy musiikkiin.)
Niinpä, vaikkei minulla olisikaan hafefobiaani ja vaikka haluaisinkin suhdetta, se perustuisi täysin valheeseen. Todellinen minäni on se, joka ei pidä juttelemisesta tai läheisyydestä ja viettää kaiken vapaa-aikansa yksin kotona, ei se keinotekoinen naamio, jollaisesta joku saattaa jopa joskus kiinnostua.
Kyse voisi siis olla itsepetoksesta, jos en koskaan edes saisi tilaisuutta jutella ihmisten kanssa tai kukaan ei olisi kiinnostunut edes tästä "naamiostani". Olen kuitenkin harrastanut small talkia ja kokenut jonkinlaisia yrityksiä luoda kommunikaatioyhteys itseeni; näissä tilanteissa naamio-olo tuntuu kaikkein vahvimmalta, ja "normaaliksi" palautuminen ja helpotuksen tunne koittaa vasta kun tilanne on ohi.
Ymmärrän toki, että nykymaailmassa lähestulkoon kaikkien suhteiden luominen perustuu naamioiden käyttöön: täytyy esittää olevansa parempi, fiksumpi, kauniimpi, rikkaampi jne. kuin todellisuudessa onkaan. Varmaan muutkin ovat siis kokeneet jonkinasteista ristiriitaa sisäisen ja ulkoisen välillä, harvempi tuskin mainitsemani kaltaista. Olisi ihan mielenkiintoista kuulla, miten näiden muiden "alemman tason miesten" on käynyt, kun he ovat noudattaneet saamiaan ohjeita pukeutua muodikkaasti, aloittaa alkoholinkäyttö ja hylätä muutkin moraalikäsityksensä. Muuttuuko uusi keinotekoinen identiteetti ajan kanssa heidän "oikeaksi" persoonallisuudekseen, vai onko seurauksena ristiriita ja tunne koko olemassaolon valheellisuudesta? (Tällä nyt ei oikeastaan ollut oman tapaukseni kanssa enää paljoakaan tekemistä, mutta menköön nyt; olen miettinyt asiaa useinkin nähdessäni tuputettavan noita älyttömiä ohjeita.)
Tuo on ns. mökkihöperöyttä. Oot ollu aivan liikaa yksin, etkä ole koskaan pitäny oikeasti hauskaa. Kyllä on ihmisiä, jotka tykkää viettää suurimman osan ajasta omissa oloissaan, mutta tuo sinun tapaus on ihan selvä merkki, että sinun pitäisi nähdä maailmasta myös se parempi puoli. Ehkä sulla ei ole ollut koskaan kunnon kavereitakaan ja oot jääny niistä kokemuksista kokonaan ulos. En tarkoita kunnon kavereilla mitään small talkia sun kanssa puhunutta henkilöä tai puolituttua. Tuollainen maailmankuva vaan on niin surullista. Lopeta tuo itsesi jatkuva ylianalysointi ja yritä etsiä kavereita tai jotain...
joutua suljettuihin olosuhteisiin, eristykseen tms. (vaikka autiolle saarelle) ikäluokkaasi kuuluvan sinkkunaisen kanssa. Kun kumpikaan ei pääse pois tilanteesta, jossa olette riippuvaisia toisistanne, kummaa kehitystä voisi alkaa tapahtua.
Ainakaan 24/7 ei kukaan pysty pitämään naamiota.
Voisit oppia uuden tavan olla. :-)
t. Hermine
"Olisi ihan mielenkiintoista kuulla, miten näiden muiden "alemman tason miesten" on käynyt, kun he ovat noudattaneet saamiaan ohjeita pukeutua muodikkaasti, aloittaa alkoholinkäyttö ja hylätä muutkin moraalikäsityksensä."
Tunnistin jotain tekstistäsi. Minulla on kavereita joita tosin tapaan todella harvoin. Nämä kaverit olen tuntenut lähes 15v joten heidän seurassaan olo on täysin normaali ja jopa nautin heidän seurastaan. Sen sijaan juuri sosiaaliset tilanteet tuntemattoman kanssa ovat jotenkin teennäisiä. Osa syynä että en halua paljastaa itsestäni liikaa jotta vastapuoli ei pystyisi muodostamaan minusta realistista käsitystä kuka oikeasti olen. Minua pelottaa huono maine ja kummajaiseksi leimautuminen.
Noudatin joskus näitä ohjeita mitä muut ihmiset antoivat. Nykyään siis ryyppään, baareissa en enää kylläkään käy mutta pyrin huolehtimaan ulkonäöstäni mistä en aina välittänyt. Olen jopa seurustellut kerran mutta se tuntui todella teennäiseltä koska en tuntenut mitään mutta sitähän muut ihmiset odottivat minulta jotta olisin normaali. Tottakai nuo kokemukset muuttivat minua koska opin asioita joista en ennen tiennyt. Kaipaan nyt läheisyyttää ja seksiä mutta en oikeastaan halua seurustella koska siihen liittyy niin paljon muutakin. Alkoholin olen kokenut positiivisenä muutoksena jos sitä ei käytä liian usein. Esimerkiksi eilen join kännit kahden ylityöllistetyn päivän jälkeen. Kun ei ota liikaa niin nyt on rento tunne lähteä töihin ja jaksaa paremmin tämän ylityöntäyteisen viikon. Viikonloppuna voi sitten keskittyä harrastuksiin.
Petrin matka myyrmanniin. Ei ihan suoraa lainausta ollut, mutta samantapaista. Sillehän ei käynyt lopussa kovin hyvin.
Kannattaa hankkia asiantuntija-apua, vaikka ei itseänsä hulluksi tunnekkaan. Siitä voi olla apua. Ennenkuin on myöhäistä.
http://tuohtumuksen.hoito.org/teksteja/katkelmat-petrinmatkamyyrmanniin.php
Tosin kommenttisi perusteella tein haun, jolla löysin tuon kyseisen katkelmia sisältävän sivuston. Kieltämättä Petri Gerdtin elämäntarinassa on paljon yhteistä omani kanssa, mutta tällaisia nuoria miehiä, jotka enemmän tai vähemmän omasta tahdostaan jäävät sosiaalisesta elämästä täysin ulkopuolisiksi, on maassamme tuhansia. Heistä pommilla ihmisiä tappaneet taas voidaan laskea yhden käden sormilla, tai oikeastaan yhden sormen kädellä (mikä amatööripomminrakentajille kenties onkin tutumpaa).
Siinä mielessä Gerdtin nostaminen esiin - edes jeesustelevana varoitteluna - on ekvivalentti ns. Hitler-kortin kanssa (kts. Godwinin laki). Ja tuo "Ennenkuin on myöhäistä"... Toivon, että tässäkin fraasissa on kyse samanlaisesta elokuvan kliseiden ironisoinnista kuin avausviestini lopetuksessa; muuten moinen tuntuu todella turhalta. Eri asia olisi, jos olisin julistanut vihaa ja kostoa ihmiskunnalle (miksi olisi pitänyt - oma valinta, johon olen tyytyväinen), mutta näköjään on aivan sama, mitä vakuuttelee: "hullu se on ja saattaa tappaa ihmisiä" -tulkinta tulee joka tapauksessa.
Mitäs minä sanoinkaan siitä, ettei näistä ajatuksistani voi ääneen puhua? Tuo kommenttisi todistaa väitteeni sataprosenttisesti. Vihjeenä seuraaville kirjoittajille mainittakoon, että pedofiili-, raiskaaja-, ym. kortit ovat vielä pelaamatta, mikäli "keskustelua" halutaan jatkaa näin asialinjalla.
lauseellani "ennenkuin on myöhäistä", että ennenkuin tulee esim. itsetuhoisia ajatuksia tai sairastuu pahemmin, eikä enää kykene hakemaan apua. Ei kaikkien tarvi pommia rakentaa, kyllä yksi riitti. Samankaltaisuus tekstissäsi vaan pisti silmään ko. kirjan tekstin kanssa.
Olen josku hautonut itsetuhoisia ajatuksi mutta tajusin sen jälkeen ettei minulla ole rohkeutta tehdä itsemurhaa. Lisäksi tajuan kuinka kova paikka se olisi vanhemmilleni ja sukulaisilleni. Ja tuolloin kun mietein itsemurhaa ajattelin että jos tekisin itsarin yrittäisin tehdä sen niin että siitä koituisi mahdollisimman vähän haittaa muille.