En nyt oikein tiedä mikä tän asian pointti on..mutta nyt täytyy purkautua..Eli olen tapaillut miestä tässä muutaman kk ajan, ja asumme eri paikkakunnilla. Näemme siis vain viikonloppuisin. Kumpikin meistä on todella ujoja ja emme ole keskustelleet tilanteestamme ollenkaan! Siis että onko tämä jo seurustelua vai tapailua ja miltä kummastakin tuntuu toisen näkeminen ylipäätään.. Onhan se elein osoitettu kyllä:)
Mutta puhumattomuus ahdistaa todenteolla..Kun ei vaan saa suutaan auki, ei sitten millään:( Siis "normaaleja" juttuja puhumme kyllä, muttei mitään mikä koskisi meitä.. En tiedä olenko vain liian hätäinen ja se ei toista osapuolta häiritsisi ollenkaan.. Sillä emmehän me loppujen lopuksi kovin paljoa ole toisiamme nähneet. Itselläni on kai jonkinlainen pelko että kaikki menee pieleen ja siksi puhuminen on niin vaikeaa?! Että toinen olisikin perillä tunteistani ja ei itse tuntisi lainkaan samanlailla?! Lisättäköön tähän väliin etten ole oikeastaan koskaan seurustellut..ikää on 26..
On vaan niin outoa kun tuttavapiirissä asiat on edennyt aina niin nopeasti.. jo viikon jälkeen on yhteinen tulevaisuus maalattu ja suunnitelmat tehty:P Kukin taplaa kai tyylillään.. Ja kai tämä vaatii vain kärsivällisyyttä..
Mutta puhumattomuus ahdistaa todenteolla..Kun ei vaan saa suutaan auki, ei sitten millään:( Siis "normaaleja" juttuja puhumme kyllä, muttei mitään mikä koskisi meitä.. En tiedä olenko vain liian hätäinen ja se ei toista osapuolta häiritsisi ollenkaan.. Sillä emmehän me loppujen lopuksi kovin paljoa ole toisiamme nähneet. Itselläni on kai jonkinlainen pelko että kaikki menee pieleen ja siksi puhuminen on niin vaikeaa?! Että toinen olisikin perillä tunteistani ja ei itse tuntisi lainkaan samanlailla?! Lisättäköön tähän väliin etten ole oikeastaan koskaan seurustellut..ikää on 26..
On vaan niin outoa kun tuttavapiirissä asiat on edennyt aina niin nopeasti.. jo viikon jälkeen on yhteinen tulevaisuus maalattu ja suunnitelmat tehty:P Kukin taplaa kai tyylillään.. Ja kai tämä vaatii vain kärsivällisyyttä..
Vastaukset 7
Vanhimmat
Meinasin kirjoitella omasta tilanteestani kokonaan uuden keskustelun aloituksen, mutta huomasin että sinä pohditkin aivan samaa ongelmaa kuin minä.
Olen parikymppinen ja tapaillut samanikäistä miestä nyt melkein kolmen kuukauden ajan. Olemme vähän ujoja molemmat ja melko kokemattomiakin. Meillä on mahdollisuus nähdä vain viikonloppuisin, ei aina silloinkaan. Soittelemme viikoilla toisillemme, kun emme nää, mutta emme mielestäni seurustele vielä, ehkä tämä on sitten tapailua. On vaikea kysyä, että "missä me mennään", kun ei oikein itsekään tiedä mitä ajatella. Pidän miehestä paljon, mutta tässä ajan kuluessa alkaa tulla ajatuksia siitä onko hän sittenkään "elämäni mies", kun emme etene. Meillä ei edes ole ollut minkäänlaista läheisyyttä välillämme, halattu pari kertaa minun aloitteestani, muttei mitään muuta. Hän ei siis osoita minkäänlaista kiinnostusta olla lähellä minua tai osoittaa hellyyttä. Alkaa jo pikku hiljaa ahdistaa, vaikka tiedän että minun pitäisi nyt vain odotella rauhassa ja rohkaistua puhumaan miehen kanssa suoraan ja selvittää tilanne. Jännittää silti aivan kamalasti ja synkät ajatukset täyttävät pään!
Tyhmää sanoa, että kiva kuulla kun on muitakin kohtalotovereita, mutta on mukavaa kun on muitakin jotka ymmärtävät tämän tilanteen vaikeuden. Toivottavasti joku osaisi vähän auttaa meitä kertomalla miten saisimme rohkaistettua itsemme puhumaan asioista suoraan tai muita vinkkejä meidän tilanteisiimme!
Alussahan sitä saattaa olla hieman epävarma mistä uskaltaa toiselle puhua. Muistan itsekin alussa olleeni hämmentynyt seurustelusuhteesta, mutta eihä asioissa pääse eteenpäin, jos ei kerro toiselle rohkeasti mitä ajattelee. Harva ihminen pystyy aavistamaan mitä toinen ajattelee, jos ei varsinkaan olla oltu pitkään yhdessä.
Itse olen ollut parisuhteessa n.reilu neljä vuotta... Olen itse alkanut haaveilemaan yhteisestä asunnosta, mutta ei sekään asia etene jos en siitä puhu kumppanille. Samalla tavalla se on teidän tapauksessa. Voithan alussa kysellä ympäripyöreästi mitä toinen ajattelee asiasta ja keskustelun edetessä voit kertoa omia ajatuksia. Niin keskustelu voi edetä huomaamatta...
Jep, sama homma meikäläisellä! Tosi n en elä kaukosuhteessa mutta olen tapaillut nyt melkein 2kk todella mukavaa miestä ja hirvee ahdistus yhtäkkiä tullu! Pelottaa ettei mies vastaa samalla tavalla tunteisiin kuin mitä minä tunnen häntä kohtaan. En tosiaankaan oo puhunu hänelle mitään tästä ku pelottaa että se vielä ahdistuu tästä. Olemme molemmat tehneet toisille selväksi että tykätään toisista mutta ei mitään hajua miten paljon hän tykkää minusta. Todella ahdistavaa!
Eli kohta kolme kuukautta tapaillut miestä (ei etäsuhde), alussa sain lievän paniikin kun omat tunteet roihahtivat heti ja kysyinkin mieheltä, että sanoo nyt heti jos ei tunne että olisi potentiaalia jatkaa (jo parin vkon jälkeen). Ei kuulemma halunnut alkaa analysoimaan (niin tyypillistä miehiltä, mutta tottakin kun 2vkoa on todella vähän) - oli myöntänyt kyllä olevansa ihastunut aikaisemmin. Suutahti hieman tivaamisestani, mutta ei silti kaikonnut mihinkään.
Nyt sitten asiasta ei ole sen koomin puhuttu, joten en tiedä uskallanko nyt olettaa olevani jossain suhteen alkuvaiheessa vai onko lopulta kyse vain tapailusta. Mies kun kertoi menneisyydestään alussa, niin sanoi että on ollut yksi kuukauden mittainen suhde ja yksi vuosia kestänyt (mies 36, minä 30), nyt sitten ollaan tapailtu kohta sitten se 3kk joten mene ja tiedä mitä miehen mielessä sitten liikkuu.
Tapaamisia ei sovita aina erotessa, mutta silti tällä hetkellä tiedän, että kyllä tavataan vähintään viikon sisällä (kummallakin paljon työkiireitä). Kysyin tässä eräs viikko voinko tulla pe hänen luokseen yöksi (käytännön syyt takana silloin) ja hän ihmetteli, että tottakai voit, siis ikäänkuin olisi ollut jotenkin hassua että kysyn. Puhelimessa on sanonut kavereilleen että himassa/kahvilla tms. on naisen kanssa eikä jaksa siis lähteä jonnekin.
Mutta kun asiasta ei ole puhuttu sanaakaan, siis meistä, vaikkakin ottaa kyllä safkat aina meille ja me voidaan katsoa leffaa jne. Eli naisena ahdistaa kun tunteet on vahvat ja vastakaikua käytännössä on, mutta kun haluasi tietää että mitä se mies ajattelee - hengaako vaan vai ihan oikeastiko ajattelee että tästä voisi jotain tullakin. Ei vain halua ahdistaa toista nurkkaan näin tuoreen tuttavuuden pohjalta kun ei kerran luontevasti nouse puheenaiheeksi.
Tai kamalaa, mutta oli ihana lukea muiden viestejä samanlaisesta suhdeahdistuksesta. Olen 38v ja yhtäkkiä ihastunut erääseen mieheen silmittömästi. Välillä ahdistaa niin, että sattuu. Tälläiseltä ei ole tuntunut viimeiseen kymmeneen vuoteen. Näemme myös harvoin kerta per viikko, johtuen työkiireistä. Nyt omani hiukan hellittivät ja on entistä enemmän aikaa vatvoa asiaa. On varmaan pakko avata suunsa ja kysyä lähiaikoina. Pelottaa, mutta enemmin nyt kun myöhemmin.
On kyllä helpottavaa kuulla muidenkin ajattelevan näitä juttuja. Tämä vahvistaa entisestään käsitystäni, että tämä epävarmuus alkutaipaleella on nimenomaan naisten ongelma. Luulen, että kun me ihastumme vahvasti, niin emme osaa ottaa enää asioita päivä kerrallaan. Järkevästä aikuistestakin tulee pelokas pikku teini, joka pelkää että mies vain leikkii...
Itse olen yrittänyt järkeillä tätä asiaa miehenkin kannalta, toisina päivinä onnistun ymmärtämään ja toisina sitten on omat paniikit päällä, kun aina ollut miehiä hyvinä ystävinä. Sieltä tiedän, että miehet useasti ottaa asiat vain päivä kerrallaan ja "asioihin ei kannata puuttua, jos ne kerran on hyvin" asenne tuntuu olevan myös yleinen. Eli siinä sitten naisen tivaaminen vain tekee hallaa asioille - kyllähän se mies lähtee lätkimään, ei ole aikaa nähdä tms. jos ei enää nappaa. Mutta päätä pahkaa ihastuneena naisena se vain on niin vaikeaa, mutta eihän mistään voi ikinä olla varma. Edes omista tunteistaan vaikkapa puolen vuoden jälkeen.
Juu on siis jotenkin helpottavaa ja lohdullista että muillakin on samoja aatoksia:) Kun kuitenkin sitä tulee ajateltua että olisi yksin "ongelmiensa" kanssa.. tänään on taas se päivä kun kärsivällisyyttä riittää ja ajattelen että päivä kerrallaan ja katsotaan mitä tuleman pitää.. ja huomenna on taas varmaan toinen tunne.. Ja mikä onkin niin omituista että se tunne vaihtelee koko ajan.. Välillä ollaan hyvin varmalla pohjalla ja välillä tuntuu ettei tästä mitään voi tulla.. Mutta ilmeisesti tämä on ihan normaalia kun meitä näyttää olevan muitakin:)