Aina puhutaan, että parisuhteen tulee olla hyvällä pohjalla, että voi hankkia lapsia, mutta mikä se "HYVÄ POHJA" on? Riittääkö, että on hellyyttä, seksiä ja arkihuumoria, kotityöjako toimii ja lähes kaikesta voi puhua (vaikkakin meillä tuo puhumispuoli on toisinaan vähän nihkeetä, mutta kärsivällisyyden kautta onnistuu aina lopulta)? Niin ja tietenkin se, että kummallakin on halu toimia tulevan perheen parhaaksi.
Haittaako, jos ei yleensä vietetä hirveen paljon aikaa yhdessä vaikka yhteisessä kodissa asutaankin? Eli kummallakin on melko pitkälti omat harrastukset, joista tietysti osittain luovuttais perheenperustamisen yhteydessä. Eiköhän se harrastaminen muutu melko pitkälti lastenhoidoks siinä vaiheessa. Ja mahdollisuuksien mukaan yritettäis tietysti antaa toisillemme aikaa niihin omiinkin harrastuksiin, ettei kumpikaan uuvu perheen pyörittämiseen.
Mun unelmissani idylliperhettä edeltää pariskunta, joka on hirmuisen rakastunut ja viihtyy yhdessä suurimman osan ajasta. Ja kumpikin ois tietenkin erittäin lapsirakkaita. Lasten syntyessä heidän etunsa ajais toki kaiken edelle, mutta yhteisiä harrastuksia voitais jatkaa ja niitä voitais muokata sen mukaan kuin tarve vaati, jotta saatais perheen pikkuinen/pikkuiset niihin mukaan. Ja toki kummallakin pitäis välillä olla myös omaa aikaa ja mieluusti myös yhteistä aikaa ilman lapsia. Mutta tommosta idyllisuhdetta ei ole osunut mun kohdalle ja siltikin haluaisin perheen. Eikä mieheni ole edes erityisen lapsirakas, mutta sanoo silti haluavansa lapsia. Mistä mä tiedän miten se reagois sitten kun semmonen tulis perheeseen ja miten meidän suhde silloin toimis?
Haittaako, jos ei yleensä vietetä hirveen paljon aikaa yhdessä vaikka yhteisessä kodissa asutaankin? Eli kummallakin on melko pitkälti omat harrastukset, joista tietysti osittain luovuttais perheenperustamisen yhteydessä. Eiköhän se harrastaminen muutu melko pitkälti lastenhoidoks siinä vaiheessa. Ja mahdollisuuksien mukaan yritettäis tietysti antaa toisillemme aikaa niihin omiinkin harrastuksiin, ettei kumpikaan uuvu perheen pyörittämiseen.
Mun unelmissani idylliperhettä edeltää pariskunta, joka on hirmuisen rakastunut ja viihtyy yhdessä suurimman osan ajasta. Ja kumpikin ois tietenkin erittäin lapsirakkaita. Lasten syntyessä heidän etunsa ajais toki kaiken edelle, mutta yhteisiä harrastuksia voitais jatkaa ja niitä voitais muokata sen mukaan kuin tarve vaati, jotta saatais perheen pikkuinen/pikkuiset niihin mukaan. Ja toki kummallakin pitäis välillä olla myös omaa aikaa ja mieluusti myös yhteistä aikaa ilman lapsia. Mutta tommosta idyllisuhdetta ei ole osunut mun kohdalle ja siltikin haluaisin perheen. Eikä mieheni ole edes erityisen lapsirakas, mutta sanoo silti haluavansa lapsia. Mistä mä tiedän miten se reagois sitten kun semmonen tulis perheeseen ja miten meidän suhde silloin toimis?
Vastaukset 7
Vanhimmat
järkevä ja ajatteleva ihminen. Minusta kuulostaa siltä, että ainakin sinä olisit valmis äidiksi. Juttele vielä miehesi kanssa, ja ota esille viestissäsi mainitsemasi asiat vauvan vaikutuksesta teidän molempien elämään. Jos hän ajattelee samoin, kuin sinä, on hänkin valmis. Siitä lapsirakkaudesta vielä -kyllä ne omat on yleensä kaikki kaikessa, vaikkei toisten lapsista niin välittäisikään!
Huomenia! Kuulostaisi, että teillä on mainio pohja lapsille! Minusta on tärkeetä,että niitä omia harrastuksia on ja osaa antaa toiselle tilaa "hengittää" Oikeassa olet siinä, että lapsien tullessa omat harrastukset jää usein vähemmälle, näin ainakin meillä on käynyt, ihan "omavalintaisesti", eli ei olla ns. "uhrauduttu" mitenkään.
Toi puhumis-puoli on musta välillä yliarvostettua. Siis tottakai tärkeistä asioista puhutaan, mutta itellä on ainakin ollut kausia (ehkä "identiteetti-kriisejä")jotka haluaa käydä läpi omassa päässään. Näistä fiiliksistä on ollut helpompi/hedelmällisempi jutella ystävien kanssa, jotka ehkä kokevat samoin. Toki olen miehelleni kertonut, että nyt on tällanen olo ja ettei tämä johdu hänestä, jos (ja kun)mun mieliala on heijastunut koko ympäristöön.
Olen myös kysynyt mieheltäni, haluaisiko, että olen kiinnostuneempi hänen työstään (mitä en kauheesti ole ;-) ja kyselisin siitä enemmän. Hänen mielipiteensä oli, ettei jaksais duuniasioita kotona miettiä. Sehän sopii :-) Tätäkin kysyin vaan siksi, koska monesti kuulutetaan, että ole kiinnostunut puolisosi asioista puhukaa jne.
Loppupeleissä tuntuu, että aika tärkeetä olis myös osata olla toisen kanssa hiljaa. Meni kai taas vähän asian vierestä, mutta teidän "pohja" kyllä kuulostaa hyvältä! Eihän sitä koskaan tiedä, miten kukakin asioihin reagoi, mutta yleensä kyllä vauva (viimeistään vähän kasvettuaan) sydämet omakseen ottaa! Parisuhteessa tulee aina erilaisia vaiheita, tulee sitten lasta tai ei, mutta ei kannata murehtia asioita kauheesti etukäteen. Elämä tuo mitä tuo ja otetaan se vastaan. Murehditaan vasta kun/jos murhehtimista tulee :-) Aurinkoista päivää!
Teillä on kirjoituksesi perusteella suhde erittäin hyvällä ja ihanteellisella pohjalla. Se perustuu jokaisen omaan unelmaan siitä mitä se on. Ja koska joka parisuhteessa on kaksi eri persoonaa, se että on sinut sekä itsensä että sen toisen kanssa, luo tämän pohjan.
Ihanteellinen pohja ei ainakaan minulle tarkoita sitä, että kaikki on täydellistä ja omistautunutta ja valmiina tulevaan. Terve parisuhde on sitä että toinen hyväksytään ja kun ongelmia ilmenee, ne puidaan.
Puhumispuoli ei siis tarkoita sitä että ollaan nivoutuneita toisiimme ja puhutaan kaikki asiat keskenämme vaan sitä että kun ongelmia ilmenee niin ne ratkotaan tavalla tai toisella niin että arki taas toimii eikä kummallekaan jää mitään hampaankoloon. "Identiteetti- kriisejä" on varmasti meillä kaikilla monesti elämämme aikana. Puhumispuoleen mielestäni kuuluu myös se, että uskalletaan ottaa toisen kanssa aratkin aiheet esille koska se kuvastaa luottamusta.
eiköhän perheitä ole niin monenlaisia tavoiltaan ettei ole olemassa nyrkkisääntöä valmiudesta perhe-elämään. Kuitenkin mielestäni aika oleellista on että on valmis luopumaan asioista toisen takia ja sitten myös lapsen takia. Itsekkyydestä on kasvettava eroon ainakin toisen joka sitten joustaa kunnes kyllästyy?
Tärkeintä on tykätä siitä toisesta sellaisen akuin se on ja että kumpikin tahtoo siihen suhteeseen lisäosia. Pitää kai olla turvallinen olo siinä parisuhteessa?
Rakastumisen tunne ei ole ikuista ihan oikeassa elämässä yleensä vaan se menee ohi ja arki koittaa. Sen arjen olisi hyvä koittaa kun ollaan kahden vielä. Silloin alkaa se todellinen mittaus suhteen kestävyydestä. Moni sekoittaa muuten esim rakkauden osoitukset kukkasten vientiin ja lahjoihin. Ne ei ole sama asia. Itseasiassa jos suhde perustuu kiintymyksen osituksiin ulkoisin keinoin juuri lahjoilla tms niin sillä on isompi riski kariutua koska silloin kiintymyksen määrää mittaa tuo lahja eikä se tieto toisesta ja hänen tunteistaan. Tästä on tehty tutkimuksiakin, mutta enpä muista yhtään linkkiä kun lehdestä olen asiaa joskus lukenut tai useampaankin kertaan, meidän tuttavapiirissä ainakin huomaa, että se on vuosien saatossa pitänyt paikkaansa!
Jos lapsista tulee elämän keskipiste niin mitä jää jäljelle kun ne aikanaan lähtee? Kyllä meillä ainakin sellainen rauhaisa (hehehe) rinnakkaiselo on ainakin mukavampaa toisemme huomioiden kuin lasten ympärillä tapahtuva elämänmeno. Nykyisinhän on usein tapana ottaa lapsi perheen keskipisteeksi ja se on pahin moka mitä voi tehdä. Silti lapsen kanssa voi tehdä kaikkea ja häntä voi viedä eri paikkoihin jne. eikä sen silti tarvitse pyöriä niin että lapsi on kaiken keskipiste.
Suhteen vaalimiseen eri ihmiset vaativat erilailla aikaa ja eri tapoja. Omasta mielestäni on hassua jos maailma on lapsen ympärillä ja sitten sanotaan että suhde kärsii tai tarvitaan suhteelle omaa aikaa. Suhdehan elää siinä samassa sopassa kaiken muun kanssa ja kyllä sitä pitää hoitaa joka ikinen päivä tai loppu tulee..
Meillä miehen harrastus elää joka päivä tässä touhussa mukana näkyvämmin. Omat puuhani ovat tavallaan sitä normiarkea puikkoineen ja koukkuineen ja puutarhoineen jne. Harrastuksestakin on kiinni miten se nivoutuu perheen arkeen, mutta meillä ne on osa arkea pääosin. Lapset on mukana mielenkiintojensa mukaan.
Lasten jutut on kyllä olleet melkein mun mielenkiinnon mukaan. Tosin mies menee jos on pakko ja sitten vain toivetta perään ettei mukulat temppuile! Kuskaa kyllä, mutta esim frööbelin palikat on vähän liikaa sille välillä.. Eläintarhassa se kyllä jaksaa kulkea vaikka joka viikko! Haukaa on esim laivareissut joilla iskä on mukana tai ei ole. Ne on nimittäin ihan erilaisia tapahtumia koska se ei viihdy siellä kauhean hyvin. Miksi siis menisimme kaikki yhdessä kun voimme jättää iskän koiran kanssa kotiin nauttimaan olostaan ja mennä muulla sakilla tohottamaan ilman aikatauluja ja pakollisia kahvitaukoja? Lopputulos on se että kun palaamme niin on paljon kerrottavaa, kotona on tapahtunut jotain kivaa jne eli kaikilla on kivaa. Ei ihan idylli, mutta toimii!
Joskus huvittaa kun esim lauantai-iltana mennään hakemaan vuokraleffa ja grilliltä ruokaa tai pitsaa ja se on kuin oltaisiin kaksin isomminkin. Onkohan se niin kun vähään tottuu niin ei osaa paljoa pyytää? Se on kumminkin ihan hauskaa niinkin..
Juuri selittämääsi minä odotan omalta tulevalta perheeltäni. Eli ensimmäinen lapsi meille tulossa, toukokuussa.
Ja elämä ei tod tule pyörimään pelkästään lapsen ympärillä, ainakaan pidemmän päälle (vauva-aikana mennään varmaan ruokailuaikojen mukaan), joten kuvailemasi elämä on minulle se perheidylli :)
kiva että se kuulostaa idylliltä kun välillä se tuntuu helvetiltä tai sen esikartanolta.. tai se on sitä meidän arkea kaikkine rosoineen ja ruusuineen!
Kun meillä eka lapsi syntyi niin heti kun opittiin sen tavoille vähänkin niin mentiin ja tultiin sen kanssa niin kuin ennenkin. Vauvan kanssa on helppoa kulkea ja mennä varsinkin jos on tissiruualla. Vähän luovuutta peliin ja mikään ei rajoita elämää!
Meillä on vaippaa vaihdettu niin autopurkaamolla kuin raviradalla ja tietysti levähdysalueilla yms paikoissa. Vauva on istunut istuimessaan ties missä paikoissa seuraamassa tohinaa ympärillään ja ottanut torkut siihen väliin..
Ei kannata suhtautua liian tiukasti ja liioilla säännöillä siihen millaista vauvan kanssa pitää olla kun vähän löysemmällä pipolla kaikilla on hauskaa. Ja kaveritkin pysyy matkassa mukana eikä kaikkoa jonnekkin takavasemmalle. Iskänkin on helppo ottaa vauva mukaan kun sen kanssa ollaan vapaammin ja on muuten aika koomista miten äijäköörikin reagoi pikkuiseen kun ei ole naisia paikalla katsomassa tai ainakaan ne ei tiedä että on..
Pääasia on se että kaikki on tyytyväisiä eikä ketään rassaa tilanne liikaa :) Eikös se ole tarkoitus?
Tähän minäkin olen pohdiskellut pyrkiväni. Sitten kun siinä tilanteessa ollaan niin vasta selviää mikä tehdään mitenkin :)