Olisikohan tämä hyvä paikka tällaiselle keskustelulle? Olen tosiaan miettinyt tätä juttua jo jonkin aikaa. Olisi mukava kuulla toistenkin ajatuksia aiheesta. Kerro vastatessasi myös oletko mies vai nainen, niin nähdään onko sukupuolella paljonkin merkitystä mielipiteeseen.
Miksi pettämis-keskustelussa aina rinnastetaan pettämättömyys ja yksiavioisuus. Se tiedetään, että toisille yksilöille yksiavioisuus on mahdotonta, mutta miksi silti pettää? Tarkoitan tällä nyt sitä, että eikö vieraissa voi käydä toisen suostumuksella? "Vahinkoja" voi tietysti aina tapahtua ja tyhmyyksiä tulee tehtyä, mutta tarkoitankin kysymykselläni enemmän niitä ihmisiä, joilla on ihan tapana pettää. Eli jos tietää (kyllä kai ihminen itse tietää), että ei ole yksiavioista tyyppiä, niin miksi ei voi valita kumppania jolle tämä sopii?
Pettäminen ei kai varsinaisesti ole synonyymi liiton ulkopuoliselle seksille. Pettäminen sanaan liittyy oletus petollisuudesta. Itse ainakin ymmärrän petollisuuden tarkoittavan sitä, että toimii jollain tavalla vastoin lupauksiaan. Mikäli toinen osapuoli tietää etukäteen tulevista ulkopuolisista suhteista (tai suhteesta) ja hyväksyy tai vaikenee, niin eihän häntä voi silloin pettää. Kristillisessä mielessä liiton ulkopuolinen seksi on tietysti väärin, mutta voimmeko pitää sitä moraalisesti vääränä jos molemmat osapuolet ovat näin yhdessä sopineet. Omasta mielestäni kahdella aikuisella ihmisellä on oikeus sopia asiat aivan kuten itse tahtovat.
Onko joillakin pettämisen perimmäisenä syynä sittenkin jännityksen hakeminen? Eli saako henkilö kiksinsä, enemmänkin kiinnijäämisen mahdollisuudesta, kun siitä seksistä? Tämä voisi olla "hyvä" syy siihen, että kumppania ei informoida taipumuksista heti suhteen alussa. Entä monestiko ihminen jättää kertomatta todennäköisesti eteen tulevasta pettämisestään mustasukkaisuuden takia? Tarkoittaa, että vaikka sallisi pettämisen itselleen ei ole valmis antamaan samaa lupaa kumppanilleen. Onko yleinen oletus että jos toinen tieten tahtoen antaa kumppanilleen luvan pettää, niin hän todenäköisesti myös itse pettää? Jos tietää omat taipumuksensa ja tietentahtoen ajautuu tilanteeseen, jossa tulee pettäneeksi, eikö rike ole paljon suurempi kuin jos kyseessä olisi "vahinko"?
Minä itse olen 26 vuotias nainen ja ajattelen asiasta seuraavasti. En ole mustasukkainen ihminen, en edes tiedä miltä mustasukkaisuus tuntuu. Olen aiemmin elänyt neljä vuotta avoimessa suhteessa, tästä ajasta kaksi vuotta olimme naimisissa. Molemmilla oli lupa harrastaa seksiä muidenkin kanssa ja vaatimuksia oli kolme: suojautumisesta piti pitää huolta, hoitoja ei tuotu kotiin ja kotona kerrottiin, että jossain on käyty (se missä oli ollut, ei kuulunut toiselle). Homma toimi hyvin ja kumpikaan ei kokenut itseään loukatuksi tai vangituksi. Liitto kariutui, mutta ei mihinkään seksiin tai tähän järjestelyymme liittyvään, vaan syyt olivat ihan muualla. Nykyään elän suhteessa miehen kanssa, joka suhtautuu ehdottoman kielteisesti pettämiseen. Hän ei ikinä antaisi anteeksi. Se käy minulle, ei ole mitään tarvetta kulkea muualla ja ennen kaikkea en pystyisi elämään itseni kanssa jos olisin niin julma rakastamaani ihmistä kohtaan. Sinällään mielipiteeni ei kuitenkaan ole muuttunut, eli ei se käyttämällä kulu. Kumppanini ehdottomuus aiheuttaa kuitenkin sen, että en minäkään pystyisi ikinä antamaan hänelle anteeksi jos hän pettäisi. En siksi että itse pettäminen olisi niin kamalaa, vaan koska kokisin teon suunnattoman kaksinaamaiseksi.
Miksi pettämis-keskustelussa aina rinnastetaan pettämättömyys ja yksiavioisuus. Se tiedetään, että toisille yksilöille yksiavioisuus on mahdotonta, mutta miksi silti pettää? Tarkoitan tällä nyt sitä, että eikö vieraissa voi käydä toisen suostumuksella? "Vahinkoja" voi tietysti aina tapahtua ja tyhmyyksiä tulee tehtyä, mutta tarkoitankin kysymykselläni enemmän niitä ihmisiä, joilla on ihan tapana pettää. Eli jos tietää (kyllä kai ihminen itse tietää), että ei ole yksiavioista tyyppiä, niin miksi ei voi valita kumppania jolle tämä sopii?
Pettäminen ei kai varsinaisesti ole synonyymi liiton ulkopuoliselle seksille. Pettäminen sanaan liittyy oletus petollisuudesta. Itse ainakin ymmärrän petollisuuden tarkoittavan sitä, että toimii jollain tavalla vastoin lupauksiaan. Mikäli toinen osapuoli tietää etukäteen tulevista ulkopuolisista suhteista (tai suhteesta) ja hyväksyy tai vaikenee, niin eihän häntä voi silloin pettää. Kristillisessä mielessä liiton ulkopuolinen seksi on tietysti väärin, mutta voimmeko pitää sitä moraalisesti vääränä jos molemmat osapuolet ovat näin yhdessä sopineet. Omasta mielestäni kahdella aikuisella ihmisellä on oikeus sopia asiat aivan kuten itse tahtovat.
Onko joillakin pettämisen perimmäisenä syynä sittenkin jännityksen hakeminen? Eli saako henkilö kiksinsä, enemmänkin kiinnijäämisen mahdollisuudesta, kun siitä seksistä? Tämä voisi olla "hyvä" syy siihen, että kumppania ei informoida taipumuksista heti suhteen alussa. Entä monestiko ihminen jättää kertomatta todennäköisesti eteen tulevasta pettämisestään mustasukkaisuuden takia? Tarkoittaa, että vaikka sallisi pettämisen itselleen ei ole valmis antamaan samaa lupaa kumppanilleen. Onko yleinen oletus että jos toinen tieten tahtoen antaa kumppanilleen luvan pettää, niin hän todenäköisesti myös itse pettää? Jos tietää omat taipumuksensa ja tietentahtoen ajautuu tilanteeseen, jossa tulee pettäneeksi, eikö rike ole paljon suurempi kuin jos kyseessä olisi "vahinko"?
Minä itse olen 26 vuotias nainen ja ajattelen asiasta seuraavasti. En ole mustasukkainen ihminen, en edes tiedä miltä mustasukkaisuus tuntuu. Olen aiemmin elänyt neljä vuotta avoimessa suhteessa, tästä ajasta kaksi vuotta olimme naimisissa. Molemmilla oli lupa harrastaa seksiä muidenkin kanssa ja vaatimuksia oli kolme: suojautumisesta piti pitää huolta, hoitoja ei tuotu kotiin ja kotona kerrottiin, että jossain on käyty (se missä oli ollut, ei kuulunut toiselle). Homma toimi hyvin ja kumpikaan ei kokenut itseään loukatuksi tai vangituksi. Liitto kariutui, mutta ei mihinkään seksiin tai tähän järjestelyymme liittyvään, vaan syyt olivat ihan muualla. Nykyään elän suhteessa miehen kanssa, joka suhtautuu ehdottoman kielteisesti pettämiseen. Hän ei ikinä antaisi anteeksi. Se käy minulle, ei ole mitään tarvetta kulkea muualla ja ennen kaikkea en pystyisi elämään itseni kanssa jos olisin niin julma rakastamaani ihmistä kohtaan. Sinällään mielipiteeni ei kuitenkaan ole muuttunut, eli ei se käyttämällä kulu. Kumppanini ehdottomuus aiheuttaa kuitenkin sen, että en minäkään pystyisi ikinä antamaan hänelle anteeksi jos hän pettäisi. En siksi että itse pettäminen olisi niin kamalaa, vaan koska kokisin teon suunnattoman kaksinaamaiseksi.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Olen nainen, yksiavioisessa uskollisessa suhteessa, en pystyisi moniavioisuuteen ja olen tapojeni mukaisesti ollut mustasukkainen ihmisistä, jotka ovat luvanneet uskollisuutta. Olen kanssasi samaa mieltä siitä, että pettämistä on lupausten vastainen toiminta. Ja siitä, että pettäminen itsessään ei olisi pahinta vaan se kaksinaamaisuus ja luottamuksen särkeminen.
Avoin suhde on minusta ihan hyväksyttävää, kun ehdot on selvät, eikä lupauksia rikota. Ei ole pakko luvata uskollisuutta, jos ei ole sellainen ihminen.
"Kristillisessä mielessä liiton ulkopuolinen seksi on tietysti väärin, mutta voimmeko pitää sitä moraalisesti vääränä jos molemmat osapuolet ovat näin yhdessä sopineet."
Emme, minusta se on ihan täysin parin välinen sopimusasia. Ja sitä paitsi näin kristittynä ymmärrän senkin, että minä, eikä kukaan muukaan kristitty ei ole mikään tuomitsemaan ketään. En parien valintoja elää vapaassa suhteessa, mutta en ehkä myöskään pettäjiä. Tosin paheksun kyllä pettämistä, mutta kristittynä tiedän senkin, että kukaan ei ole synnitön - suhtautumiseni pettäjiin on minun syntini.
Ongelma on, että pitkän suhteen aikana asenteet muuttuvat. Nuorena rakastuneena olin ehdoton ja hyvinkin mustasukkainen toisesta. Parinkymmenen yhdessä eletyn vuoden jälkeen on oma itsevarmuus ja turvallisuuden tunne noussut sellaiseksi, että en kokisi mitenkään pahana luvalla vieraissa käyntiä. Niin vaimolle kuin itsellenikään. Vaimon vierailut kokisin jopa kiihottavana, joka on sitten oma tarinansa.
Eli ajan takaa sitä, että vaikka nyt tiedänkin itseni olevan "sitä tyyppiä", jonka on vaikea olla täysin uskollinen, niin en voi valita vaimoa uudestaan. Tai voin, mutta eron kautta, jota taas en halua. Nythän on tietenkin niin, että vaimo ei "tyyppiään" ajan kuluessa ole vaihtanut ja on ehdottoman uskollisuuden kannalla.
Hankala juttu. Tietenkin olisi kiva, että jo heti tutustuttaessa samanlaiset tyypit löytäisivät toisensa ja sopisivat suhteensa säännöistä. Jos uuteen suhteeseen vielä joskus ajaudun eron kautta, niin varmaankin ottaisin tämänkin huomioon.
Kypsää ajattelua nuorelta naiselta, hyvä kirjoitus kiitos siitä.
Olen itse 42v nainen. Ajattelen hyvin paljon samoin kuin sinä, mutta sinun iässäsi ajattelin kuin nykyinen miehesi – olin fanaatikko. Olen miettinyt, miksi olen muuttunut. Syyt fanaatikon ajatusmaailmaan löytynevät lapsuudestani, jolloin perheessämme oli ihan pikku lasten nähtävää uskottomuutta. Elin uskollisena avioliitossani 20 vuotta samoin ajattelevan mieheni kanssa ja erosimme aivan muista syistä.
Erottuani tutustuin ”toisinajattelijoihin” ja pohdin kriittisesti asioita.
On totta, että ihminen muuttuu vuosikymmenien aikana. Jos silloin on siinä pitkässä avioliitossa, voikin olla vaikeaa saada kumppani ymmärtämään oman mielipiteen muuttuminen hyväksymisestä puhumattakaan! Kumpikaan ei saata haluta päättää liittoa. Ei kukaan itseään voi pettää. Toista voi pettää, muttei itseään. Jossain vaiheessa todennäköisesti ote lipeää ja ”toisinajattelija” löytänee itsensä väärästä vuoteesta luvalla tai ilman – näin se usein menee.
Suosittu saippuasarja Salatut elämät on niin totta ja peilaa meidän elämäämme. Kuinka moni parisuhde onkaan samanlainen kuin sen poliisipojan ja meikkiedustajatytön suhde, jossa ei uskalleta kertoa toiselle omia ajatuksia ja toiveita, koska kuvitellaan toisen ajatukset, eikä haluta loukata. Niin toimivat vanhatkin parisuhteet todella usein, ei se ole pelkästään nuorten solmimien tai uusien parisuhteiden ongelma.
Laitan vastaukseni tähän vaikka edellinenkin kirjoittaja puhui samasta aiheesta.
Tiedän olevani vielä nuori ja monien ajattelevan mielessään, että kyllä elämä vielä minuakin opettaa. Olen kuitenkin ollut usein tilanteissa, joissa minun on ollut pakko analysoida itseäni ja motiivejani. Uskoisin tuntevani itseni melko hyvin, mutta se on tietysti vain uskoa, tietää en voi.
Ihminen muuttuu vuosien saatossa, mutta muutuvatko näin perustavaa laatua olevat tunteet todella? Onko kyse enemmän siitä, että oppii tuntemaan itsensä paremmin? Oma osuutensa on varmasti myös elämäntilanteella. Lasten ollessa pieniä ihminen on varmasti taipuvaisempi mustasukkaisuuteen. Tämä lienee keino suojella omaa jälkikasvua. Vapaaseen elämäntapaan sisältyy aina se riski, että kumppani ottaa ja rakastuu toiseen. Moniko on valmis ottamaan tämän tietoisen riskin lasten kanssa? Toinen riski ovat liiton ulkopuoliset lapset. Omalta kohdaltani myönnän sen, että tässä meni minun rajani. Tein entiselle miehelleni heti alussa selväksi, että muiden lapsia ei minun elämääni tuoda. Tarkoitti käytännössä sitä, että jos vahinko sattuu niin minä poistun. Lapsella kun on oikeus siihen, että molemmat vanhemmat ovat läsnä hänen elämässään ja minä en tähän kykene taipumaan... en voisi häntä kotiini ottaa. Ulkopuolisen lapsen kanssa vietetty aika taas olisi aina pois minun tulevilta lapsiltani ja häneen käytetty raha pois ehkä jostain heidän tarvitsemastaan. Minussa on suuri vika, tiedän sen. Tässä se syy miksi en ikinä suostuisi pparisuhteeseen myöskään sellaisen ihmisen kanssa, jolla on jo lapsia. Ajatukseni varmasti muuttuvat, kun olen tarpeeksi vanha ja mahdollisten kumppanien lapset olisivat aikuisia.
Olen joskus miettinyt onko pettäminen joillekin niin helppoa koska heiltä puuttuu kykyä empatiaan. Entä kun ote lipeää ja tulee tehtyä jotakin, mitä toinen ei hyväksy. Kuinka pystyy elämään itsensä kanssa? Tämä on taas ehkä nuoruuden mustavalkoisuutta, mutta minä en pystyisi. Jos joskus tulee tunne, että olisi pakko saada mennä, niin en minä voisi pettää. Niin kauan kun rakastan en voisi satuttaa toista niin perustavalla tavalla. Jos taas en enää rakasta, niin miksi eläisin hänen kanssaan. Osasyynä ajatuksiini on tietysti myös se, että hän on paitsi kumppani myös paras ystäväni, jolta ei voi salata mitään. Ehkä puolison pitäisikin aina olla ensisijaiseti ystävä ja kumppani vasta sen jälkeen.
Voinkohan sanoa näin jyrkästi... jos on aikanaan valinnut kumppanin, joka ei suvaitse muita suhteita, täytyy vain kantaa oma vastuunsa. Toiselle voi antaa mahdollisuuden miettiä voisiko hän suvaita muunlaista elämäntapaa. Jos hän ei tahdo sitä joko lähtee tai sopeutuu itse vallitsevaan tilanteeseen. Pettäminen ei koskaan saisi olla vaihtoehto, varsinkaan pitkässä liitossa! Todettakoon tähän väliin, että olen elänyt tässä nykyisessä suhteessanikin jo neljä vuotta. Ihan ihastumisen ensihuumasta siis ei ole kyse.
Ihmisillä on tietysti oikeus sopia ihan mitä vaan, kunhan se ei ole laitonta :).
MUTTA kuten tuossa toisaalla totesin, niin tunteita ei voi sopia. Ja siinä ihmiset pettävät lähinnä itseään aika pahasti. Uskokaa huviksenne, mutta ihan samojen tunteiden kanssa "kamppaillaan", vaikka yhdessä suhteessa olisi "sovittu" ehdottomasta uskollisuudesta ja toisessa suhteessa ulkopuoliset suhteet olisi "sovittu" sallituiksi. Tunteet ne meitä vetävät vieraisiin (ja tuovat sieltä takaisin) ja kumppanimme tuntee tunteitaan, oli sopimus mihin suuntaan tahansa.
...vaikka ne tunteet veisivätkin, niin ihmiselle on annettu järki jota voi käyttää.. Eivät tunteet vie järkeä, mikäli sitä sattuu olemaan. Joko on täydellinen vitipää tai sitten vaientaa omantunnon äänen!
JOSKUS tunteet menevät järjen edelle. Erittäin visaisissa tapauksissa AINA.
Mietitäänpä näin: Parisuhteessa on ulkopuoliset suhteet "sallittu". Niistä joko kerrotaan kumppanille tai ne on sovittu salattavaksi. No mitä tästä seuraa:
a) Suhteista kerrotaan kuten sovittiin. Joku saattaa ajatella, ettei se tunnu missään - siitähän oli sovittu. Tämä kumppani kenelle toisesta suhteesta kerrotaan sen sijaan ajattelee "MIKSI minusta sittenkin tuntuu PAHALTA, vaikka näinhän me sovittiin?" Hän yrittää vedota omaan järkeensä, muttei se auta. Hänestä tuntuu silti pahalta.
b) Sivusuhteet salataan tarkoin. Mutta onnistuuko se oikeasti? Pitkässä suhteessa ei ainakaan. Kommunikointi ihmisten välillä tapahtuu 55%:sesti eleiden välityksellä. Kumppani näkee toisen naamasta (tai jostain muualta) milloin tämä on käynyt vieraissa. Ja taas tuntuu jotenkin kummasti pahalta. Tuntuu, vaikka vetoaa järkeensä ja sopimukseensa.
Myös molemmat (tai kaikki neljä) sovitusti vieraissakäyvät saavat negatiivisia tunneoireita. Huomatkaa siis: KAIKKI osapuolet saavat jonkinlaisia negatiivisia oireita, vaikka ovat itse sopineet tästä käytännöstä.
Siksi ei ole juurikaan merkitystä sillä, onko asia suhteessa "kielletty" vai "sallittu", koska jokainen ihminen toimii omien tunteidensa -sanoisinko orjana. Siksi onkin niin turhaa meuhkata "oikeasta" "sopimuksesta" "rehellisyydestä" "totuudesta"... Niitä miettimällä voimme vain estää omien tunteidemme todellisen kohtaamisen keskittyen epäoleelliseen.
Voi olla kuten kirjoitat Tiina-. Itselleni herää tästä kuitenkin yksi kysymys. Eivätkö ihmiset tunne itseään? Siis kuka hakeutuu tietoisesti sellaiseen tilanteeseen, jossa itsestä tuntuu pahalta. Jos kokee mustasukkaisuuden tunteita, niin ei silloin hakeuduta elämään vapaaseen suhteeseen. Jos pettäminen uskolliseksi oletetussa parisuhteessa on väärin, niin sitä on myös mustasukkaisuus vapaassa suhteessa. Se on petos, toimimista vastoin sovittuja sääntöjä!
Mielestäni suhteiden salaaminen on aina väärä ratkaisu. Sellainen vapaa suhde, jossa saa mennä, mutta toisen ei tarvitse (tai hän ei halua) tietää ei voi toimia pidemmän päälle. Salaaminen jättää aina sen pienen mahdollisuuden, että on olemassa jokin syy salata. Salaamisesta jää myös yleensä "kiinni", eli ne suhteet tulevat ennemmin tai myöhemmin esiin. Jos ei kykene käsittelemään tietoa siitä, että toisella on myös muita, niin vapaa suhde ei silloin ole oikea vaihtoehto. Ei sitä voi valita vain koska kumppani näin toivoo ja häntä halua miellyttää. Jokainen tietenkin valitsee omat käytäntönsä ja toimintatapansa, mutta itselleen täytyy aina olla ehdottoman rehellinen ja uskollinen!
Olin lukevinani rivien välistä, että koet ulkopuoliset suhteet aina väärinä. Oletat, että "KAIKKI osapuolet saavat jonkinlaisia negatiivisia oireita, vaikka ovat itse sopineet tästä käytännöstä". Tämä ei pidä paikkaansa. Et voi yleistää tätä oletamaasi koskemaan kaikkia maailman ihmisiä. Voi ehkä sanoa, että suurin osa saa negatiivisia oireita, mutta sekin on jo voimakas yleistys jos ei asiasta ole olemassa luotettavaa tutkimusta. Tämän näppäimistön ääressä on yksi yksilö, joka ei ole kokenut aiheen ympäriltä negatiivisia tunteita. Ainoat negaatiot tulevat niiden ihmisten kautta, jotka eivät voi hyväksyä ihmisen oikeutta elää elämäänsä tahtomallaan tavalla.
...mitä kohtaa et ymmärtänyt, Tiina- hyvä?! Se järjen käyttö on edelleen sallittua, etenkin kun omatunto ilmoittaa mikä on oikein ja väärin.
Minulle on aivan sama kuka mitenkin haluaa elää, ja se joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön. Mutta sellaisessa parisuhteessa jossa toisesta todella välittää, ei halua -eikä ota- riskiä että rakastaan satuttaa. Rakastavassa parisuhteessa on kunnioitusta omaa kumppania kohtaan sekä halua kehittää suhdetta niin psyykkisesti, fyysisesti kuin taloudellisestikin. Eikä sellaiseen suhteeseen kolmatta mahdu, edes väliaikaisesti.
Sitähän juuri selitin - mielestäni ihan viimoisen päälle :)- että vaikka järjenkäyttö on sallittua, niin sitä ei VOI aina käyttää. Tunteet menee järjen edelle JOSKUS aivan kolisten, vaikka miten päin olisi ulkopuolisista suhteista sovittu. Kaikki järki häipyy silloin tunteiden tulvan alle. Ja näin tapahtuu MYÖS rakastavassa parisuhteessa.
Ihmiset eivät läheskään aina tunne itseään. Eivätkä usein edes halua tuntea kumppaniaan vaan rakastaa VAIN OMAA HAAVEKUVAANSA hänestä. Tuosta jälkimmäisestä johtuu, että kaikki mitä itse ajattelee; oma moraali, omat arvot, omat normit, omat tavat, omat tunteet, oma käytös.. ovat EHDOTTOMASTI oikeita eikä kumppanilta hyväksytä MITÄÄN muuta. Poikkeama niistä koetaan törkeäksi loukkaukseksi ja vastalauseeksi itseä kohtaan. Ei siis huomata, että kyse oikeasti on siitä, ettei ITSE hyväksy kumppaniaan sellaisena kuin tämä on, omine mielipiteineen, virheineen päivineen.
Salaamisen kanssa on niin ja näin: Aina kun joku ajattelee, että minulta ei EHDOTTOMASTI SAA salata mitään, niin metsään menee... Aivan varmasti kumppani salaa toiselta edes jotakin, mitä tämä haluaisi tietää. Samoin käy, jos ajatellaan, että tietyt asiat on EHDOTTOMASTI salattava. Aina tulee jotenkin ilmi myös ehdottomasti salattavia asioita. Joten mitä tästä opimme: On mahdotonta ITSE määrätä KAIKKEA mitä haluaa tietää ja mitä ei.
Eih! En missään tapauksessa koe ulkopuolisia suhteita aina vääränä - tai siis koskaan. Sehän on ihan jokaisen oma asia miten elää. Mutta elää miten elää; AINA on negatiivisetkin tunteet matkassa mukana. Ei niiltä voi välttyä millään, koska "ei aina käy niin kuin haaveillaan"...
Kaikkein hauskinta onkin, seurata "draamoja" lähipiiristä, jossa kahdessa parisuhtessa jokin on mennyt pieleen aivan päinvastaisista syistä. 1. on haaveiltu yhdestä ja saatu toista. Juuri sitä mistä 2. suhteessa on haaveiltu, muttei ole saatu. Sensijaan 2. suhteessa on saatu juuri sitä yhtä mistä 1. suhteessa on haaveiltu, muttei ole saatu... Siis periaatteessa jokaisella on oikeus elää elämäänsä tahtomallaan tavalla, mutta elämä ei välttämättä mene juuri niin kuin tahtoo.
etta Tiina tati osallistuu tahan ketjuun. Olet allo.
Se, että kaikki eivät tunne itseään ei tarkoita, että kukaan ei tuntisi. Itsetuntemus on tärkeää ja jokaisen tulisi ottaa asiakseen tuntea ensiksi itsensä. Se, että kaikki eivät tunne kumppaniaan ei tarkoita, etteikö joku voisi tuntea. Se, että monet ajattelevat vain itseään ei tarkoita, että kaikki tekisivät näin. Tuskin kovin moni edes olettaa voivansa täysin hallita elämää. Kuolemakin voi tulla huomenna jos on tullakseen. Täytyisikö elämänsä asettaa täysin kohtalon vietäväksi yrittämättä edes ohjata sitä? Ettei vaan pääsisi menemään metsään.
Et ehkä tarkoita kuulostaa noin ehdottomalta, mutta itselleni jää kuva, että juuri sinä et anna muille tilaa ajatella ja tuntea toisin.
Tämä keskustelun haara on jo äärettömän kaukana siitä, mistä alunperin halusin keskustella, eli siitä miksi harrastamme vastakkainasettelua. Jätän tämän suunnan siis osaltani tähän, mutta jatkakaa toki muut.
ällö, koska sanon asiat niinkuin ne ovat! Sitä on vaikea kestää. Etenkin kun helpompaa on syyttää kaikesta omasta huonosta olostaan toisia ihmisiä.
Mitä mieltä olette, olisiko tämän keskustelun oikea paikka jossakin muussa aihepiirissä. Mietin kovasti miehen- tai naisen logiikkaa, mutta en sitten halunnut leimata kumpaakaan sukupuolta ;) Tai ehkä parisuhde?
On ehkä toiveajattelua kuvitella kenenkään pettämistä "harrastavan" (huono sanavalinta) kertovan omista ajatuksistaan, mutta sitä toivoisin. Tietoa siitä mitkä ovat ihmisen motiivit toista loukatessaan. Miksi moni ei edes yritä valita kumppania, joka hyväksyisi? On jossain määrin eri asia ajautua pettämiseen kun halut ja toiveet muuttuvat ja ehkä etääntyvät puolison ajatuksista. Millä tavalla ajattelee hän, joka pettää vaikkapa vasta vihittyä aviomiestään (enkä tarkoita kymmenen vuoden "pikakihlauksen" jälkeen vihittyä)? Hän tuskin voi sanoa muuttuneensa, vai voiko?
KERRANKIN ASIALLINEN VIESI.....TÄMMÄN TYYLISIÄ ASIALLISIA VIESTEJÄ LUKEE MIELELLÄÄN.....HYVÄ SINÄ!!!!!!