Ajattelin tässä vain jakaa omia kokemuksiani, ja ajatuksia tästä laiduttamisesta, jos joku nyt sattuu tätä lukemaan :)
eli, aloitetaan siitä että olen siinä 20 hujakoilla oleva nuori tyttönen (sellaiseksi minua voisi pituuteni takia ennemminkin sanoa), ja olen taistellut painoni kanssa jo kohta kolme vuotta. Alkusysäyksen sain siloiselta koululääkäriltä, joka kertoi painoindeksini olevan hieman yli 25. (n.55kg) aivan liikaa siis 150 senttiselle tytölle!
siitä se sitten alkoi, jojoilu on jo tuttua, enkä enää oikeastaan tiedä mitä "saisin" syödä. Ruuasta on tullut minulle pahe, ja ajttelen jatkuvasti vain sitä, mitä saan seuraavan 4-5h jälkeen syödä ja kuinka paljon tai vähän, sitä vettäkin kun täytyy muistaa juoda sellaiset muutamisen litraa! en uskalla enää koskea lihatuotteisiinkaan, ja maitotuotteet "ärsyttävät" vatsaa, varsinkin maito. Karkin ja muut herkut olen karsinut pois. Vihanneksia ja hedelmiä (ei sitrus)tuleekin syötyä ainakin se puoli kiloa päivässä. Liikuntaa olen lisännyt, ja vähintään joka toinen päivä teen sellaisen 1,5-2h lenkin.
Miesystävän kanssa aikaa vietettäessä (useita päiviä/viikkoja) en uskalla syödä juurikaan mitään, sillä pelkään alituisesti että vatsani menee sekaisin, enkä uskalla käydä vessassa muuta kuin "sillä pienemmällä hädällä" (olen nimittäin hieman äänekäs ja mieheni ei siedä naisten "sikailua", jos ymmärrätte). Tämän takia, kylässä tai muualla kuin kotona ollessani en syö juurikaan mitään koko sinä aikana, suoraan sanottuna en syö koko päivänä mitään jos tiedän johonkin lähteväni. Pysyypähän vatsani ainakin hiljaa. Kotona vatsa toimiikin sitten välillä vähän liiankin vilkkaasti ja välillä taas ei ollenkaan. Tiedän, että syömättömyys/epäsäännöllinen syöminen ei ratkaise mitään, mutta kyse onkin enemmän siitä hävettävästä tunteesta joka johtuu vain vatsastani.
Mitään sairautta tai allergiaa minulla ei ole todettu, mutta luulenkin asian olevan vain päässäni. Äitini onkin kutsunut minua "ruokaholistiksi", koska syöminen ja painontarkkailu liikkuvat mielessäni jatkuvasti, aivan kuten juominen alkoholistilla. Nykyinen painoni on jumahtanut siihen 50 kiloon, vuosi sitten sain sen jopa 45 kiloon, joka ei tälläiselle pienelle lihaksettomalle tytölle ole ollenkaan liian vähän, juuri sopiva paino jossa olisin halunnut sen pysyvänkin... mutta vielä mitä, silloinhan edellinen poikaystäväni tietysti sanoi hyvästit, ja korvasin suruni syömällä sen 5kg takaisin. Niimpä niin.
Mnulle tuo paino ei ole oikeastaan olekaan koskaan ollut se ongelma, ainoastaan se, miltä näytän peilistä katsottuna, kuinka housut menevät jalkaan, ja millaisista housuista vatsani vähiten tursuaa. Ennen olin iloinen vetäessäni koon 32 tai tuumakoossa 27-kokoisia housuja jalkaani. Enää ei niinkään hymyilytä, ja se vaikuttaa jo sitten sosiaaliseen elämäänikin.
Ei ihme jos joku kyllästyy minuun, en minäkään jaksaisi ihmisitä, jolla ei pyöri päässään muuta kuin ruoka ja oma ulkonäkö! Mutta olen yrittänyt ajatella äitini tavoin, että "se todellinen kauneus tulee sisältä päin", onko se sitten niin, se riipuu siitä kuka moiseen uskoo. Minä ainakin uskon siihen, ettei näillä vararenkailla ainakaan pääse hukkumaan.
Että semmoista sitten. :)
eli, aloitetaan siitä että olen siinä 20 hujakoilla oleva nuori tyttönen (sellaiseksi minua voisi pituuteni takia ennemminkin sanoa), ja olen taistellut painoni kanssa jo kohta kolme vuotta. Alkusysäyksen sain siloiselta koululääkäriltä, joka kertoi painoindeksini olevan hieman yli 25. (n.55kg) aivan liikaa siis 150 senttiselle tytölle!
siitä se sitten alkoi, jojoilu on jo tuttua, enkä enää oikeastaan tiedä mitä "saisin" syödä. Ruuasta on tullut minulle pahe, ja ajttelen jatkuvasti vain sitä, mitä saan seuraavan 4-5h jälkeen syödä ja kuinka paljon tai vähän, sitä vettäkin kun täytyy muistaa juoda sellaiset muutamisen litraa! en uskalla enää koskea lihatuotteisiinkaan, ja maitotuotteet "ärsyttävät" vatsaa, varsinkin maito. Karkin ja muut herkut olen karsinut pois. Vihanneksia ja hedelmiä (ei sitrus)tuleekin syötyä ainakin se puoli kiloa päivässä. Liikuntaa olen lisännyt, ja vähintään joka toinen päivä teen sellaisen 1,5-2h lenkin.
Miesystävän kanssa aikaa vietettäessä (useita päiviä/viikkoja) en uskalla syödä juurikaan mitään, sillä pelkään alituisesti että vatsani menee sekaisin, enkä uskalla käydä vessassa muuta kuin "sillä pienemmällä hädällä" (olen nimittäin hieman äänekäs ja mieheni ei siedä naisten "sikailua", jos ymmärrätte). Tämän takia, kylässä tai muualla kuin kotona ollessani en syö juurikaan mitään koko sinä aikana, suoraan sanottuna en syö koko päivänä mitään jos tiedän johonkin lähteväni. Pysyypähän vatsani ainakin hiljaa. Kotona vatsa toimiikin sitten välillä vähän liiankin vilkkaasti ja välillä taas ei ollenkaan. Tiedän, että syömättömyys/epäsäännöllinen syöminen ei ratkaise mitään, mutta kyse onkin enemmän siitä hävettävästä tunteesta joka johtuu vain vatsastani.
Mitään sairautta tai allergiaa minulla ei ole todettu, mutta luulenkin asian olevan vain päässäni. Äitini onkin kutsunut minua "ruokaholistiksi", koska syöminen ja painontarkkailu liikkuvat mielessäni jatkuvasti, aivan kuten juominen alkoholistilla. Nykyinen painoni on jumahtanut siihen 50 kiloon, vuosi sitten sain sen jopa 45 kiloon, joka ei tälläiselle pienelle lihaksettomalle tytölle ole ollenkaan liian vähän, juuri sopiva paino jossa olisin halunnut sen pysyvänkin... mutta vielä mitä, silloinhan edellinen poikaystäväni tietysti sanoi hyvästit, ja korvasin suruni syömällä sen 5kg takaisin. Niimpä niin.
Mnulle tuo paino ei ole oikeastaan olekaan koskaan ollut se ongelma, ainoastaan se, miltä näytän peilistä katsottuna, kuinka housut menevät jalkaan, ja millaisista housuista vatsani vähiten tursuaa. Ennen olin iloinen vetäessäni koon 32 tai tuumakoossa 27-kokoisia housuja jalkaani. Enää ei niinkään hymyilytä, ja se vaikuttaa jo sitten sosiaaliseen elämäänikin.
Ei ihme jos joku kyllästyy minuun, en minäkään jaksaisi ihmisitä, jolla ei pyöri päässään muuta kuin ruoka ja oma ulkonäkö! Mutta olen yrittänyt ajatella äitini tavoin, että "se todellinen kauneus tulee sisältä päin", onko se sitten niin, se riipuu siitä kuka moiseen uskoo. Minä ainakin uskon siihen, ettei näillä vararenkailla ainakaan pääse hukkumaan.
Että semmoista sitten. :)
Vastaukset 1
Vanhimmat
Sulla on ongelmia, ja ne vaan pahenee noin. En ole asiantuntija joten en ala neuvomaan....
Mutta mitä haluan kommentoida:
Kirjoitit:
"Miesystävän kanssa aikaa vietettäessä (useita päiviä/viikkoja) en uskalla syödä juurikaan mitään, sillä pelkään alituisesti että vatsani menee sekaisin, enkä uskalla käydä vessassa muuta kuin "sillä pienemmällä hädällä" (olen nimittäin hieman äänekäs ja mieheni ei siedä naisten "sikailua", jos ymmärrätte)."
Tuo kuulostaa mielestäni aivan kauhealta. Toki ihan suhteen alussa voi olla tuollaista mutta pitemmän päälle....? Kai sitä nyt mies tajuaa että naisenkin on käytävä kakkosella!!!! Se on ihan normaalia! Ja jos huono mahainen on niin ääntähän siinä tulee... ei sille mitään voi. Jos mies ei voi sellaista sietää niin good bye vaan.... Itsensä näännyttäminen miehen takia....