Teiltä muilta miehiltä kysyisin sellaista juttua, että mikä oikein saa teidät pysymään niissä parisuhteissanne? Minkälaisia suhteita ne oikein ovat, jotka kestävät vuosikausia ja ehkä jopa johtavat avioon ja perheen perustamiseen?
Kyselen tätä, koska olen viime aikoina oikeasti alkanut vähän epäilemään, että jään lopulta yksin. Sellaiseksi perheettömäksi wanhan pojan jullikaksi. Ikää on nyt 28 vuotta ja naisia on tullut ja mennyt aivan sikamainen määrä. Ongelmani on se, että kyllästyn kumppaniini aivan ennätysnopeasti. Olen pääasiassa tapaillut kauniita ja fiksuja naisia, mutta yleensä jo parin kuukauden jälkeen alkaa tuntumaan siltä, ettei jaksaisi katsella sitä toisen naamaa enää. Vaikka kyseessä olisi miten nätti naama tahansa. Löydän aina naisista sellaisia piirteitä, jotka alkavat nopeasti häiritsemään minua aivan suunnattomasti. Seksikin on vähän sellainen juttu, että jo muutaman kerran jälkeen alan yleensä haaveilemaan muista naisista.
Ja sivuhuomautuksena nyt mainittakoon, että en toki itsekään kuvittele olevani mikään Jumalan lahja naisille, josta kukaan ei voisi koskaan saada tarpeekseen. Ihan tavis olen. Katseenkestävä ja kohtuullisella järjenjuoksulla varustettu.
Mutta minä se kuitenkin olen, joka sen jutun aina pistää poikki. Ei vaan kiinnosta ja tekee taas mieli olla yksin. Ja kun olen vähän aikaa ollut yksin, niin sitten tekee mieli taas olla jonkun kanssa.
Haluaisin niin kovasti ihastua ja rakastua ja asettua aloilleni, mutta ei kai tuollaista prosessia kannata pakottaa väkisin?? Eikö sen pitäisi tapahtua luonnostaan?
Olen vaan jo vuosikausien ajan ihmetellyt, että kuinkahan paljon on sellaisia pariskuntia, jotka eivät edes oikeasti rakasta toisiaan? Että ollaan nyt vaan yhdessä kun ei tässä nyt parempaakaan tekemistä ole vaikka tuon toisen naama jo vähän tympäiseekin.
Ja ymmärrän toki ettei se arki voi olla pelkkää juhlaa ja seikkailua. Parisuhteissa tulee aina vaisuja kausia ja tunteet voivat joskus tuntua väljähtäneiltä. Mutta ei kai niiden tunteiden pitäisi ihan parissa kuukaudessa väljähtää, kuten omalla kohdallani yleensä tapahtuu? En halua yhteistä tulevaisuutta sellaisen ihmisen kanssa, johon kyllästyn alta aikayksikön. Mutta kun en tunnu tapaavan minkään muunkaanlaisia ihmisiä.
Tulipa pitkä tilitys, mutta jos nyt edes joku viitsisi vastata, että mikä tekee siitä yhdessäolosta sen arvoista, että kannattaa perustaa perhe ja sitoutua siihen toiseen ihmiseen siihen saakka kunnes kuolema erottaa?
Kyselen tätä, koska olen viime aikoina oikeasti alkanut vähän epäilemään, että jään lopulta yksin. Sellaiseksi perheettömäksi wanhan pojan jullikaksi. Ikää on nyt 28 vuotta ja naisia on tullut ja mennyt aivan sikamainen määrä. Ongelmani on se, että kyllästyn kumppaniini aivan ennätysnopeasti. Olen pääasiassa tapaillut kauniita ja fiksuja naisia, mutta yleensä jo parin kuukauden jälkeen alkaa tuntumaan siltä, ettei jaksaisi katsella sitä toisen naamaa enää. Vaikka kyseessä olisi miten nätti naama tahansa. Löydän aina naisista sellaisia piirteitä, jotka alkavat nopeasti häiritsemään minua aivan suunnattomasti. Seksikin on vähän sellainen juttu, että jo muutaman kerran jälkeen alan yleensä haaveilemaan muista naisista.
Ja sivuhuomautuksena nyt mainittakoon, että en toki itsekään kuvittele olevani mikään Jumalan lahja naisille, josta kukaan ei voisi koskaan saada tarpeekseen. Ihan tavis olen. Katseenkestävä ja kohtuullisella järjenjuoksulla varustettu.
Mutta minä se kuitenkin olen, joka sen jutun aina pistää poikki. Ei vaan kiinnosta ja tekee taas mieli olla yksin. Ja kun olen vähän aikaa ollut yksin, niin sitten tekee mieli taas olla jonkun kanssa.
Haluaisin niin kovasti ihastua ja rakastua ja asettua aloilleni, mutta ei kai tuollaista prosessia kannata pakottaa väkisin?? Eikö sen pitäisi tapahtua luonnostaan?
Olen vaan jo vuosikausien ajan ihmetellyt, että kuinkahan paljon on sellaisia pariskuntia, jotka eivät edes oikeasti rakasta toisiaan? Että ollaan nyt vaan yhdessä kun ei tässä nyt parempaakaan tekemistä ole vaikka tuon toisen naama jo vähän tympäiseekin.
Ja ymmärrän toki ettei se arki voi olla pelkkää juhlaa ja seikkailua. Parisuhteissa tulee aina vaisuja kausia ja tunteet voivat joskus tuntua väljähtäneiltä. Mutta ei kai niiden tunteiden pitäisi ihan parissa kuukaudessa väljähtää, kuten omalla kohdallani yleensä tapahtuu? En halua yhteistä tulevaisuutta sellaisen ihmisen kanssa, johon kyllästyn alta aikayksikön. Mutta kun en tunnu tapaavan minkään muunkaanlaisia ihmisiä.
Tulipa pitkä tilitys, mutta jos nyt edes joku viitsisi vastata, että mikä tekee siitä yhdessäolosta sen arvoista, että kannattaa perustaa perhe ja sitoutua siihen toiseen ihmiseen siihen saakka kunnes kuolema erottaa?
Vastaukset 11
Vanhimmat
Kuulostat siltä, että olet jo rakastunut. Silloin ei kenen tahansa naama kelpaa, vain "hänen"...ketät yrität oikein huijata?
Pitkä parisuhde ei ole mikään automaatio, eikä se todellakaan voi edes kestää, ennen kuin molemmat ovat henkisesti siihen valmiit ja ymmärtävät syvällisesti, mitä se parisuhde tarkoittaa. Kaikki huuman ja täydellisyyden metsästäjät, itsekkäät ja itsekeskeiset, joustamattomat ja kompromissittomat...ym. ne karsiutuu heti alkumetreillä, eikä pohjaa saada rakennettua parisuhteelle. Parisuhdehan on kahden kauppa, eikä se tahdo onnistua pelkästään tunteen avulla, vaan sen eteen pitää tehdä töitäkin ja ei mitenkään pieniä määriä oman pään sisällä.
Voit pakottaa itsesi aloilleen, se on yksi parisuhteen elementeistä, mutta rakastumaan et voi itseäsi pakottaa. Kun ihastut ja rakastut, niin siitä seuraa yleensä parisuhde, jos toinen osapuoli tuntee samoin. Ajan kuluessa tuo huuma kyllä haihtuu ja elämä muuttuu elämäksi, jossa on kaksi erilaista ihmistä ja päivä päivältä elämä syvenee molempien yksilöiden syvempään tuntemiseen. Tämä on sitä vaihetta, että kumppani hyväksytään siitä huolimatta sellaisenaan, vaikka alkuhuumassa ei kerennytkään tutustua täydellisesti laidasta alitaan, se on mahdotonta.
Tuo hyväksyminen lähtee aina siitä, että kykenee ensin hyväksymään itsensä hyvine ja huonoine puolineen. Ellei kykene itseään hyväksymään, niin ei varmasti ketään muutakaan. Rakastaminen alkaa hyväksymisestä ja rakastaminen on työtä, jolla pidetään parisuhteen perusta kunnossa joka puolelta, ettei se keikkaa. On turhaa kuvitelmaa, että rakastaminen on itsestään selvyys, sillä sitä se ei ole eikä tule koskaan olemaan. Rakastaminen on epäitsekästä toisen huomioimista kaikella tavalla ja molemmin puolisesti näin tuntien parisuhde vain tahtoo onnistua ja onnistua, vaikka seassa olisi kuinka huonoja päiviä ja aikoja.
Pitkä parisuhde on TAHTOA olla yhdessä ja selvitä yhdessä kaikesta, jota elämä tuo eteen.
Pitkässä parisuhteessa eläneitä katsellessa kannattaa muistaa aina se, että heistä ei välttämättä aina näy ne hempeämmät tuntemukset päälle päin ja tottahan sekin on, että jotku voi olla yhdessä vaikka ei tunnekaan, että rakastaa kumppaniaan, mutta he ovat kuitenkin yhdessä. Sitä on turha analyslida, miksi joku on yhdessä ja enemmän keskittyä juuri siihen, että miksi ja miten minä voisin olla yhdessä kumppanini kanssa kuolemaan asti.
Jos sulla parissa kuukaudessa tunteet väljähtyy, niin eipä niitä tunteita juuri olekaan, vaan se on sitä pintaihastusta, jota tapahtuu ja se menee myös äkkiä ohi.
Luulen, että tiedät sitten, kun sinulla on oikeita syvempiä tunteita ja se tietty voi ottaa aikaa, että ne pääsee porautumaan kuoresi lävitse, ellei pääse, niin sitten ei ole muuta mahdollisuutta kuin odotella kärsivällisesti.
Onhan sekin totta, että kaikki ei vain kykene elämään parisuhteessa, vaikka haluaisi. Syy ei tällöin ole kylläkään kumppanissa.
Alatko aina suhteeseen, jos tunnet noita ihastumisen tunteita? pitkitä sitä suhteen aloittamista reilusti, vaikka näin aluksi vuoteen tai kahteen ja anna tilanteiden tasaantua, ennen kuin teet yhtään mitään ratkaisuja suuntaan tai toiseen.
Alkaako se naisen naama tympäsemään siksi, koska hän ei ollutkaan sellainen, kuin sinä TOIVOIT hänen olevan?
Kun löytää sen oikean niin se on siinä.
Ei siinä mitään analyyseja tarvita. Halutaan olla yhdessä loppuiän ja ollaan. Ei haikailla kuita taivaalta ja ollaan realisteja: ne mitkä keikistelee vähäpukeisina rannoilla ja pintaliitopaikoissa on vaan televisiossa ja ne häviää nappia painamalla. Meidän elämä on tässä ja nyt.
totta tosiaan. Valitettavasti vain meillä monella, yhdellä sun toisella, menee aikansa tavata "se oikea" - tai sitten se ei tule koskaan vastaan. Valitettavasti. Mutta onnea kaikille, jotka ovat sen "sen oikeansa" löytäneet - tehkää työtä sen onnen eteen. Monasti olen huomannut, että sitä alkaa pitää toista automaattisesti "varmana nakkina", eikä muista olla tyytyväinen hyvästä kumppanista.
Tähän laitan yhden kysymyksen "why men start to behave, when the relationshipaxe is falling?"..
Sopii varmaan naisiinkin. Mene ja tiedä. Puhun vain omasta puolestani.
Ville 16 vee.
"Se oikea" :DDDD
kuitenkin mene pääsääntöisesti naimisiin sen oikean kanssa, mut mut...avioerotilastot osoittaa, että se ei todellakaan ole mikään suhdetta kasassa pitävä ja kantava voima.
Eli kyllä täytyy olla itse oman pään sisällä valmis kestävään suhteeseen, tarpeeksi kypsä sitoutumaan siihen ja selvittämään väistämättä vastaantulevat ongelmat.
Itse olen lähtenyt kahdesta suhteesta siinä vaiheessa kun toinen on halunnut naimisiin, vaikka ongelmia suhteessa oli läjäpäin. Ei ollut minulla silloin halua alkaa puhumaan ja setvimään asioita joita oli vuosien aikana muodostunut - ratkaisu oli pois suhteesta niin siinähän ne ongelmatkin katoaa.
Nyt kun ikää alkaa olemaan hieman päälle 30, niin kypsynyt olen tässä muutaman vuoden ehdottoman sinkkuelämän aikana sen verran että nyt voisin pikkuhiljaa kuvitella toimivani tuossa tilanteessa toisin. Selvittäisin, puhuisin ja tekisin töitä suhteen eteen kun ei niitä muuten saa kestämään.
Eli toisilla se vie aikansa löytää ensin itsensä ennenkuin on valmis kohtaamaan sen oikean, jonka kanssa selvitetään ongelmatkin. Sittenhän vain on kysymys enää siitä että sen jonkun kohtaa.
Tuossa nimimerkki Mies kirjoitti helvetin hyvän tekstin joka sisälsi paljon ajattelemisen aihetta.
Et ole ainoa joka on tänä päivänä ajautunut lyhytaikaisten kertakäyttösuhteiden loukkuun. Selvästikin etsit vielä itseäsi ja yrität täyttää jonkin elämässäsi vallitsevan tyhjiön. Naiset ja parisuhteet eivät tuota tyhjiötäsi täytä, sinun pitäisi keskittyä itseesi ja omiin tarpeisiisi. Lopeta naisten kanssa pelaaminen hetkeksi ja pysähdy miettimään että mitä oikein haluat elämältä ja ihmissuhteilta.
Tiedostat, että vaisut kaudet ovat parisuhteissa osa arkea, mutta silti tekstistäsi paistaa jonkinasteinen täydellisyydentavoittelu. Ehkä vaadit liikaa itseltäsi ja muilta. Fakta kuitenkin on, että 99.9 prosenttia ihmisuhteista ei ole mitään ihanaa ja ruusunpunaista satua.
En sano, että pitäisi tyytyä kehen tahansa, mutta sen sanon, että ihminen ei elä pelkästään suurista tunteista ja jatkuvasta jännityksestä. Aito välittäminen, turvallisuus, arjen jakaminen iloineen ja suruineen, yhteiset tavoitteet ja molemminpuolinen kunnioittaminen ja toisen tukeminen ovat paljon tärkeämpiä asioita.
En sano, että pitäisi tyytyä kehen tahansa, mutta sen sanon, että ihminen ei elä pelkästään suurista tunteista ja jatkuvasta jännityksestä.
Kyllä kertakäyttösuhteissa pitkältikin eletään nimenomaan suurista tunteista. Heti kun hiipuu laitetaan kiertoon. Ja uusi onni odottaa jo oven raossa. Se se on vasta elämää.
Minusta kaikki lähtee omasta itsestään. Kuten joku jo sanoi, pitää tehdä itse itsensä onnelliseksi. Jos sen kuvittelee tapahtuvan jonkun toisen kautta, tulee aina pettymään.
Kun sitten on tasapainossa itsensä kanssa, pitäsi ajan, paikan ja elämäntilanteen olla sellainen, että pariutuminen alkaa kiinnostamaan. Kun nämäkin ovat kohdallaan, kannattaa alkaa katselemaan ympärilleen, josko jossain näkyisi samassa jamassa oleva (vastakkaisen sukupuolen) yksilö.
Molemminpuolista kipinää sietäisi olla, että alkuun päästäisiin. Mutta vasta pitkällisen tuntemisen jälkeen on mahdollista hyväksyä toinen omana itsenään vikoineen päivineen. Muuttumisleikkeihin ei kannata lähteä mukaan puolin eikä toisin, ne harvoin johtavat pysyvään lopputulokseen. Tätä kaitten ylensä rakkaudeksi kutsutaan. Siinä luulisi jo olevan jonkinmoiset eväät suhteen kestämiselle.
Arjen sietäminen kun on paljon vaikeampi taitolaji kuin uuden heilan löytäminen. Tosin täytyyhän sen olla palkitsevaakin, eihän elämän tai pitäisi mitään kärsimysnäytelmää olla.
Tai sitten kaikki vain käy vahingossa, suhteeseen ajaudutaan ja vuosien päästä huomataan, että kävikin hyvä tuuri, kun ei ero ole tullut, eikä edes vituta.
Pysyvä parisuhde yhteen ja samaan naiseen on helppo toteuttaa. Kerrot vaan naiselle (tai annat ymmärtää), että rakastat häntä ja haluat tehdä lapsia hänen kanssaan.
Haittapuolena on sitten se, että joudut viettämään naisen ja lasten kanssa yhteiselämää tai sitten rahoittamaan heidän elämisensä riippumatta siitä haluatko sitä vai et. Vastikkeeksi saatat saada jonkinlaista seksiä naiselta, joka ei enää ole niin timmi. Pahimmassa tapauksessa sulle jää vain maksajan osa.