Mulla on vähän ongelmaa purtavana, kun naisystäväni (tunnettu vajaat kaksi vuotta) on aika tempperamenttinen ja dramaattinen mutta myös kovin ahdistunut ajoittain. Ei aina pysty kauppaa lähtemään tai jää joku sovittu kyläreissu tms. tekemättä siksi, että hän ei vaan pysty lähtemään. Joskus menen sitten yksin joskus jään hänen seurakseen.
Ymmärrän hänen menneen elämänsä vaikeat traumaattiset kokemukset, joista tämä ongelma tulee. Terapiassakin hän on käynyt vuosia ja ahdistuslääkkeitä käyttää säännöllisesti.
Rakastan naistani paljon ja haluan olla hänen kanssaan, mutta joskus harmittaa. Seksi sujuu hyvin jopa yli odotusten ja muutenkin hän on oikea miehen unelma sekä ulkonäöltään että luonteeltaan. Mulle sopiva nainen.
Onko kokemusta kellään, että miten tässä vois toimia häntä ja itseäni auttaakseni? Ollaan yli neljäkymppisiä molemmat.
Ymmärrän hänen menneen elämänsä vaikeat traumaattiset kokemukset, joista tämä ongelma tulee. Terapiassakin hän on käynyt vuosia ja ahdistuslääkkeitä käyttää säännöllisesti.
Rakastan naistani paljon ja haluan olla hänen kanssaan, mutta joskus harmittaa. Seksi sujuu hyvin jopa yli odotusten ja muutenkin hän on oikea miehen unelma sekä ulkonäöltään että luonteeltaan. Mulle sopiva nainen.
Onko kokemusta kellään, että miten tässä vois toimia häntä ja itseäni auttaakseni? Ollaan yli neljäkymppisiä molemmat.
Vastaukset 5
Vanhimmat
ei siinä muu auta,kun vaan rohkasta sitä ja kannustaa ja jutella aina,kun se sille käy ja haluaa ja toinen homma on kuunteleminen pitää jaksaa kuunnella vaikka olis ihan mitätönkin asia.tiedän,kun on kokemusta itelläkin ei miehestäni vaan omasta tyttärestä joka on kohta 15.se on kanssa ahistunu ja joutuu syömään lääkkeitä,mutta ei muuta ku tsemppiä ja koittakaa jaksaa kyllä se siitä lähtee...
Riippuu siitä, millainen se kumppanisi todellinen tila on. Onko ne traumat hoidettavissa pois ajan kanssa vai onko kyseessä sairaus.
Itse tunnen nelikymppisen miehen, jolla on sairaus, joka aiheuttaa samantyyppistä epävarmuutta ja mielialojen heilahtelua kuin kumppanillasi. Hänen parisuhteensa on ok koska puoliso tietää, että parannusta ei ole olemassa, vaan sairauden kanssa on vain opittava elämään.
Se vaimo kokee omaksi tehtäväkseen mm. tasapainon ja toivon ylläpitämisen elämässä, etteivät pettymykset ja takapakit kerry liian pitkäksi jonoksi, vaan väliin mahtuu myös onnistumisia - vaikka kuinka pieniäkin.
Ymmärrystä ja pitkää pinnaahan se vaatii kumppanilta, kun toinen ei pysty suoriutumaan aina niistä vaatimuksista, joita hän itse sekä ympäristökin asettaa. On ihan ymmärrettävää, että sellainen "erilaisuus" aiheuttaa välillä turhautumista ja voimattomuuden tunteen molemmille, mutta nekin tunteet kuuluvat inhimilliseen elämään.
Autat parhaiten kumppaniasi pysymällä itse tasapainossa.
Kiitos kommenteista. Tuolla tavalla olen koettanut olla ja ymmärtää ja olla tukena. En ola pahaa sanaa asiasta hänelle sanonut. Enkä sano.
Meillä on parempia aikoja, jolloin oireet on kokonaa poissa ja kaikki menee hyvin. Sit ajoittain hänellä on niin paha olla, että ei jaksa mitään.
Kyllä mä jaksan, kun rakkautta riittää ja noita hyviä päiviäkin on aikas paljon.
Olen just niinkun sun naises.. Ja mies jätti pari viikkoa sitten. Yhdessä asutaan edelleen ja tuntuu että kuolen tähän ahdistuseen. Ero teidän ja meidän välillä lienee että olet itse tasapainoinen ja vahva ihminen. Meillä alkoi suoranainen kilpailu siitä kumpaa ahdistaa ja vituttaa enemmän. Ei osattu omalta tuskaltamme nähdä toisen tuskaa..
Mieheni sanoi ettei tunne minua kohtaan MITÄÄN ja väittää samalla että ero sattuu yhtä paljon häneenkin. Paradoksi? En ymmärrä. Ymmärrän vain että rakastan edelleen.. ollaan kolmekymppisiä ja tunnettu 2,5 vuotta. Yhteinen asunto OSTETTIIN viime kesänä. Vittu että voi ihminen olla tyhmä ja rakkaus sokeaa.
Voimia sulle.. Itse pääsin kelan kustantamaan psykoterapiaan ja ollaan käyty pariterapiassakin (todellakin auttaa jos kyseessä on ammattilainen, mielellään kelapätevyyden saavuttanut henkilö). Mä sain herätykseni liian myöhään..
Sinne meni unelmat. Me oltiin molemmat rikki, jos sulla on voimia tukea ja tarjota olkapäätä niin tee se. Voimia.
Just tollasta kokemusta "vääristä miehistä" mun naisella on menneisyydessä ja mä en halua hänelle enää mitään sellaista aiheuttaa. Rakastan häntä. Ja aion olla tässä rinnallaan, kun ei tämä nyt niin pahaa ole.
Ne hyvät päivät ja kaudet antaa sitten mulle yllin kyllin takaisin sitä panostusta minkä häneen laitan, kun tuen vaikeina hetkinä. Itse olen kyllä luonteeltani rauhallinen ja tasapainoinen, ei sitä palomiehen päätä saa isommatkaan jutut huimata...
Toivottavasti sinäkin`"hankala nainen" löydät rinnallesi miehen, joka osaa sua rakastaa ja tukea.