Olen jo pitkään tuntenut olevani ansassa omassa elämässäni, mieheni kanssa meillä menee ulkoisesti ihan hyvin. Ei ole suurempia velkoja ja kummallakin työtä. Itse teen ns. sesonkityötä, eli puolivuotta painan täysillä ja toisen puolen olen lähinnä kassalla -jos ei jotain satunnaista lomitusta löydy.
Mistään emme juurikaan keskustele, emme myöskään tappele. Elämmä ns. kimppakämpässä, paitsi ettemme ole edes kavereita. Yhteistä meillä on lapsi, jota molemmat rakastamme ylikaiken.
Mieheni on joko koko ajan töissä tai tissuttelee, koska on ansainnut rentoutumisensa rahakkaan raadannan päätteeksi, minun työni on hänen mielestään lähinnä "puuhastelua", joten en ole oikeutettu vapaaseen.
Joskus minusta tuntuu ettei hän ole kanssani muun takia, kuin sen tosiasian, ettei aikoinaan tehnyt avioehtoa -kuitenkin omaisuus on karttunut yhdessä oloaikanamme.
Haluaisin edes kerran tuntea olevani olemassa, nainen jota rakastetaan hänenä itsenään -joskus jopa intohimoisesti seksiä harrastaen.. nyt tunnen olevanilähinnä näkymätön, kuitenkin olen suhtkoht hyvännäköinen nelikymppinen nainen jolla on tunteet jossain tämän surun sisällä.
Mietinkin mistä saisin riittävästi rohkeutta lähteä ja alkaa elämään taas omaa elämääni, asun paikkakunnalla jossa on vain hänen sukulaisiaan -joten tiedän jo joutuvani hylkiöksi.
Tuntuu vain etten jaksa enää tälläistä kovin kauaa...
Mistään emme juurikaan keskustele, emme myöskään tappele. Elämmä ns. kimppakämpässä, paitsi ettemme ole edes kavereita. Yhteistä meillä on lapsi, jota molemmat rakastamme ylikaiken.
Mieheni on joko koko ajan töissä tai tissuttelee, koska on ansainnut rentoutumisensa rahakkaan raadannan päätteeksi, minun työni on hänen mielestään lähinnä "puuhastelua", joten en ole oikeutettu vapaaseen.
Joskus minusta tuntuu ettei hän ole kanssani muun takia, kuin sen tosiasian, ettei aikoinaan tehnyt avioehtoa -kuitenkin omaisuus on karttunut yhdessä oloaikanamme.
Haluaisin edes kerran tuntea olevani olemassa, nainen jota rakastetaan hänenä itsenään -joskus jopa intohimoisesti seksiä harrastaen.. nyt tunnen olevanilähinnä näkymätön, kuitenkin olen suhtkoht hyvännäköinen nelikymppinen nainen jolla on tunteet jossain tämän surun sisällä.
Mietinkin mistä saisin riittävästi rohkeutta lähteä ja alkaa elämään taas omaa elämääni, asun paikkakunnalla jossa on vain hänen sukulaisiaan -joten tiedän jo joutuvani hylkiöksi.
Tuntuu vain etten jaksa enää tälläistä kovin kauaa...
Vastaukset 18
Vanhimmat
Parempi elää yksinäisenä ja vapaana kuin liitossa joka ei sinua tyydytä. Lapsen tietysti saat mukaasi, ja jos sopuisasti eroatte, ei jälkeesi jää katkeruutta. Hyvin tavallista, että pitkällä ajalla käy juuri noin. Ihmiset kasvavat erilleen ja mitään syytä jatkaa kulissin ylläpitämistä ei todellakaan ole.
Joko olisi keskustelun aika? Sama tarina toistuu näissä viesteissä usein, eli asioista ei keskustella lainkaa. Toinen miettii lähtöä kaikessa hiljaisuudessa, kunnes ottaa ja lähtee. Jos et keskustele tässä suhteessa, luuletko keskustelevasi seuraavassa?
Minä myös tätä keskustelua kuuluttaisin. Voinpa sanoa, että jos olisimme mekin aikanamme avanneet suumme, en minä tällä palstalla olisi.
Joissain avauksissa, kun oletn kehottanut suoran eron sijaan keskustelemaan ongelmista ensin, olen saanut hyökkäyksiä niskaani, että ei kenekään pidä tuollaista sietää. Mitä tuollaista, (jos se ei ole niin, että puolisolla on jo toinen) vaan asioista pitää voida ensin keskustella, ennenkuin toinen nakataan pihalle tai lähdetään itse. Lapsia on kunnioitettava edes sen verran, että voi puhua sen ihmisen kanssa, jonka kanssa on perhe perustettu.
Eli siis, jos tuntuu, että suhde ei tunnu miltään, että ei ehkä rakasta puolisoaan, silloin on puheen aika. Jos taas toinen on todella alistava, väkivaltainen, pettäjä, mitä kaikkea näitä onkaan, niin onhan se eri asia. Silloin voisin ihmetellä, että miten näin on päässyt käymään, onko toinen todella muuttunut niin kovasti sen jälkeen, kun on naimisiin menty??
Kun nyt kertas aikanaan rahaa nait (sorry vaan), niin ota nyt sitten se hieno "rahaoikeus" käsiisi, hanki avioero ukostasi ja elele "rouviksi"...
rahaa alussa ollut, vaan on kertynyt yhteisten vuosien aikana, yhdessä on rakennettu talo ym. ja maksettu myös.
Kuulostaapaa tutulta...paitsi että olen sinua huomattavasti vanhempi täti-ihminen, mummo jo - mutta tunteet ne on mummollakin.
Avioliittoa " kestänyt " yli 30 vuotta, yhteisiä lapsia, yhteistä omaisuutta, lapsenlapsia.
Mikä on " sopivaa" mummolle?
Iskeä ovi kiinne ja reppu selkään ja lähteä kohti uutta auringonnousua?
Avioliitossa ei sen kummempaa riitaa - samaa tasaista tylsyyttä mitä ollut viimeiset 20 vuotta.
Ai, miksen ole lähtenyt?
Vaikea ymmärtää.
Ehkä olen mukavuudenhaluinen, ehkä tässä on jonkinlainen turva, ehkä pelkään uusia asioita eikä niin pitkästä yhteiselosta ole kovin helppoa lähteä - mihinkään.
Sama täällä toisessakin asiassa/ ei ole avioehtoa joten puolisoa risoo lähinnä se, että mahdollisen eron sattuessa joutuu jakamaan kaiken.
No, " kaikesta" on joskus jokaisen luovuttava.
Viimeisessä paidassa ei ole edes taskuja.
Haihattelen eestakaisin / meenkö/ jäänkö.
Tuntuu, että jonkun pitäisi sanoa minulle että lähde hyvä ämmä.
Mutta toisaalta olen kohta kuuskymppinen kyllä minun itse on kannettava vastuu tästä kaikesta.
Hän ei eroa halua.
Ei tietenkään.
Joutuu myymään tai antamaan minulle tasoitusta erossa.
Ja minä p...at välitän rahasta - sen verran kun saa että pystyy kodin hommaamaan.
Lapset?
Eivät ole iloisia asiasta tietenkään.
Ja jos minä lähden, muut saavat hoitaa vanhenevaa ihmistä sillä hän on minua 15 vuotta vanhempi eikä ihan terve.
Mutta minkä takia minun pitää jäädä?
Hänen terveytensä? Ikänsä - lasten- takia ?
Entä minä itse?
Olen ikäni aina ajatellut - passannut muita minkä olen suinkin jaksanut/ehtinyt.
Onko se itsekästä jos nyt " vanhoilla päivillä" haluaisin elää ihan itsekseni?
Ei, en kuvittele että minulle tulee uusi nuoruus, en tästä enää nuorene enkä kaunistu mutta Elämä / meillä on vain tämä yksi ainokainen ei tämä ole mikään harjoituskappale eikä kukaan saa uutta tilaisuutta...
Onko ketään joka ymmärtäisi, mitä yritän tässä soheltaa?
Että olen syvästi onneton, välistä jopa masentunut kun elämä on niin järkyttävän harmaata tasapaksua eikä toisesta saa edes juttuseuraa.
Ja joo`` o ns avioelämää ei ollut yli 18 vuoteen - hän ei ole pystynyt eikä suostu edes puhumaan koko asiasta, mutta antaa mielellään muiden ymmärtää, että hän vielä sentään on aikamoinen miesten mies - mieskunto hyvä...
no huhuuu sentään ei ole mieskuntoa eikä muutakaan.
Mikään ei häntä kiinnosta, paitsi sudoku ja telkkari.
Siinä hän sitten istuu illat pitkät jalat harallaan, kaivaa nenäänsä ja tuijottaa telkkaria.
Jos sanon jotain, hän suunnilleen joka neljäs tai viides kerta e h k ä vastaa ja vastaa että - häh mitä? Ei kuule, ei välitä.
Minulta alkavat voimat loppua ihan oikeasti, mutta miten uskallan lähteä???
Usko pois, ymmärrän sinua täysin. On kuin lukisin omaa elämääni tulevaisuudesta, paitsi että mieheni on jo sammunut siihen nojatuoliin ja kuorsaa niin etten pysty nukkumaan.
Samaahan minäkin pelkään, pelkään etten saa edes kohtuullista asuntoa, en osaa edes autoa tankata. Pelkään etten pärjää, vaikka tiedän etten ole niin heikko kuin mitä minulle uskotellaan.
Mutta mistä saan sen voiman, että irrottaudun ja hommaan sen asunnon ja kaiken muun?
Lapsi lähtee syksyllä esikouluun ja alkaa olemaan jo sen verran iso että pärjää. Isänä hän on hyvä, tekee kaikkensa lapsen eteen, joten en voisi kokonaan erottaa heitä, yhteishuoltajuus tuskin onnistuu, sillä hänen maailmassaan ei ole muita hyviä kuin hän itse -minä olen jotain alempaa ihmislajia.
En kaipaa rahaa tai muuta, vain sen että pääsisin pois. En edes ajattele että kokisin enää mitään suurta rakkautta, mutta hellyyttä ja läheisyyttä kaipaan ja sitä että joku vielä kerran pitäisi minua ihmisenä ja naisena.
Minua itkettää ja joskus tuntuu että ajan auton metsään. mutten minä halua kuolla -kuolluthan minä olen jo, haluaisin olla elossa.
Niin paljon syntyy jatkuvasti uusia pettyneitä, parisuhteessa onnettomiksi tulleita naisia, ja paljon menetetään hyvinvointia, kirjaimellisesti. Samaan aikaan syntyy uusia elämässä epäonnistuneita miehiä. Eivät kohtaa kuitenkaan, eivät osaa toisiaan lohduttaa, ja molemmissa ryhmissä on valtava läheisyyden ja hellyyden ja hyväksytyksi tulemisen kaipuu.
Pistää vihaksi, kun pahoinvointi lisääntyy ja itse en mitään voi tehdä. No, on minulla toki ikioman naisen paikka vapaana, mutta olet sen paikan täyttäjäksi liian nuori - lapsen iästä päätellen. Rohkaisen vain sanoen, että uskalla elää, älä anna itsetuntosi litistyä, moni sinua pahemmin murjottukin on selvinnyt, kun ei toivoa ole heittänyt.
Kyllähän tämä varsin surullista luettavaa on..
mutta miksi käy näin?
Ymmärrän, että minua nuoremmat naiset eivät enää ehkä tyydy " elämään - pystyyn kuolleina" kuten minä olen viimeiset 20 vuotta tehnyt.
Mutta mikä on paras ratkaisu?
Sitä ei taida olla olemassakaan.
Kirjoitit ystävä hyvä, että ajaisit auton metsään - älä edes ajattele sitä vaihtoehtoa -
ajattele lastasti - sinulla ja hänellä on paljon yhteistä - ja hän tarvitsee sinua paljon enemmän kuin miehesi.
Minä olen omalta kohdaltani ajatellut, että mies on jotenkin niin jukuripää että kuvittelee että aion olla tässä kitumassa loppuelämäni.
NYT tiedän, mitä sanonta " elävän leski" tarkoittaa...
kaikkea hyvää sinulle ystävä ja kirjoita kun ehdit/ jaksat.
Terveisiä mummoihmiseltä!!!
Etpä tiedä kuinka sanasi lohduttavat!
Elävän leski on jotenkin niin kuvaavaa, että naurattais -jos ei niin itkettäis.
Nyt aamulla, asioita jälleen kerran miettiessäni, tein päätökseni. Tuli mitä tuli, ja meni miten meni, alan elämään oikeaa elämää, vaikeaahan se tulee olemaan ja sovussa ei tästä selvitä.
Olen asettanut jo itselleni aikataulun, yritän jaksaa tämän kaaosmaisen kevään ja kesällä kun työkiireet vähän hellittävät, alan tekemään muuttoa. Kyllä sitä jonkinlaisen asunnon jostain saa ja hyvällä lykyllä voin saada jonkin kesälomituksen kaupalta tai jostain.
Nyt täytyy vain ryhdistäytyä ja miettiä mitä todella haluan ja mitä olen siitä valmis maksamaan.
Mitä siitä vaikken koskaan kokisikaan uutta rakkautta? Enhän koe sitä nytkään, ehkä on parempi olla yksin oikeasti, kuin toisen kanssa joka ei todellakaan välitä sinusta vaan siitä onko ruoka ajallaan pöydässä?
Mietin myös sitä koska olen viimeksi nauranut kotona mieheni kanssa -en edes pysty muistamaan.
Olen edelleen väsynyt ja turta, mutta jotenkin olo on helpompi kun on saanut asiat edes omassa päässäni ratkaistua.
Voimia myös sinulle ja kiitos!
Tiedtäkö nuori nainen, minä en luultavasti - en ainakaan MUISTA että olisin ikinä nauranut mieheni kanssa - hän on sitä sorttia joka nauraa vain jos jollekin käy joku vahinko '
urheilukilpailuissa - hevosurheilussa esim kun joku pudottaa esteen tai ratsastaja putoaa hevosen selästä..
Minä olen niin vihainen.
Itselleni.
Miksi helv olen roikkunut äijässä joka ei tod välitä tuon taivaallista muusta kuin itsestään -
voitko ajatella - tai ymmärtää - että se aikaväli kun hän esim käy suihkussa voi ihan kirkkaasti olla 2-3 viikkoa ja silloinkin käy koska sanon ettei voi olla samassa huoneessa kun hän suomeksi sanottuna haisee niin p...lle..
ikinä ei vaiha vaatteita, kulkee risaisissa eikä anna niitäkään pesuun - lakanoita ei saa vaihtaa - tiedätkö - hän vaihtoi hyväjumalasentään viime jouluna lakanoita sänkyynsä.
viime jouluna.
olen aina vienyt hänelle puhtaat lakanat kun vaihdan itelleni, mutta hänpä heittää ne kaapin perälle.
aikani jaksoin puhua siitä että kaikki haisee mutta enää en edes viitsi.
haiskoon jos haluaa.
meille ei ole koskaan ostettu yhdessä saippuaa ei shampoota vaan minä aina ostan ne yksin -
eipä silti - ei hän niitä kylläkään käytä -
käy suihkuss ja kehuu pois tullessaan että YHTÄÄN SAIPPUAA EN KÄYTTÄNYT no huhuu - taidat ajatella että olen joku masokisti kun olen tuollaisen kävelevän sottapytyn kanssa elänyt - no, en tiedä mikä olen - mutta olen mikä olen - ja sitäkin harkitsen tosi tarkkaan mitä teen ja mihin meen.
sinulle on se etu puolellasi, että olet nuori.
ajattele kuinka onnellinen sinä ja lapsesi vielä olette kahdestaan.
uskon, että kun aikaa menee, ehkä miehesi jotenkin " suttaantuu" eroonne ja teillä voi olla ihan toimivat välit - ei tarvitse olla intohimoista kuten leffoissa - mutta edes puhevälit - lapsen takia.
kirjoittele jos jaksat?
ja parhain terveisin mummolta...
Olet keksinyt koko elämäsi tekosyitä sille, että et voi elää omannäköistä elämää, nyt se sitten on ikä. Voi vittu sentään! Yksi elämä ja et uskalla sitäkään elää ja vielä neuvot muita, ei helvetti. Herätys!
Ei irrottautuminen ole helppoa, oli liitto minkälainen hyvänsä.
Lasten takia sitä tahtoo jaksaa ja odottaa että elämä jollain ihmeellä muuttuisi.
Sitten sitä jotenkin turtuu ja sinnittelee päivän kerrallaan ja pian elääkin automaattivaihteella, tuntematta sen kummemmin kipua tai iloa, odottamatta mitään.
Minua pelottaa tämä pieni kylä ja se, että mieheni suku on täällä aika monella pallilla, pelkään etten pysty elämään edes nykyisen kaltaista "ihmis"elämää.
En ole vuosiin hoitanut mitään käytännön asioita, mieheni osaa ne mielestään paljon paremmin ja samalla hän on invalitisoinut minut.
Ei tämä ole mieheni vika, itse olen osaani alistunut ja kulkenut sieltä mistä helpommalla olen päässyt -ilman riitaa ja viikkojen mykkäkoulua.
Nyt on vain täysin kuollut olo sisälläni, olen kuullut sen napsahduksen päässäni joka ilmoitti että tämä oli nyt tässä, kuminauha meni poikki.
12v avioliitto on ohi, enää yritän saada asioista sen verran selvää, etten jää aivan puillepaljaille, en halua taloa, kesämökkiä tai autoa, en muuta kuin että pääsen edes kohtuulliseen vuokra-asuntoon ja saan käpertyä sohvalle ja nukkua.
Ja siltä pohjalta voin "neuvoa", että hyödynnä tämä kylmyys, jota tunnet. Mitään kysymättä, mitään selittämättä ala hoitaa asioita, ala liikkua ihmisten ilmoilla, hanki omaa tukiverkkoa vaikka sitten seurakunnan tai naapurikaupungin taholta. Olet varmaan joskus elänyt itsenäisempää elämää ja tulet yllättymään, kuinka nopeasti varmuus palaa, omat jalat alkavat kantaa. Kävi teille kuinka kävi, tarvitset kuitenkin niitä taitoja, toisen varassa ei voi elää. Minulle kävi juuri samoin ja jo muutaman viikon päättäväisyys palautti vanhat taidot. Ota se seikkailuna ja opiskeluna, ei pakkona !
Onnea matkaan !
Hei, älä heittäydy tyhmäksi. Minun oli pakko kirjoittaa, vaikka en sitä yleensä viitsi tehdä, kaikki on jo sanottu muissa vastauksissa. Mutta nyt teille naiset, ei kannata ajatella, että mitään ette tarvitse, kaikki se mihin oikeuden mukaan on oikeus, kannattaa ja pitää ottaa ja laittaa omaisuus lakimiehen kautta/avulla puoliksi.
Minäkin osaan tehdä kaiken itse nyt, mutta ennen juuri ja juuri olin auton tankannut kun asuin miehen kanssa, nyt osaan kaikenlaista ja mikään ei ole ollut ylitsepääsemätöntä.
Minusta tuntuu, että useimpia pidättää olemassa olevassa elämässä se yhteinen omaisuus jota pelätään jakaa tai josta on loppupeleissä vaikea luopua. Kaikki on vain tavaraa ja se mikä on kerran saatu, siitä on helppo luopua, ajatuksella, sehän oli jo minun.
Nyt vain toimimaan, elämä on liian lyhyt jahkailuun, ja kohta tapahtuu jotain ja sitten ei ainakaan voi lähteä......
Elämä on tällä hetkellä aika raskasta, puhumattomuus jatkuu -tosin nyt mieheni nukkuu sohvalla ja syö eri aikaan eikä muutoinkaan huomaa minua, vain lapsen kautta puhutaan, silloinkaan ei toisillemme vaan hänen kauttaan.
No ensi viikolla alan soitteleen eri vuokranantajille ja viimeistäänhän silloin miehenikin on pakko huomata missä mennään, ei sillä että haluaisin enää yhdessä eloamme jatkaa, eiköhän tämä ollut tässä.
Olo on turta ja väsynyt, pelkään kuinka pahaksi tämä soppa vielä muuttuukaan, mutta ei tässä vaiheessa ole sijaa pelkuruudelle. Kestän tulevan ja palkkioksi saan "vapauden ja hallitun yksinäisyyden".
Onneksi minulla on kaksi tosiystävää, joiden kanssa pystyn puhumaan ja joiden luo voin mennä mihin aikaan hyvänsä -jos hätä tulee..
Tietysti on helpommin sanottu kuin toteutettu, mutta sinun täytyy alkaa näkyä. En yllytä suoraan riitaa haastamaan :), mutta jotenkin sinun olisi osoitettava miehesi väitteet sopimattomiksi ja vääriksi. Kuten esim. "en ole oikeutettu vapaaseen". Totta hemmetissä olet! Jokainen on. Jos toinen on orjana tai vankina parisuhteessa, niin todella huonosti menee. Turha ihmetellä missä mättää. Olisi myös oikeasti miehesi intresseissä pitää sinut tyytyväisenä: Vain niin hän voi myös itse olla tyytyväinen.