aihe ei ehkä liity suoraan tänne, mutta kysympä kuitenkin, koska oletan että täällä käy ihan normaalia porukkaa lukemassa ja kirjoittelemassa. Toivoisin siis vastauksia vaikka sulla ei olisikaan kokemuksia tästä mitä yritän tänne kuvata ja selittää.
Eli mitä te ajattelette, kun ette ajattele mitään? Tarkoitan siis sitä, että mitä te yleensä ajattelett kun sanotte, että teidän ajatukset alkaa harhailla jossain? Ajatteletteko jotain ihan arkisia asioita vai jotain muutakin?
Mua on nimittäin jo monta vuotta häirinnyt tai paremminkin mietityttänyt tavallaan se mitä ajattelen. Olen alkanut tiedostaa siis sen mitä ajattelen kun ajatuksen harhailee. Mulla on nimittäin ihan pienestä asti ollut semmoisia öö miten tätä nyt kuvais, semmosia "mielikuvitus" henkilöitä joiden kautta mielessäni käsittelen asioita..rakkautta, vihaa, seksiä, ihan normaaleja arkisia asioita yms. Näen ja kuvittelen mielessäni siis semmoista näytelmää.. Tätä teen päivällä, illalla ennen nukahtamista eli oikeastaan pitkin päivää..
Onko muilla tällaista vai olenkohan jotenkin viallinen.. Tämä asia on alkanut jotenkin vaivata mua lähiaikoina tosi paljon.. Ja siis olen mielessäni kuvitellut ja luonut näitä roolihahmoja ihan pienestä asti..henkilöillä on nimet ja kaikkee..
Toivottavasti ette passita mua lääkäriin ihan heti..
toivottavasti muillakin on vastaavia kokemuksia.
Olen vaan tässä alkanut miettiä, että olenkohan luonut noita henkilöitä sen takia, että en pysty itse kohtaamaan ongelmia mielessäni vaan käyn vaikeita ja kipeitä asioita läpi roolihahmojen kautta..vai mistä nämä tyypit ovat mileeni syntyneet..
Ette tiedäkään kuinka tärkeetä olis jos vastaatte, jostain syystä en kehtaa puhua kellekään kaverille tai tutulle tästä koska itse olen jotenkin alkanut pitää näitä "mieleni tuotteita" vähän outoina.
Eli siis onko muilla vastaavia kokemuksia?
Eli mitä te ajattelette, kun ette ajattele mitään? Tarkoitan siis sitä, että mitä te yleensä ajattelett kun sanotte, että teidän ajatukset alkaa harhailla jossain? Ajatteletteko jotain ihan arkisia asioita vai jotain muutakin?
Mua on nimittäin jo monta vuotta häirinnyt tai paremminkin mietityttänyt tavallaan se mitä ajattelen. Olen alkanut tiedostaa siis sen mitä ajattelen kun ajatuksen harhailee. Mulla on nimittäin ihan pienestä asti ollut semmoisia öö miten tätä nyt kuvais, semmosia "mielikuvitus" henkilöitä joiden kautta mielessäni käsittelen asioita..rakkautta, vihaa, seksiä, ihan normaaleja arkisia asioita yms. Näen ja kuvittelen mielessäni siis semmoista näytelmää.. Tätä teen päivällä, illalla ennen nukahtamista eli oikeastaan pitkin päivää..
Onko muilla tällaista vai olenkohan jotenkin viallinen.. Tämä asia on alkanut jotenkin vaivata mua lähiaikoina tosi paljon.. Ja siis olen mielessäni kuvitellut ja luonut näitä roolihahmoja ihan pienestä asti..henkilöillä on nimet ja kaikkee..
Toivottavasti ette passita mua lääkäriin ihan heti..
toivottavasti muillakin on vastaavia kokemuksia.
Olen vaan tässä alkanut miettiä, että olenkohan luonut noita henkilöitä sen takia, että en pysty itse kohtaamaan ongelmia mielessäni vaan käyn vaikeita ja kipeitä asioita läpi roolihahmojen kautta..vai mistä nämä tyypit ovat mileeni syntyneet..
Ette tiedäkään kuinka tärkeetä olis jos vastaatte, jostain syystä en kehtaa puhua kellekään kaverille tai tutulle tästä koska itse olen jotenkin alkanut pitää näitä "mieleni tuotteita" vähän outoina.
Eli siis onko muilla vastaavia kokemuksia?
Vastaukset 15
Vanhimmat
kirja, jonka luin.
Torey Hayden - Sähkökissa
Se on fiktiivinen romaani. Eräs nainen loi itselleen fantasiamaailman, täysin elävän ja kaikki henkilöt ym.
Luulen, että sinua voisi kiinnostaa se.
Yleensäkin Torey Hayden kirjoittaa toteen perustuvia riipaisevan hyviä kirjoja lapsista, joiden erityisopettajana on työskennellyt.
Todella hyvä kirja! Suosittelen.
" Kirjan kirjoittaja Torey Hayden on erityisopettaja, joka on työskennellyt vuosia ongelmalasten kanssa. Sähkökissa on hypnoottista luettavaa. Se on omalaatuinen sekoitus lääkäriromaania, kauhukirjaa, dekkaria ja fantasiaromaania.
Conorin äiti on kuuluisa lastenkirjailija, isä maanviljelijä ja 6-vuotias sisar Morgana älykäs ja suloinen pikkuprinsessa. Omilla vastaanottotunneillaan Conorin äiti Laura ryhtyy kertomaan Jamesille mielikuvitusmaailmastaan, josta James ei kohta tiedä, mikä on totta ja mikä keksittyä.
Kirjan ahdistavuus kasvaa loppua kohti. Kysymykset jäävät auki. Mikä Lauran kertomuksissa on totta, mikä valhetta ? Kärsiikö Laura todella persoonallisuuden jakautumisesta, kuten James on epäillyt ? Jatkuuko Lauran kirous tytär Morganissa, vaikka poika ilmeisesti pelastuukin ?
Kirja ei ole mestariteos, mutta tunnelman luojana Haydenin taidot ovat kiistattomat. Kirjassa ei mässäillä väkivallalla eikä kieroutumilla, vaan jännite syntyy psykologisesti, lukijan omassa mielessä. En suosittele heikkohermoisille."
http://www.mielenterveys-taimi.fi/kipunoita/2000_02/21.htm
vielä ole viallinen.
Minulla oli kans nuorempana vähän saman tapaisia hahmoja, itse olin tietysti se päähahmo.
Uskon että se johtui siitä, että olin lapsena tosi herkkä, enkä uskaltanut jostain syystä ilmaista tunteitani.Yksi syy siihen varmaan oli se, että vanhemmat suutuivat helposti, jos esimerkiksi aloin itkemään, tai halusin heiltä jotain.
Kun aikuistuin käsittelin asiat helposti mielikuvitus leikin avulla. Tästä oli haittaa normaaliin elämään, enkä ollut kovin tyytyväinen koskaan itseeni.
Pahinta että jäin koukkuun, en koskaan saanut unta ellen pelannut sitä roolipeliä. Uni ei koskaan ollut kunnollista, ne hahmot tavallaan teki yö unesta hyvin katkonaista, heräsin usein ja aina piti unelmoida että sai taas hetken nukuttua, tosi raskasta.
Tämä kaikki loppui pikkuhiljaa, kun ikää tuli lisää. En oo koskaan kertonut tätä kenellekään.
En tiedä oliko tästä mitään hyötyä, mutta ole hyvä.
et tiedäkään..
vedet valuu tällä silmistä ehkä sen takia, että edellisen vastauksen perusteella mua pelottaa, että olen joku jakomieli tautinen. Toisaalta siitä syystä, että sun kertomas asiat tossa lyhyessä tekstissäs sopivat niin hyvin omiin kokemuksiini ja uskon että oon löytänyt ehkä kohtalotoverin!
Jotenkin ajattelen, että en kovin hullu voi olla, koska opiskelen, käyn töissä, kavereita on ympärillä ja kaikki muutenkin pintapuolisesti ihan hyvin..
Mutta todellakin mä oon ollut pienenä ja edelleen oon aika herkkä..ja varsinkin pienenä muistan kuinka pelkäsin vanhempiani jos tein jotain vahingossa väärin. Siitä ehkä johtui että joskus aika nuorena..ala-asteen ensimmäisillä luokilla olin kova valehtelemaan..
Ekan kerran muistan, että oon näitä hahmoja päässäni kuvitellut kun oli jotain ehkä alle viisi vuotias..tiputin vahingossa jonkun kukkaruukun sisällä ja se meni rikki..äitini sai aivan valtavan raivarin..en muista tarkasti miten kaikki meni, mutta tohon tilanteeseen liittyy semmoinen ehkä ensimmäinen "mielikuvitus tilanne" jossa pieni tyttö rikkoo jonkun esineen ja sen äiti ottaa sen tytön syliin ja halaa sitä..
tuntuu jotenkin oudolta lukea tätä omaa tekstiä tästä ruudulta..ekaa kertaa kirjoitan näistä..
Kirjoitat, että aikuisiällä et ollut koskaan oikein tyytyväinen itseesi. Saanko kysyä mitä tarkoitat tolla? Mulla nimittäin ehkä tohonkin liittyviä kokemuksia..
Kirjoitat kyllä jotenkin tosi hyvin tästä aiheesta, just semmoisesti miten itsekin koen tämän.. Ja näin nopeesti voisin päätellä että kun meitä on ehkä kaks niin meitä täytyy olla useampikin.. tä on varmaan joku ihmisen alitajuinen keino käsitellä vaikeita asioita..
Jokatapauksessa asia vaivaa mua sen verran että taidan käydä juttelemassa lääkärille..ihan mielenkiinnostakin.
Kiitos sulle paljon jo nyt!
jollain tapaa, he olivat (ja ovat)hyviä ja rakastavaisia kun kaikki meni hyvin, mutta jos jokin meni pieleen, niin silloin pelkäsin heitä.
Jännä juttu, mulla kaikki muistot kohdistuu vanhempien jauhomittaan joka oli muovinen ja mä onnistuin sulattamaan sen niin muodottomaksi, että mun piti piilottaa se meidän ulkovarastoon.
Muista vieläkin miten vanhemmat etsi sitä vihaisena.
Pelkäsin koko lapsuuteni että vanhempani löytää sen. Vaikka piilotin sen hyvin, kävin usein katsomassa, että onko se varmasti hyvin piilotettu. En koskaan jäänyt kiinni, vaikka vasta n.parikymppisenä uskalsin hävittää sen lopullisesti.
"Kirjoitat, että aikuisiällä et ollut koskaan oikein tyytyväinen itseesi. Saanko kysyä mitä tarkoitat tolla?
Jos et ilmaise lapsena tunteitasi, et ilmaise niitä aikuisenakaan, jolloin et pääse ketään ihmistä lähelle ja seurustelu on siitä syystä mahdotonta.
Ainut asia mikä minua harmittaa on se etten silloin hakenut ammattiapua, olisin pääsyt tuosta nopeammin eroon.
ei kyllä osunut oikeaan
"koska oletan että täällä käy ihan normaalia porukkaa lukemassa ja kirjoittelemassa."
Porukka täällä ei ole kovin normaalia ;)
Sulla on vilkas mielikuvitus, eihän se ole paha asia. Huono homma on tosin silloin jos mielikuvituksesi alkaa hallita sinua tai haitata elämää, tai että se muuttuu todeksi... silloin kannattaisi mennä tapaamaan tohtoria.
Mutta tosiaan tuo mielikuvitus voi olla voimavara. Tommy Tabermannkin käyttää luomistyössään eräänlaista mielikuvitushenkilöä. Otin lainauksen Tommyn kotisivuilta:
"Minun salaisuuteni on ahkeruuden ja intohimon ohella se, että en kirjoita itse. Jossakin tuolla minun sisässäni istuu pieni olio, joka sanelee minulle kirjani. En tiedä onko hän mies vai nainen vaiko molempia, mutta sen tiedän että kun hän alkaa kuiskia ei minun muu kuin istahtaa koneen ääreen ja kirjoittaa. Kirjassa Unta ja verta minä annoin tälle salaperäiselle ystävälleni nimen: hän on Dorian.
Minä puhun päivittäin Dorianille ja hän minulle. Mutta minä en voi käskeä Doriania kertomaan mitä kirjoittaisin, sillä hän inhoaa kaikenlaista komentamista ja käskemistä. Dorian alkaa kuiskia vain, jos minun mieleni on kevyt ja avoin ja jos olen elänyt hyvin. Mitä enemmän olen rakastanuyt, antanut ja nauttinut, sitä kiivaamalla tahdilla Dorian sanelee. Olen täysin riippuvainen hänestä. Jos katoaa tai vaikenee, olen hukassa. Jos Dorian on suuttunut minulle ja kiukuttelee ja vaikenee vaikkapa viikoksi, sorrun helposti juopottelemaan ja viettämään muutenkin huonoa elämää. Mitään tässä elämässä en pelkää kuin sitä, että Dorian vaikenisi lopullisesti. Se olisi myös minun loppuni, sillä ilman luomista, kirjoittamista, elämälläni ei ole mitään tarkoitusta eikä mieltä."
jännää, aloin jotenkin muistaa jotain juttuja...ihan näitä ensimmäisiä tommosia "mielikuvitus tapahtumia" ton rikkoutuneen kukkaruukun lisäksi..
helvetti jos mua on käytetty lapsena hyväksi! muistan nimittäin jotain että on joku huone missä on patjoja lattialla, mutta en muista mitä niihin patjoihin liittyy..joku nainen hämärästi ovella mutta en tiedä onko nä vaan tätä mun mielikuvitusta... ja patjoilla on jotain poikia tai miehiä..
uskomatonta, on kyllä aika epätodennäköistä että tä liittyis mihinkään tommoseen..
huhhuh sentään, en tiedä saako tänne kirjoittaa tällaisesta..
nyt taidan tehdä silleen että lähden ulos kävelemään ja soitan yhdelle hyvälle ystävälleni ja selitän tämän kaiken...
kiitos kuitenkin teille kun jaoitte kokemuksianne. Varsinkin sinulle joka vastasit tokana ja jonka viestiin tossa jo vastasinkin.
ja nyt muistan että olen pienenä tehnyt jotain paperinukkeja tähän yllä mainitsemaani tilanteeseen liittyen..eli jotain poikia peiton alla joilla siniset housut...ja noihin paperinukkeihin liittyy joku aivan valtava häpeän tunne..
onkohan mulle pienenä tapahtunut oikeastikin jotain.. ei välttämättä mitään hyväksikäyttöä, mutta jotain jonka vuoksi olen alkanut mielessäni käsitellä asioita..
tosi jännää kyllä... :/
Muistikuvasi luultavasti peruja päiväkerhosta tai tarhasta, jossa nukuttiin (aiankin meillä) patjoilla lattialla. Ei mitään joukkopedofiliaa siis:)
joo voi hyvin olla! Mutta mä oon ollut päivähoidossa, mutta silti toi voi tulla sieltä jostain toi muistikuva... en tosin ymmärrä mikä toi talo/huone on jossa noi patjat on.. oon tässä yrittänyt kelata jos muistaisin jonkun tuttujen kodin jossa ollaan esimerkiksi oltu pienenä yötä tai jotain, jossa siis olisi tuollainen huone.. Hoitopaikan talo nimittäin muistikuvassani ei ole kyseessä..
nyt vielä jatkan..inhottaa miettii tämmöstä ennen ku menee nukkumaan, mutta tossa muistikuvassa on portaat jotka vie alas..ja niiden miettiminen saa mun sydämen ihan oikesti tykyttämään tuhatta ja sataa...
en pysty jatkamaan! Alan ihan täristä jos yritän ajatella noita portaita lisää. mun on pakko mennä juttelemaan jollekin ammattilaiselle. ihan tärisen täällä, pakko ajatella jotain muuta. Voi olla että oon pienenä nähnyt jonkun elokuvan tai muun vastaavan mikä on aiheuttanut mulle tollasen muistikuvan..
sykemittari näyttää 190 sykettä..hmm
Mua pelottaa koska tä on ihan uutta mulle tällanen.
Kauniita unia kaikille! Kiitos kun kuuntelitte ja keskustelitte mun kaa tässä tälleen anonyymisti! Autoitte mua tosi paljon, ette tiedäkään! Mutta meitsi otta nyt huomenna kyllä yhteyttä terveydenhotajaan tai lääkäriin..nä tämmöset tuntemukset kannattaa varmasti selvittää.
Minä puolestani olen miettinyt, olenko ollut liian pitkään yksin vai onko tämä vain yksi tapa, jolla aivot normaalisti käsittelevät asioita, kun "puhun" paljon ääneti mielessäni.
Toisin sanoen kun ajattelen tietoisesti jotakin asiaa, niin kokoan ajatuksisani järjestelmällisiä lauseita esimerkiksi tähän tapaan: "huomenna minun täytyy käydä kioskilla, ostaa postimerkkejä ja lähettää onnittelukortti X:lle, jottei se taas unohdu kuten viime vuonna".
Pelkään hieman että jonakin päivänä huomaan mumisevani ajatuksiani ääneen ja ihmisten katsovan minua hämmentynyt mikä höyrähtänyt tuossa menee-ilme kasvoillaan...
On se hyvä että alkuperäinen kirjoittaja otti tämän puheeksi, ite uskon et aika monikin käy salaa oman päänsä sisällä kamppailua...
Mulla on sellaista kanssa että ajattelen asioita pääni sisällä, jotenkin ihan kummallisesti, hankala selittää. Musta tuntuu välillä että siellä asuu montakin hahmoa. Yksi niistä on "itsevarma minä" se näkyy usein kun katson peilistä, ja se sanoo monasti minulle erilaisissa tilanteissa joitain lauseita, vaikka tosiasiassa en tiedä olenko sitä mieltä, vai mistä ne mielipiteet on päähäni joutuneet, niitä kuitenkin paljon sanon muille ihmisille ihan fyysisissä kontakteissa.
Pienenä olin myöskin herkkä, olen kyllä vieläkin nuori ihminen, ja aika herkkä olen vieläkin. Välillä tuntuu että olen ihan sekopää, ja että kukaan ei ymmärtäisi jos kertoisin, siksipä olenkin melko hiljaa näistä jutuista, joskus olen voinut jotain hyvin suurpiirteistä mainita ja samankaltaisia kokemuksia niistä asioista on ollut muillakin.
Musta tuntuu että noi voi liittyä itsensä etsimiseen, olenkin monasti miettinyt että millon mä oikeesti löydän itteni, toivon että pian, vaikka toisaalta en haluaisi luopua omasta ajatusmaailmastani kuitenkaan, kun se on niin pitkään siellä ollut. Pienempänä mulla oli mielikuvitus pikkusisko, tiesin minkä näköinen se on, ja kävelin sen kanssa "käsi kädessä" koulumatkat, kun pelotti, erään ison metsän kohdalla varsinkin. Mulla oli myös ystäväni kanssa monia mielikuvitushahmoja, kirjoitimme toisillemme kirjeitä, niiden hahmojen nimillä, asioita joita "he" ikäänkuin halusivat sanoa toisilleen, samalla ne hahmot toimivat minulle jonkinlaisena roolimallina, ja antoivat näkökulmia maailmaan, hankala kuvitella, että ollaan tosiaan itse keksitty koko hahmot.
Joskus kun minulle tulee semmoisia hetkiä, että en ajattele mitään, niitä tulee päivittäin, niin mieleeni tulee joko jotain traumaattista lapsuudestani, tai joku valhe jonka olen kertonut, tai sitten ajattelen omaa persoonaani, pintaa syvemmältä, ja samaan aikaan kun joku noista ajatuksista on päässäni, en keskity mihinkään, ikäänkuin en ajattelisikaan sitä? Outoa, tiedän.
Pienempänä minulle tuli toisinaan, myös semmoista, että alkoi pyörryttämään, en yhtäkkiä enää muistanut nimeäni, en asuinpaikkaani enkä sukupuoltani, yhtäkkiä olin vain ikään kuin "kärpänen katossa" kuvittelin olevani jonkun toisen elämässä, vain käymässä, ja sitten palaisin takaisin omaan elämääni, vaikka oikeasti saatoin vain istua kotona sohvalla. Välillä minulla oli myös ajatuksissani taloja, piirrettyjä mustavalkoisia kerrostaloja, ne kasvoivat ja kasvoivat, niin että tuntui että pääni hajoaa, kuulin kovaa, TODELLA KOVAA, huutoa, kierin sängyssä ja huusin äitiä. Todellisuudessa kuiskasin äiti, mutta pääni sisällä kuulin sen huutona, tuollaisia hetkiä ei ollut kovin usein, mutta muistan että tunsin aina kun kyseinen hetki oli tulossa, olin todella hukassa oman persoonani kanssa, en oikeastaan ajatellut mitään. Jälkeenpäin olen tuommoisesta hyvälle ystävälleni maininnut, ja hänellä oli jotain samantyylistä.
En sitten tiedä, leimaatteko minutkin hulluksi? Mutta minullakin on tosiaan ihan normaaliälyinen ystäväpiiri, opiskelen, teen myös töitä 2 kertaa viikossa, että en voi ihan sekopää olla?! Minä kuitenkin olen harkinnut psykiatrille menemistä, elämäntilanteeni takia, ja siellä voisin samalla jutella näistäkin asioista. Mikäli nyt sinne asti pääsen.
yksikseen.
Joskus kiireessä huomaan "puhuvani" itselleni juuri niin kuin sinäkin: seuraavaksi teen noin ja sitten näin. Myös vaikeissa tilanteissa tai niiden jälkeen saatan rauhoitella itseäni puhumalla sisäisesti itseni kanssa.
Eiköhän kaikki ihmiset harrasta tuota dialogia itsensä kanssa. Ihmisellä on tietoisuus, minkä avulla hän voi tarkastella jopa omia ajatuksiaan mikä on oikein hyvä juttu.
Hei!
Sulle kans haluan sanoa, että kiitos kun jaoit kokemukses! :)
Mun mielestä psykologit, psykiatrit ja lääkärit on sitä varten että niitä palveluita käytetään. Itse olen menossa juttelemaan tästä "mielikuvitus maailmasta" (vittu mikä termi) että saan itselleni mielenrauhan. Ja haluan kuulla ammatilaiselta vähän tietoa tästä enemmän.
Kaikkea hyvää myös sulle! :)
En usko että meistä kumpikaan on viallinen.
Minä kuvittelen usein päässäni kaikkea ihmeellistä. Puhun pääni sisällä kannustan itseäni, syyttelen, häpeän.. Siis puhun nämä kaikki pääni sisällä.
Illalla ennen nukkumaan menoa vajoan omaan maailmaani. Minulla on useita "maailmoja". Yhdessä olen kaunis valkoinen nainen, jonka intiaanit ovat siepanneet minun ollessa nuori. Ratsastan kauniilla appaloosa-hevosella ympäriinsä. Olen jopa etsinyt tietoa villistä lännestä, intiaaneista ja hevosista tätä "maailmaani" varten.
Toisessa maailmassani olen suomalainen naispuolinen sissi, talvi- ja jatkosodissa.
Kuljen neuvostoliiton puolella räjäyttelen ja pelastan miespuolisia sotakavereitani. Usein minulla on myös mukana suuri musta koira.. Siis kaikissa "maailmoissani".
Pienenä näin paljon lentounia, mutta nykyään en näe niitä ollenkaan. Usein kuitenkin näen unta putoamisesta.
Usein mietin ettei kukaan tiedä millainen olen tai kuka olen oikeasti. HUomaan sen muoden tavasta kuvailla luonnettani.
Olen aika erakkosielu, eli tykkään mieluiten olla yksin ja vaikka käydä matkalla omassa maailmassani.
MInua tällainen ei ole koskaan häirinnyt. Osaan erottaa pääni sisällön ja oikean elämän toisistaan aika hyvin.
Minulla on toisaalta melkoisen todentuntuiset unet. Olen pari kertaa luullut niitä ihan oikeiksi sattumiksi.
Vilkas mielikuvitus sen tekee. nou hätä.
Itselläni on ollut vilkkaan mielikuvituksen/"liiallisen" ajattelun takia ongelmia, mutta meditoinnin avulla olen saanut ajatukseni paremmin kuriin, itsetuntemus ja itsekontrolli on tätä myötä parantunut huomattavasti.