Kun tämä palsta näkyy olevan tällainen parisuhteen ongelmat - palsta, niin ajattelinpa sitten kirjoittaa tänne piristysruiskeen, oman onnellisyyteni ylistyksen.
Kaikki alkoi kaksi ja puoli vuotta sitten kun alkoholin huuruisista lukiobileistä minua lähti saattamaan kotiin vuotta ylemmällä luokalla oleva viattoman suloinen poika. Poika päätyi luokseni yöksi, ja vaikka aamulla olinkin vähän "että mitä häh?" niin samainen poika päätyi luokseni myös niinikään alkoholin kyllästämistä pikkujoulubileistä, uudenvuodenbileistä, muutamista kotibileistä.... Ja minä aloin miettiä, että jospa asialle pitäisi tehdä jotain.
Aloitekykyisenä naisenalkuna lähetin pojalle tekstiviestin, että minulla olisi vähän asiaa ja hänen tultuaan luokseni, kerroin hänelle tulleeni siihen tulokseen, että voisimme kenties aloittaa seurustelun satunnaisten tapaamisten sijaan. Poika kysyi: "Mitä ne seurustelevat parit oikein sitten tekee?"
Seurustelu sitten alkoi epämääräisissä tunnelmissa: en tuntenut, että poika olisi vienyt minulta jalat alta, liiemmin en pitänyt häntä erityisen hohdokkaan näköisenä... Hänkään ei soitellut minulle joka ilta (vaikka niinhän oikeassa parisuhteessa kuuluu tehdäkin, eikö totta?!?!), ja olimme molemmat hyvin epävarmoja itsestämme ja toisistamme. Myöskään seksi ei ollut taivaallista, vaan varsinkin näin alkoholittomana nautittuna se maistui pikemminkin karvaalle ja oudolle. Poika laukesi aivan välittömästi tai sitten ei seissyt ollenkaan. :( Minäkin häpesin vartaloani ja "outoja nännejäni" eikä orgasmiakaan kuulunut moneen kuukauteen.
Silti se puoli vuotta vierähti ja minusta alkoi tuntua, että pidän pojasta tosissani. Ja toinen puoli vuotta ja aloin ajatella tunnettani pitämisen sijaan rakkautena. Yllättäen seksikin oli suhteessamme parantunut huomattavasti, orgasmit alkoivat löytyä kielen ja sormien avustuksella ja aloin pitää poikaa hyvännäköisenä, oikeastaan hyvin komeana. Ne kolme maagista sanaa tuli kakisteltua esiin ja alituinen epävarmuus alkoi hävitä.
Nyt on kulunut kohta kaksi ja puoli vuotta. Seksi on muuttunut taivaalliseksi, tiedän rakastavani poikaystävääni suunnattomasti ja hänkin kertoo tunteistaan minulle. Olen myös oppinut tulkitsemaan häntä ja olemaan loukkaantumatta tyhmistä epähuomiossa sanotuista lauseista. Olen hänen kanssaan eniten oma itseni ja minun on turvallinen ja hyvä olla hänen kanssaan.
Viimeiset puolivuotta rakkautemme on ollut kaukorakkautta opiskelujen takia, mutta odotus päättyy vihdoin muutaman viikon sisällä. Kaukosuhteen aikana olemme tulleet entistä läheisemmiksi ja tulevana kesänä koittaa vihdoin virallinen yhteenmuutto. Olen onnellinen, niin tajuttoman onnellinen, että melkein pakahdun siihen hyvän olon tunteeseen joka minusta jatkuvasti huokuu. Toivon, että tämä tunne säilyy, vaikka tiedänkin, ettei se välttämättä tule säilymään ikuisesti, ja että joskus saattaa vaan tuntua siltä, että kaikki hajoaa niskaan...
Halusin vain kertoa kaikille, että vaikka alku onkin hankalaa niin lopussa kiitos seisoo ;). Kertoa tällaisen onnellisenkin tarinan tänne väliin.
Kaikki alkoi kaksi ja puoli vuotta sitten kun alkoholin huuruisista lukiobileistä minua lähti saattamaan kotiin vuotta ylemmällä luokalla oleva viattoman suloinen poika. Poika päätyi luokseni yöksi, ja vaikka aamulla olinkin vähän "että mitä häh?" niin samainen poika päätyi luokseni myös niinikään alkoholin kyllästämistä pikkujoulubileistä, uudenvuodenbileistä, muutamista kotibileistä.... Ja minä aloin miettiä, että jospa asialle pitäisi tehdä jotain.
Aloitekykyisenä naisenalkuna lähetin pojalle tekstiviestin, että minulla olisi vähän asiaa ja hänen tultuaan luokseni, kerroin hänelle tulleeni siihen tulokseen, että voisimme kenties aloittaa seurustelun satunnaisten tapaamisten sijaan. Poika kysyi: "Mitä ne seurustelevat parit oikein sitten tekee?"
Seurustelu sitten alkoi epämääräisissä tunnelmissa: en tuntenut, että poika olisi vienyt minulta jalat alta, liiemmin en pitänyt häntä erityisen hohdokkaan näköisenä... Hänkään ei soitellut minulle joka ilta (vaikka niinhän oikeassa parisuhteessa kuuluu tehdäkin, eikö totta?!?!), ja olimme molemmat hyvin epävarmoja itsestämme ja toisistamme. Myöskään seksi ei ollut taivaallista, vaan varsinkin näin alkoholittomana nautittuna se maistui pikemminkin karvaalle ja oudolle. Poika laukesi aivan välittömästi tai sitten ei seissyt ollenkaan. :( Minäkin häpesin vartaloani ja "outoja nännejäni" eikä orgasmiakaan kuulunut moneen kuukauteen.
Silti se puoli vuotta vierähti ja minusta alkoi tuntua, että pidän pojasta tosissani. Ja toinen puoli vuotta ja aloin ajatella tunnettani pitämisen sijaan rakkautena. Yllättäen seksikin oli suhteessamme parantunut huomattavasti, orgasmit alkoivat löytyä kielen ja sormien avustuksella ja aloin pitää poikaa hyvännäköisenä, oikeastaan hyvin komeana. Ne kolme maagista sanaa tuli kakisteltua esiin ja alituinen epävarmuus alkoi hävitä.
Nyt on kulunut kohta kaksi ja puoli vuotta. Seksi on muuttunut taivaalliseksi, tiedän rakastavani poikaystävääni suunnattomasti ja hänkin kertoo tunteistaan minulle. Olen myös oppinut tulkitsemaan häntä ja olemaan loukkaantumatta tyhmistä epähuomiossa sanotuista lauseista. Olen hänen kanssaan eniten oma itseni ja minun on turvallinen ja hyvä olla hänen kanssaan.
Viimeiset puolivuotta rakkautemme on ollut kaukorakkautta opiskelujen takia, mutta odotus päättyy vihdoin muutaman viikon sisällä. Kaukosuhteen aikana olemme tulleet entistä läheisemmiksi ja tulevana kesänä koittaa vihdoin virallinen yhteenmuutto. Olen onnellinen, niin tajuttoman onnellinen, että melkein pakahdun siihen hyvän olon tunteeseen joka minusta jatkuvasti huokuu. Toivon, että tämä tunne säilyy, vaikka tiedänkin, ettei se välttämättä tule säilymään ikuisesti, ja että joskus saattaa vaan tuntua siltä, että kaikki hajoaa niskaan...
Halusin vain kertoa kaikille, että vaikka alku onkin hankalaa niin lopussa kiitos seisoo ;). Kertoa tällaisen onnellisenkin tarinan tänne väliin.
Vastaukset 3
Vanhimmat
ainahan se alussa on,niin ihanaa ja kaikki on,niin ruusuista ja hekumallista,mutta ootahan kun olet 18.vuotta,niin ku minäkin ukkoni kanssa yksissä,niin kyllä siinä on ihanuus välillä kaukana.minäkin kuvittelin,kun aikoinaan muutettiin yhteen ettei me koskaan tapella meillä menee aina hyvin mikään ei voi mennä pieleen.ja paskat semmosta paria ei ole keksittykkään joille ei ongelmia tule ajan kanssa.varmasti niitä tulee teillekkin halusit tai et näin se vaan menee...
Jos itsellä on kurjaa niin ei se tarkoita että muilla olisi ja tulisi olemaan. Tietenkään elämä ei ole aina samanlaista eikä aina voi olla kivaa. Itsekin siihen voi joskus vaikuttaa. Voihan sitä tietty kokeilla jos se muuttuisi kivemmaksi kun ajattelee että muillakin on kurjaa.
Musta tuntuu, että tollanen suhde kyllä pysyykin hyvänä ja rakkauden tunteella on mahdollista säilyä, erilaisin vuosien tuomin vivahtein. Ylä- ja alamäet mukana. Tosi paljon taita olla niitä "salamarakastumisia" joissa ei ehkä ole niinkään oikeasta rakkaudesta kyse, tai siitä että olisi rakastunut siihen ihmiseen, vaan ehkä enemmänkin ollaan rakastuneita siihen alkuhuuman tunteeseen ja siihen että nyt seurustellaan.
Mullakin on ollut ihan kiva tarina, joka toivottavasti jatkuu. Oltiin mun kullan kanssa tiedetty toisemme harrastuksen parista pari vuotta, minkä aikana mulla oli jos jonkinmoisia deittailuja. Kivoja ja vähemmän kivoja tuttavuuksia. Sitten eräs päivä vaan silmät aukesi tälle ihmiselle. Jostain syystä vaan tuli tunne että hei hitto, mähän tykkään tosta tyypistä ja huomasin että muahan kiinnostaa sen jutut ja mulle oli jostain kumman syystä tärkeää että sekin hyväksyi mun mielipiteet. Monista asioista olin samaa mieltä, joskin tällä miehellä on myös hyvin kärkkäitä mielipiteitä, mutta se tuo vaan kivaa kipinää ja mitä enemmän sen kanssa vietti aikaa, sitä enemmän halusi tutustua. Niin ja yhtäkkiä rupesi himottamaankin tämä tapaus ihan tosissaan. Semmoset ilkikuriset, viekkaat ja silti viisaat ja lempeätkin silmät. Riippui mielialasta ja keskustelunaiheesta. Eka kerta ei tapahtunut alokohlin vaikutuksen alaisena jo oli siksikin hurjan mielenkiintoista. Kaikki aistit valppaina. Halusin melko pian selvittää mikä tilanne on ja sovittiin että nähdään niin usein kun keretään ja katsotaan miten käy. Hän rupesi jossain vaiheessa puhumaan meistä seurustelevana parina mikä tuntuikin luonnolliselta. Puoli vuotta meni kanssa seurustellessa, tutustuessa ja yhä enemmän tykätessä kunnes myönsin itselleni että olen rakastunut. Nyt on mennyt vuosi ja viimeeksi tänään olen hehkuttanut itsekseni tätä suhdetta ja sitä rauhallista, toisinaan suorastaan joka solussa kihisevää onnentunnetta mitä koen hänen kanssaan ollessa. Tähän ollaan tultu, koska ollaan annettu toisillemme ja itsellemme aikaa tutustua ja huomata, että juuri tämän ihmisen kanssa mun on hyvä olla. En hakenut sillon seurustelusuhdetta. Niin kai se parhaiten meneekin. Haluaa olla tietyn ihmisen kanssa josta tulee seurustelua. Ei niin että haluaa seurustella ja hakee jonkun ihmisen..