Mieheni tahtoo erota, ei enää rakasta. En tahdo luovuttaa niin helpolla. Tiedän että olen ehkä hölmö. Tahtoisin kuitenkin asiallisia vastauksia mahd. kokemuksia miten miehen pään saisi käännettyä. Lapsia useampi ja itsellä rakkaus tallella! Tiedän ettei avioliittoon yhden halut riitä mutta mistä halut myös toiselle!!
onko ketkään saaneet liittoa toimimaan
erohalujen jälkeen
182899
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Kun MIES sanoo, että ei rakasta niin sitten ei kertakaikkiaan rakasta. Mies on siinä vaiheessa jo päässään ja sydämessään tämän asian selvittänyt itselleen. Sitä päätä ei käännetä. Suhde voi toki jatkua esim. säälistä, mutta mies EI RAKASTA....
Naiset ja miehet ovat tässä asiassa hyvin erilaisia!
näin se taitaa olla. Minun exäni ilmoitti kanssa yllättäin, ettei enää rakasta minua. Myöhemmin selvisi, että hänellä oli jo uusi suhde, vaikka aluksi kielsikin sen. Itse jäin rakastamaan häntä. Erosimme ja tuska on minulla ollut hirveä jo 5 kk ja jatkuu näköjään vieläkin. Emme ole missään yhteydessä ja hyvä niin. En pysty hänen onneaan katsomaan, se sattuu minuun niin.
Voimia sinulle, kun kohtaat väistämättömän.
Tilanne on vaikea mutta ei ylitsepääsemätön, tunne on kuin hautajaisissa. Lämpimästi suosittelen arjen uudelleen suunnittelua, jos mahdollista. Uusien ihmisten tapaamista, mahdollisesti uuden harrastuksen parissa "parasta terapiaa". Murehtiminen "suru" kalvaa vielä pitkään, johtuen palavasta liekistä puolisoasi kohtaan, liekin sammuttaminen vaatii muuta ajateltavaa. Turvaudu ystäviesi tuttuun ja turvalliseen seuraan "pidä hauskaa". Touhua lastesi parissa, kaikki lutviutuu aikanaan omiin uomiinsa. Tärkeää on jaksaminen "elämänhalun palauttaminen" joka on ensisijainen asia.
että mitään ei ole tehtävissä. Itse erosin samoissa merkeissä. Kävin kovan itsekasvatuskoulun ja hyväksyin tilanteen ja päästin irti. Se prosessi kesti kaksi vuotta. Nyt on itselläni sisäinen sopu ja uusi elämä ja hyvät sialliset välit exän kanssa. Tavataan silloin tällöin, vaihdellaan kuulumisia ja viestitellään lasten asioista. Tähän tilanteeseen oli kuitenkin pitkä ja kivinen tie, joten voimia sulle.
pessimistisiä. Avioliitossa on eri vaiheita eikä heti ole tarkoitus sännätä eroon, kun alkaa hiukan ahdistaa. Pitää tuntea sekä itsensä että toinen ja tässäpä oiva tilaisuus pidentää pinnaa ja harjoittaa kärsivällisyyttä. Luota itseesi, ap. - ei muut voi tietää, mitä teillä tapahtuu.
Tässä ap:n puoliso on nimenomaan ääneen ilmoittanut, ettei enää rakasta ja tuntuu olevan taipumaton. Mitä ap voi sitten sille tunteenpuutokselle tehdä, ei mitään. Se on miehen henkilökohtainen tila ja tunne eikä varmaan enää tuossa vaiheessa nk. tahdon asia - ei ainakaan vaimon tahdon.
Minun kohdallani samanlainen tilanne. Mieheni tahtoo erota ja hänen päätään ei käännetä. Olen yrittänyt niin hyvällä kuin pahalla päätä saada kääntymään, tuloksetta. En ole luovuttajatyyppiä, mutta nyt on voimat vähissä ja ajattelen itseäni ja lapsia. Olen viikon päästä muuttamassa lasten kanssa eri paikkakunnalle. On saatava itselle aikaa sekä miehelleni. Saman katon alla emme pääse tulehtuneesta asiasta eteenpäin.
Mies sanoo ettei ole tunteita mutta silti käytös antaa ajoittain olettaa jotain muuta joten olen ihan pihalla siitä missä mennään. Pitää vaan yrittää antaa miehen tehdä lähestymiset ja yrittää olla kyselemättä ja yrittää olla vähän aikaa ajattelematta näitä tunnejuttuja josko asia parantuisi kun antaisi tilanteen nollaantua kunnolla??
Mieheni sanat vaihtelee myös päivittäin, ja nyt kun minä olen tosiaan oikeasti lähdössä, mies on vielä enemmän hukassa itsensä kanssa. Tänään hän yritti ehdottaa avioliiton paikkaamista, kun kysyin että mitä olet valmis sen eteen tekemään, niin ei tiedä. Sanoin että jos aloitettaisiin sillä että tulisit takaisin viereeni nukkumaan.
Se oli kauhistus miehelle ja niin hyvä keskustelun aloitus sai nopean käänteen ja vihan ryöpyt niskaani.
Mies ei todellakaan halua tehdä asialle mitään, vaan odottaa että minä vain tyytyisin katselemaan ja odottelemaan. En vaan enää jaksa, ja lapset kärsii. Kaikki kärsii.
Olen niin ulkona kuin lumiukko tämän avioliittoni kanssa. Edelleen ainoa järkevä ajatus on ottaa etäisyyttä asumalla eri osoitteissa.
Ensi kesänä tulisi täyteen 26 yhteistä vuotta. Molemmilla hyvät ammatit ja työpaikat, kiltit lapset, koira, omakotitalo ja autot. Olen ollut ns. malliaviomies ja isä. Seksiä ja orkkuja olen antanut vaimolleni niin paljon kuin vaan on pyytänyt; on ollut sukkaa ja sauvaa. Kroppani on timmissä kunnossa enkä ole naamaltanikaan täysin vastenmielinen. Arkemme on sujunut lämpimissä merkeissä ja kotityöt ovat olleet pääosin minun vastuullani. Tästä vaimoni sitten kiittää minua hankkimalla rakastajan. Ei varoitusmerkkejä, ei minkäänlaisia sanallisia tai muita viestejä siitä että liittomme olisi menossa pieleen, ei mahdollisuutta itselleni yrittää muuttua "parempaan" suuntaan. Yli vuoden jatkunut muhinointi paljastui huolimattoman sahköpostikirjoittelun takia. Olipa tätä juttua edeltänyt muutama muukin vähäisempi tapaus vuosien varrelta. Nyt on käyty kriisikeskuksessa yhdessä ja erikseen mutta mikään ei auta; rouva ei voi jättää ihanaa rakastajaansa. Hän valitsee mielummin itsekkään nautinnonhalunsa kuin omat lapsensa (tylsää aviomiesta nyt ei kannata edes mainita..). En voi muuta kuin olettaa vaimoni olevan psykopaatti tai muuten tunne-elämältään häiriintynyt. Ehkäpä hänen silmänsä aukeavat kun salaiset kohtaamiset rakastajan kanssa vaihtuvat arkipäivän rutiineiksi ja suhde päättyy ennemmin tai myöhemmin; silloin voi miettiä että kannattiko?
Ja vastauksena kysymykseesi valitettavasti...huonolta näyttää.
Kirjoitit meidän elämästä, tosin minä olen nainen. Yhteistä elämää miehen kanssa 28 vuotta ja yhtä äkkiä hän kertoo, että hänellä toinen nainen. Tunteita minua kohtaan jäljellä, mutta muuten hän kokee että meidän parisuhde on ollut huono jo pitkään eikä hän ole ollut onnellinen. Missään vaiheessa hän ei sanallakaan maininnut ettei ole tyytyväinen suhteeseemme ja elämäämme. Kuvittelin, että olemme ihan normaali perhe, tosin meillä vielä pienet lapset vaikka näin pitkään olemmekin olleet yhdessä.
Nyt yritän kasata menetettyä itsetuntoani ja opetella elämään lasten kanssa. Mies asuu edelleen kotona, koska ei ole löytänyt vielä asuntoa. Naisen luokse ei sentään ole suoraan muuttamassa. Perheneuvojalla olemme käyneet mutta ei niistä käynneistä varsinaisesti ole ollut mitään hyötyä. Miehellä ei haluakaan parantaa meidän suhdetta lopettamalla tapaamiset toisen naisen kanssa. Perheneuvoja kysyi, että millainen meidän parisuhteemme pitäisi olla jotta mies olisi onnellinen. Mies ei siihen osannut vastata; ei kuulemma tiedä.
Olen pahoillani puolestasi; olet itseni kaltainen ns. syytön osapuoli. Syyllinen kuorii kermat ja sinulle jää hapantunut maito. Minunkaan puolisoni ei voi muuttaa suoraan rakastajansa luo koiransa kanssa koska siellä asuvat miehen viikonloppulapset. Niinpä niin, kaksi eroa tekevää typerystä luulevat löytäneensä tällä kertaa "sen oikean" toisistaan. Mutta sitä saa mitä tilaa, joten itse koitan olla optimisti ja ajatella että itsekäs ihminen jää lopulta yksin elämään katkeraa ja surkeata sinkkuelämää.
Mieheni muuttoa naisen luokse hidastaa hieman se, että nainen on edelleen naimisissa eikä ole hakenut eroa vaikka erillään miehestään asuukin. Tosin ei mieheni kuulemma halua vielä erota vaan miettiä rauhassa omia ratkaisujaan ja sitä mitä elämältään todella haluaa. Kauniita sanoja, joilla yrittää lievittää minun tuskaani.
Näin se näyttää olevan, että meitä rannalle ja rakkaudetta yht'äkkiä jätettyjä on lukuisa määrä. Olen nainen, jonka pitkä omasta mielestäni hyvä avioliitto päättyi miehen ilmoitukseen rakkauden loppumisesta, uudesta suhteesta ja halusta saada vielä kokea jotain uutta. Mitä, siihen mies ei ole osannut vastata.
Mies kyllä herrasmiehenä vapautti minut itsesyytöksistä vakuuttamalla, että olen ollut hyvä vaimo ja äiti lapsillemme eikä hän tule moittimaan minua koskaan kenellekään. Kun kysyin, olisiko sitten jotain moitittavaa olemassa, hän vastasi, ettei mitään sellaista ole, joka tähän eroon olisi syynä. Ajattelin pitkään, että miksi ihmeessä sitten? Joku keski-iän kriisi vai? Joku, johon voisi saada apua, mutta mies kieltäytyi jyrkästi kaikesta sellaisesta. Ei nähnyt niistä olevan mitään apua.
Tämän kaiken väännön ja kipuilun keskellä eräänä sydänyön hetkenä valvoessani tajusin, että mies ottaa nyt tässä vastuun omasta elämästään ja omasta ratkaisustaan. Aloin päästää irti, kun ymmärsin etten ole millään tavalla vastuussa miehen tunne-elämästä enkä hänen tulevasta elämästään tämän ratkaisun jälkeen. Mies elää tämän jälkeen omaa elämäänsä iloineen, suruineen, mahdollisina katumuksineen ja kaikkineen. Ne eivät enää ole minusta kiinni.
Tietoisuus helpotti ja nyt minulla on oma elämä irti miehestä. En edes ajattele häntä kovin usein enää ja tavatessa tuntuu, että hän on tuttu mies, jonka kanssa elin pitkän historian.
Tämä nyt on vuoden vanha ketju mutta en malta olla jatkamatta. Olen tuo nimimerkki "hölmö kun olen" viime vuoden maaliskuulta. Haluan rohkaista ja antaa tulevaisuudenuskoa puolisonsa petturuudesta kärsiville.
Elin vuosi sitten elämäni kaameimman kiirastulen ja itsetuhoiset ajatukset tulivat tutuiksi. Pääsin pahimman yli rauhoittavien ja masennuslääkkeen avulla. Kykenin jatkamaan normaalia töissäkäyntiä. Kesällä päätin ottaa asiat omiin käsiini ja laitoin itsestäni profiilin suomi24:n treffit -palstoille. Kahden viikon kuluttua huomasin kirjoittelevani kiinnostavan naisen kanssa ja sovimme treffit. Nyt olemme seurustelleet yli puoli vuotta umpirakastuneina. Petturivaimo on enää ex-akka, joka asuu meillä (ei ole uhoamisestaan huolimatta kyennyt muuttamaan rakastajansa luo, kaikki ei menekään niin kuin elokuvissa) ja on minulle täysin yhdentekevä henkilö. Avioeron ansiosta sain lunastettua eläkevakuutukseni, joka saa pankkitilin näyttämään muhkealta. Kaiken lääkityksen lopetin kesällä. Sanalla sanoen olen uudesti syntynyt :-)
Kaikki on mahdollista.... ja joskus on hyvä mennä kauas nähdäkseen mitä lähellä on.... ja se että kunhan molemmat eivät lakkaa rakastamasta yhtä aikaa, on niin totta.....
Meillä mieheni sanoi reilu pari vuotta sitten, ettei rakasta enää.... elimme noin vuoden erillämme ja hän kaipasi minua ja minä häntä ja palasimme yhteen ja nyt tiedämme paremmin kuin koskaan, että kuulumme yhteen.... meillä myös useampi lapsi...
Voimia ja uskoa tulevaisuuteen!! :)
Juuri näin yritän tehdä ja olen tekemässä muuttamalla pois, hakemalla etäisyyttä. Molemmille tilaa hengittää, ajatuksille ajan kanssa.
Helppo tie tämä ei ole,mutta tässä pattitilanteessa saman katon alla tilanne ei rauhoitu. Miestä ei saa parisuhdeneuvontaan eikä muihin vastaaviin,joten ainoa tie on erillään asuminen.
Katsotaan miten käy... Vain aika sen kertoo.
Jokainen ihminen on rakkauden arvoinen.
Myös sinä.
On todella vaikea päästää irti, jos itse rakastaa, mutta miksi roikkuisit ihmisessä joka ei rakasta sinua?
Asiat ovat jo aika pitkällä, että mies sanoo rakkauden loppuneen.
Ole ylpeä nainen, älä roiku miehen perässä.
Se tekee kipeää, mutta palkitaan myöhemmin kyllä, sillä vielä joku varmasti rakastaa sinuakin, mutta se ei tapahdu, jos roikut yksipuolisessa suhteessa.
Rakenna elämisen arvoinen elämä ja täytä se rakkaudella, kun vielä ehdit, sillä joskus tulee aika, ettei enää ehdi, vaikka heräisi tahtomaan...
Voimia.