miten selvitä menetyksestä

sairaslomalla niin kauan,kun tuntuu ettet jaksa lähteä töihin.Oletko kuullut ,niin kirkoissa on sururyhmiä omaisensa menettäneille,ja diakonissa kanssa voit käydä juttelemassa.Ei suruun oikein ole muuta,kuin aika joka auttaa,Minäkin menetin veljeni joka oli vasta 17 v,silloin tuntui,että pää sekoaa,jouduin syömään rauhoittavia lääkkeitä,Sinulla on hyvä,että on lapsista iloa päivittäin on vähän muutakin ajateltavaa,Voimia sinulle,päivä kerrallaan vaan,ja soita vaikka jollekkin tstävällesi,jos sietämättömästi ahdistaa,

samoin noin 5 viikkoa sitten.
Ikävä aivan mieletön, välillä ei tiedä mitenpäin olisi.
En voi syödä edes mitään lääkkeitä, sillä olen viimeisilläni raskaana, aikaa n. 6 viikoa vauvan syntymään.
Tämän pienen ihmisen alun turvin minun on joka päivä tsempattava, eihän hän ihanampaa muistoa itsestään olisi voinut jättää.
Mieheni menehtyi myös äkillisesti kotona nukkuessaan, ilmeisesti jokin sairauskohtaus, vielä ei tarkkaa vastausta ole tullut.
Joka päivä mietin, miten lapsi ei koskaan tule näkemään isäänsä ja isä lastaan, jota hän niin kovasti toivoi ja odotti.

Ahdistunut, ymmärrän jotakin siitä, mitä kerrot kokeneesi. Menetin 25-vuotiaan lapseni 3 viikkoa sitten aivan yllättäen. Aluksi asia ei edes tuntunut todelta. Nyt kun aikaa on kulunut, menetys tuntuu yhä pahemmalta ja lähteneen ikävä on välistä musertavaa. Olen myös sairauslomalla, koska keskittymiskyky on nollissa: koko ajan on mielessä vain pois lähtenyt rakkaimpani. Minua on auttanut kun olen lukenut ns. kliinisesti kuolleiden ja elämään palanneiden kertomuksia käynnistään toisessa ulottuvuudessa, esim. Betty J. Eadien kirja Valon syleilyssä. Uskon, että kuolema on vain portti uuteen parempaan olotilaan, kun keho ei ole enää esteenä. Sama persoona on edelleen olemassa, mutta elämän vaikeudet ovat ohitse, on valoa, rakkautta ja rauhaa. Toivottomuuteen ei ole syytä vajota. -Skeptikot voivat sanoa, että mistäpä sitä tietää. No, koska en voi aivan varmasti tietääkään, ennenkuin oma aikani tulee, valitsen tämän uskomisen. Olen lukenut vastaavia kirjoja nyt useita -niitä löytyy kyllä. Esim. kirjastonhoitaja voinee auttaa. Suosittelen, jos vain jaksat lukea. Lisäksi jokaisella on omanmittaisensa elämä - emme saa siihen päivääkään lisää millään keinolla eikä se lopu liian aikaisin, vaikka meistä siltä tuntuu. Lämmin halaus sinulle ahdistunut. Jaksa vielä vähän.

Kyllä surut pitää saada surra, muuten menet vain tekopirteänä töihin ja kyllä se ennemmin tai myöhemmin kostautuu.

Että käsittele ihan rauhassa tunteitasi...

kiitos teille kaikille aivan ihanista viesteistä tulin vasta suolakylvystä jonka pitäa auttaa monenlaisiin vaivoihin.mut puristava tunne edelleen kurkussa.mut luen kyllä mielellään ihania lohduttavia viestejä ja kun näin yöllä aina enemmän ahdistaa kun lapset nukkuu eikä itelle unta tuu silmään.kiitos teille kaikille tuntuu niin hyvältä lukea noita viestejä ja huomena tytön synttärit ja meidän ilopilleri ei ole läsnä kuin kuvassa meidän keittiön pöydällä täytyy yrittää kestää 10-11 helmikuuta veljeni oli 2päivänä toisen lapsen synttäreillä kun toi tytön samalla kotiin niin pahalta tuntuu.

Menetin yhden sisaruksistani henkirikoksen johdosta muutamia vuotta sitten, eli äkillisesti ja ennalta arvaamatta kuten sinäkin.

Olin tuolloin sairaslomalla muistaakseni 2 tai 3 viikkoa, minkä jälkeen palasin töihin. Palaamistani kuitenkin helpotti se, että työni oli tuolloin hyvin itsenäistä ja melko stressitöntä, eli siis ei tarvinnut olla juurikaan ihmisten kanssa tekemisissä ja työn tahti sai olla melkoisen verkkaista, joten ei haitannut vaikka päässä humisikin ja ajatukset olivat sidottuna aivan muualle. Eli pystyin elämään suruani aika hyvin myös töissä.

Varsinaisen surun aika meni itselläni siten, että ensimmäinen vuosi oli syvin, ja tuolloin tunsi eniten olevansa täysin ulkona muusta maailmanmenosta, eli vain siellä omassa suruvaipassaan muun arkisen maailman jäädessä jonnekin hyvin kauas. Särkyneen sydämen syndrooman oireet (= sydämestä sattuu ja henkeä ahdistaa) olivat jatkuvat koko ensimmäisen vuoden, ja ylipäänsä tuntui siltä että korvissa humisee, liikkeet ovat kuin hidastetusta filmistä ja tuntui että silmät olisivat turvonneet umpeen, koska koki olevansa asian johdosta niin henkisesti pahoinpidelty. Ja silti, samalla tuntui rinnassa sen suunnattoman kaipauksen ja ikävän rinnalla myös niin ylitsevuotava rakkaus. Jotenkin vain tuntui, että saatoin olla miten heikkona tahansa, koska jostain syystä vain tiesin hyvin selkeänä, että jostain taustalta minua nyt niin pettämättömästi kannatellaan. Laihduin 8 kiloa parin ensimmäisen viikon aikana ja hiuksissa kulki vuosia n. 15 cm mittainen sururaita, joka viimein n. vuosi sitten kasvoi kokonaan pois latvoista.

Yksi asia, joka surussa tulee ottaa huomioon, on se, että se ei ole aktiivisesti päällä 24/7. Henkilö, joka ei ole itse ikinä kokenut suurta surua, saattaa olla kummissaan, kun ensimmäistä kertaa surevan kohdatessaan sureva ei välttämättä esim. itkekään vaan saattaakin juuri sillä hetkellä käyttäytyä näennäisen normaalisti ja hyväntuulisesti. Ja tämä on yksi asia, joka surutyön aloittaneen on hyvä tietää, eli se on täysin normaalia ja erittäin yleinen käyttäytymismalli surussa. Tämänkin vuoksi tuntuu hyvältä olla samaa kokevien seurassa - tietää ettei ainakaan ole mitään painostusta käyttäytyä "surumuotin" mukaan. Yhtälailla kuin sureva voi itkeä, voi sureva myös nauraa ja hymyillä.

Lähiomaisen äkillinen kuolema aiheuttaa aluksi helposti myös tietynlaisen perusturvan häviämisen. Eli että koska jotain täysin käsittämätöntä ja odottamatonta oli tapahtunut, tuntui jotenkin alitajuntaisesti että yhtä hyvinhän voi tapahtua uudelleen mitä tahansa. Itsellä tuo perusturvan katoaminen ilmeni mm. siinä että ei pystynyt alkuaikoina nukkumaan ollenkaan täysin pimeässä. Samoin kuin suihkussa hiusten pesu oli hankalaa, koska ei olisi millään halunnut sulkea silmiä shampoota huuhdellessa. Jotain vain niin hirveästi pelkäsi, vaikka ei pysynyt määrittelemään, että mitä. Tämä näkyi myöhemminkin siinä, että jos joku perheenjäsen tai poikaystävä oli liian kauan tavoittamattomissa, oli toleranssi sellaisen ajan sietämiseen hyvin pieni.

Kolmannen vuoden jälkeen voisi sanoa surutyön kulkeneen siihen pisteeseen, että tunsi jo elävänsä arjessa muiden ihmisten joukossa. Samanlaisen aikataulun (3 v.) olen huomannut tulevan vastaan monen muunkin määrittelemänä. Suru tulee olemaan sydämessä aina, mutta tämän jälkeen suru oli jo muuttanut muotoaan pitkälti nykyiseen tilaansa; sisko viipyilee mielessäni päivittäin muistona ja kaipauksena. Mutta enää se kaipaus ei ole lamauttavaa tai ahdistavaa, vaan se on hyväntuulista kaipausta. Haikeaakin, mutta silti iloista.

Siskoni kuoleman olen hyväksynyt. Vaikka ikinä en tulekaan hyväksymään sitä tekoa, joka siihen johti.

Yksi asia, mikä itseäni auttoi surutyössä korvaamattomasti, oli varmastikin perheemme suuri koko, koska täysin samassa tilantessa olevia ihmisiä oli niin paljon ympärillä. Suru yhdisti koko perhettä hyvin voimakkaasti, ja surua myös käsiteltiin hyvin tiiviisti yhdessä, mikä auttoi oman surun peilaamisessa. Eli että huomasi säännönmukaisuuksia ja huomasi eroavaisuuksia tavassa surra. Monesti sanotaankin että suru joko yhdistää tai erottaa läheisiä.

Eräs luultavasti hyvinkin yleinen vaihe voimakkaassa surutyössä on suremattomien surujen tuleminen tielle. Tätä en yhtään osannut aavistaa etukäteen, mutta sen huomasi tapahtuvan kaikille, ja vieläpä hyvin säännönmukaisella aikataululla, eli n. kolme päivää suru-uutisen jälkeen. Eli vaikka mielessä oli se isoin ja suurin, senhetkinen suru, tuli siihen eteen tulpaksi oman mennisyyden "surematon" suru. Eli jokin vaikea asia menneisyydestä, joka pakottaa tulla jollain tapaa käsitellyksi tai ratkaistavaksi, ennen kuin pääsee jatkamaan vrsinaisen senhetkisen surun kanssa. (Olen jälkeenpäin huomannutkin, että tästä samasta asiasta kerrotaan surukirjoissakin.)

Suru voi olla myös hyvin intiimiä. Itselleni se oli varsinkin ensimmäisinä vuosina juuri sitä. Vaikka minulla on erittäin hyviä ystäviä, en aivan alkuvaiheessa olisi halunnut hirveän syvälle jakaa sitä asiaa edes heidän kanssaan (saatika sitten muiden), koska se tuntui itsestä liikaa itsensä revittämiseltä, ikään kuin että takki olisi ollut aivan tyhjä sellaisen jälkeen. Sen sijaan perheen kesken koin että minkäänlaisia rajoja surun jakamisessa ei ollut, ja tämä juuri olikin se henkireikäni surutyössä. Tuolloin hyvin vahvaan yksityisyyden suojeluun surussa vaikutti varmasti kohdallani myös se, että asia itsessään oli julkinen ja median revittävänä.

Haluaisinkin sanoa sinulle, että kuuntele sydäntäsi ja jaa asiaa muiden ihmisten kanssa juuri sen verran kuin sinusta itsestä tuntuu oikealta. Koska on aivan totta että kaikilla ihmisillä surun täysi jakaminen kaikkien ihmisten kanssa ei ole hyväksi itselle, vaan vo tuntua pahalta. Suosittelisin lämpimästi johonkin sururyhmään liittymistä, josta saisi suoraa vertaistukea. Ihmiset ovat suurinpiirtein samassa tilanteessa, jolloin myös oma avautuminen on paljon helpompaa, koska vaikka muut tuntemattomia ovatkin (mikä voi olla hyväkin asia, varsinkin jos tuntuu siltä, että oman perheen sisältä ei löydy tarpeeksi yhteisymmärrystä surun avoimeen käsittelyyn), voi olla varma, että ei siellä kukaan uteliaisuuttaan ole, vaan kaikilla on samat lähtökohdat tilanteeseen, oma syvä suru.

Lääkkeitähän olet jo saanut, mutta ne eivät taida pureutua syihin. Ymmärsin että psykologilla käyt säännöllisesti? Sitä on ainakin hyvä jatkaa vähintään niin pitkään kuin tämä vaikein tilanne jatkuu. On hyvä tietää, että omat tuntemukset eivät ole millään tavalla vääriä, vääränlaisia, puutteellisia tms. On hyvin arvokasta saada itselleen "lupa" tuntea ja reagoida juuri niin kuin se itseltä luontaisesti tulee. Lääkkeistä sen verran, että itse en niitä käyttänyt. Minulle annettiin diapameja, mutta ne ovat nykyäänkin jossain kaapin perällä. En kokenut saavani niistä mitään apua, vaan itselle tuntui parhaalta olla ilman.


Surutyötä lähiomaisen kuolemasta ei tarvitse pitkällä aikavälillä nähdä vammauttavana asiana (kuten suurta surua itse kokematon siitä saattaa ajatella). Itse asiassa se ajan myötä ja asian työstyessä tuo elämään hyvin suuresti voimavaroja, viisautta, ymmärrystä, seesteisyyttä ja sitä kautta myös - onnea. Tämä voi tällä hetkellä kuultuna tuntua sinusta kaukaiselta asialta, absurdiltakin, mutta usko pois, vuosien kuluessa alat nähdä surutyön arvon myös hyvin suurena rikkautena.

Tällä en tarkoita sitä, että perheenjäsenen poismeno olisi hyvä asia, vaan se tarkoittaa sitä, että koska asia kuitenkin vääjäämättä tapahtui ilman, että siihen olisi voinut mitenkään vaikuttaa, on mielestäni vähintä, mitä voi tehdä se, että yritän elää elämääni niillä arvoilla, joita tämä asia on korostanut esiin. Itse jollain tapaa koen sisimmässäni hyvin voimakkaasti sen, että haluan elää elämään elämäni siten, että haluan tehdä itseni ja läheiseni mahdollisimman onnellisiksi. Tiedän mikä elämässä on oikeasti arvokasta ja mitä kannattaa vaalia. Suhtautuminen elämään, kuolemaan ja elämän katsomisen perspektiivi on muuttunut hyvin voimakkaasti siitä, mitä se oli ennen näitä tapahtumia. Arvomaailma on surutyön mukana muuttunut lopullisesti ja surutyön läpikäyneellä on jotain korvaamatonta henkistä pääomaa.

Ei ole oikeaa eikä väärää tapaa surra, vaan jokaisella on omansa, ja sitä on hyvä noudattaa. Apua kuitenkin on suuresti siitä, kun tietää miten moni muu ihminen on suhtautunut suruun ja miten erilaisia reaktioita se voi herättää. Anna itsellesi lupa surun käsittelemiseen juuri niillä omilla ehdoillasi, muiden ei pidä antaa suruasi ohjailla. Olen vahvasti sitä mieltä, että kyllä sinun nyt pitää saada hengähtää rauhassa, ilman painostusta työhön, koska tilanne kuitenkin on tuo mitä kuvailit. On totta, että arkeen mukaan meneminen auttaa surutyössä, mutta liika on aina liikaa, kun tilanne on noin uuvuttava. Eli silloin pitää saada hengähtää rauhassa. Jotenkin tulee sellainen arvaus, että surutyössäsi ehkä ei jokin osa ole päässyt lähtemään liikkeelle, siis että olisi jokin määrittelemätön asia, joka lukkiuttaa tilanteen. Tosin vahvasti kyllä varmasti vaikuttaa myös tuo, että työnkuvasi on hyvin sentyyppinen, että siinä ei ole tilaa surulle, joten se itsessään on kyllä hyvin ymmärrettävä syy siihen, miksi surun kanssa eläminen tuossa työssä tuntuu varmastikin hyvin vaikealta.



Nyt on vaikeaa, mutta ahdistus hälvenee aikanaan. Veljesi on sydämessäsi, voit aina luottaa siihen lohtuun ja toivoon, mitä se asia itsellesi tuo. Silloinkin, kun on kaikkein raskainta.


Lämpöistä kevättä Sinulle. Anna auringon paistaa silmiisi. Vaikka itkettäisikin

aikaa kuluu, koskee vähemmän. mutta aina se kipu kuitenkin jossain taustalla on mutta sen kanssa oppii elämään siten että suru ja tuska ei täytä joka hetkeä.

menetin mieheni 14.2 sairaskohtaukseen kotona. meillejäi 5v poika joka oli mieheni silmäterä koska muita lapsia ei ollu. suru on valtava koska niin paljon jäi tekemättä. kipu ja tuska on käsin kosketeltavissa. välillä asian hyväksyy välillä ei. on hetkiä jolloin on parempi olla ,nyt juuri taas ei. miksi juuri nyt??? yritän mennä eteenpäin koska rakkaintaan ei saa takaisin vaikka haluaisin. olen palannut työelämään ja unilääkkeet olen jättänyt pois. sitä on vaan pakko jaksaa. kuolinsyyn odottaminen on raskasta. ystävät auttavat jaksamaan ja lapsi. tarvitaan vaan voimia ja jaksamista. elämä jatkuu lapsessa. voimia teille kaikille jotka olette menettäneet läheisenne.