Naisen kotona äiti oli se joka vei perhettä ja miehen kotona isän sanomisia ei jossiteltu. Tässä olemme nyt me, jotka eivät osaa toisiaan.
Onko tämä oikeasti valtataistelua, kun itse olen elämän myötä opetellut ajattelemaan monelta kantilta, mutta kaikki mitä mieheni sanoo tai tekee on "oikein" ja mistään negetiivisesta vaan ei voi puhua, tai hän saa raivokohtauksen, lyö nyrkkiä pöytään ja karjuu hampaat irvessä, että älä yritä opettaa aikuista miestä.
Olemme uusiopari ja lapset on aikuisia. Minua loukkaa suuresti mieheni jyrkkä käytös ihan tavallisiinkin asioihin. En voi kertoa hänelle omia tuntemuksiani ja mielipiteitäni, koska han kokee sen riitelyksi ja turhaksi asioiden vääntelyksi, josta taas syntyy äänekäs huuto.
Yleensä mieheni lähtee tilanteesta huutamalla suoraa huutoa että minä olen sitten hankala ja vittumainen ihminen jonka kanssa ei kukaan voi tulla toimeen. Hän paiskaa oven takanaan kiinni ja menee jonnekin joskus tunniksi joskus koko päiväksi.
Riidan jälkeen hän ei koskaan puhu asiasta ja tulee vain kotiin mököttämään ja kulkee kuin asuisi yksin, ei huomaa olemassaoloani ollenkaan, odottaa anteeksipyyntöäni. Hän ei ala puhumaan vaikka moneen viikkoon, jos en "alistu" ensin.
Minulla on nyt tulossa mittani täyteen ja surullista, että en voi tilanteelle mitään. Olemme käyneet perheneuvojalla, mutta mieheni mielestä turhaan. Jos minä en turhaan riitauttaisi hänen puheitaan niin meillä olisi kaikki hyvin.
En kuitenkaan jaksa elämääni tuhlata ihmiseen, joka ei arvosta minun mielipidettäni edes itseäni koskevissa asioissa. Esim. olen seksuaakisesti avoin, mutta mieheni haluaa uskoa että han "osaa" jo kaiken ja minä vain haastan riitaa jos yritän kertoa mistä pidän seksissä.
Seksi ei sitten enää maistukkaan enkä hantä miellyttääkseni enää ole alkanutkaan, josta taas seuraa hirveät riidät että käytän seksiä aseena, joka on kai tottakin. Mutta en halua olla mieheni tyhjennyskolo, enkä vain hänen purkautumistaan varten. Hän haluaa että seksi tapahtuu AINA hänen ehdoillaan ja tavallaan,
Minulta loppuu paukut. En halua luopuakaan, koska hän on oikein mukava mies, jos olen samaa mieltä tai en kerro olevani eri mieltä. Mutta pitäähän ihmisellä olla oikeus kuitenkin ilmaista mielipiteensä. En minä halua olla oikeassa, mutta keskusteluakaan ei synny, jos kaikki ovat hiljaa ja samaa mieltä.
Mikä hänet on muuttanut? Aluksi keskustelimme tuntikausia joskus vuorokauden ympäri. Hän kuunteli puheeni loppuun ja keskusteli, kyseli. Nyt hän puhuu heti lauseeni alussa "päälle" ja kertoo oman vankan mielipiteensä, tai alkaa puhumaan aivan eri asiasta (omastaan). Kuin minä en olisi mitään ja hän olisi kaikki. Apua ihmiset ja kiitos toivoisin asiallisia neuvoja. Piruilua saan jo tarpeeksi kotonakin.
Onko tämä oikeasti valtataistelua, kun itse olen elämän myötä opetellut ajattelemaan monelta kantilta, mutta kaikki mitä mieheni sanoo tai tekee on "oikein" ja mistään negetiivisesta vaan ei voi puhua, tai hän saa raivokohtauksen, lyö nyrkkiä pöytään ja karjuu hampaat irvessä, että älä yritä opettaa aikuista miestä.
Olemme uusiopari ja lapset on aikuisia. Minua loukkaa suuresti mieheni jyrkkä käytös ihan tavallisiinkin asioihin. En voi kertoa hänelle omia tuntemuksiani ja mielipiteitäni, koska han kokee sen riitelyksi ja turhaksi asioiden vääntelyksi, josta taas syntyy äänekäs huuto.
Yleensä mieheni lähtee tilanteesta huutamalla suoraa huutoa että minä olen sitten hankala ja vittumainen ihminen jonka kanssa ei kukaan voi tulla toimeen. Hän paiskaa oven takanaan kiinni ja menee jonnekin joskus tunniksi joskus koko päiväksi.
Riidan jälkeen hän ei koskaan puhu asiasta ja tulee vain kotiin mököttämään ja kulkee kuin asuisi yksin, ei huomaa olemassaoloani ollenkaan, odottaa anteeksipyyntöäni. Hän ei ala puhumaan vaikka moneen viikkoon, jos en "alistu" ensin.
Minulla on nyt tulossa mittani täyteen ja surullista, että en voi tilanteelle mitään. Olemme käyneet perheneuvojalla, mutta mieheni mielestä turhaan. Jos minä en turhaan riitauttaisi hänen puheitaan niin meillä olisi kaikki hyvin.
En kuitenkaan jaksa elämääni tuhlata ihmiseen, joka ei arvosta minun mielipidettäni edes itseäni koskevissa asioissa. Esim. olen seksuaakisesti avoin, mutta mieheni haluaa uskoa että han "osaa" jo kaiken ja minä vain haastan riitaa jos yritän kertoa mistä pidän seksissä.
Seksi ei sitten enää maistukkaan enkä hantä miellyttääkseni enää ole alkanutkaan, josta taas seuraa hirveät riidät että käytän seksiä aseena, joka on kai tottakin. Mutta en halua olla mieheni tyhjennyskolo, enkä vain hänen purkautumistaan varten. Hän haluaa että seksi tapahtuu AINA hänen ehdoillaan ja tavallaan,
Minulta loppuu paukut. En halua luopuakaan, koska hän on oikein mukava mies, jos olen samaa mieltä tai en kerro olevani eri mieltä. Mutta pitäähän ihmisellä olla oikeus kuitenkin ilmaista mielipiteensä. En minä halua olla oikeassa, mutta keskusteluakaan ei synny, jos kaikki ovat hiljaa ja samaa mieltä.
Mikä hänet on muuttanut? Aluksi keskustelimme tuntikausia joskus vuorokauden ympäri. Hän kuunteli puheeni loppuun ja keskusteli, kyseli. Nyt hän puhuu heti lauseeni alussa "päälle" ja kertoo oman vankan mielipiteensä, tai alkaa puhumaan aivan eri asiasta (omastaan). Kuin minä en olisi mitään ja hän olisi kaikki. Apua ihmiset ja kiitos toivoisin asiallisia neuvoja. Piruilua saan jo tarpeeksi kotonakin.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Lukemani perusteella sain kuvan miehestä, joka yrittää väkisinkin kontrolloida ympäristöään, ja vaimosta, joka omalla käytöksellään hyväksyy sen.
Huono negatiivisten tunteiden sietokyky kielii pohjimmiltaan pelosta, että ei pärjää tai riitä, on epäonnistuja kun ei osaa heti ratkaista ongelmaa jne. Muutos tuohon suuntaan voi liittyä moneen asiaan yhtä aikaa: ikään, uuteen perhetilanteeseen, suhteen ulkopuoliseen stressitekijään esim. turhautumiseen työssä, jonka aiheuttamat tunteet sitten puretaan kotona kumppaniin.
Ei kukaan jaksa olla aina väärässä eikä parisuhde ole sitä, että eletään vain toisen ehdoilla. Mutta oma osuutesi sinullakin on asioiden kehittymiseen tuohon pisteeseen, niin kuin hyvin tiedät. Jos olisit heti alussa tarttunut miehen yhtäkkiseen alistavaa asenteeseen, hänen olisi ollut pakko käsitellä se jotenkin yhdessä sinun kanssasi. Nyt hän saa tehdä mitä haluaa, jopa paiskia ovia ja mököttää vaikka viikon, ja hän tietää, että se tepsii. Sinä otat vastaan syyllisyyden ja annat sille periksi ennemmin tai myöhemmin - niin kuin aina. Mies pääsee kuin koira veräjästä eikä hänellä siis ole tarvetta muuttua.
Tilanteenne muistuttaa hiukan omien vanhempieni nuoruuden elämää, kun itse olin penskaikäinen. Isä pakeni kaikkea negatiivista, mutta äiti meni aina sinnikkäästi perässä ja pakotti isän käsittelemään asiat loppuun saakka. Äiti siis osasi ohjata keskustelun vaikka huutamisestakin takaisin yhteisymmärrykseen - kuitenkaan isää alistamatta. Siksi se suhde toimi, kehittyi ja syveni.
Jonkun on rikottava vanhat kaavat vaikka väkisin, reagoitava omiinkin tunteisiinsa erilailla kuin ennen, olla provosoitumatta toisen provosoitumisesta ja pysyttävä asiassa, kiittää kumppaniakin lopuksi siitä, että hän uskalsi ottaa askeleen eri suuntaan kuin ennen, jne. Muuten mikään ei muutu.
Muutos alkaa aina itsensä ja oman käytöksen tutkimisesta, sillä siihenhän se toinenkin vain vastaa. Mitä minä voisin tehdä toisin, ettei hän kokisi puhettani riitelyksi, vaan uskaltautuisi mukaan mielipiteiden vaihtoon? Mikä minussa provosoi? Miten voisin olla itse provosoitumatta? Voisinko tehdä jutut toisin kuin äitini..? Millainen asenne minulla on ongelmiin, puolisooni jne? Missä ovat sietokykyni rajat ja miksi en pidä niistä kiinni?
Erolla uhkailu lisää pelkoa ja pelko lisää pakkokeinoja. Ymmärtäminen ja reiluus saavat aikaan paljon parempaa.
valaisevasta vastauksestasi. Kokeilen neuvojasi, olen aloittanukin oman käytöksen muuttamista jo aikaisemmin perheneuvojan ohjeesta, mutta minun temperamenttini on vielä kovin taipumaton ja sen kanssa joudun tositoimiin..
Minun on todella vaikeaa vain kuunnella silloin, kun mieheni on erityisen määräilevänä, ja kipakka vastaus minulta saa hänen raivonsa heti esille. Pitäisihän minun ymmärtää se ja opetella antamaan vastaukseni maltillisemmin. Se voisi helpottaa hänen reaktiotaan.
Luulen, että osin siksi olemme päätynee tähän tilanteeseen, kun olen alunperin yrittänyt olla vastailematta liian kipakasti ja ymmärtää hänen käytöstään liikaa. Tiedän nyt, että minun olisi pitänyt heti alkujaan ilmoittaa hänelle, että en ota vastaan turhia haukkuja, enkä ala hänen raivopussikseen. Vaan se aika on jo mennyt ja tässä olemme me nyt.
Sietokykyni rajat ovat tässä tullet vastaan ja tiedän mitä en kertakaikkiaan siedä. Se minun reagointi niihin rajan ylitykseen on kyllä uudelleenmuokkauksen tarpeessa, myönnän.
Jotenkin kuitenkin oletan, että mieheni ei ole tyytyväinen minkään muunlaisiin ratkaisuihin, kuin mihin hän on tottunut. Eli hän itse ei ole valmis muuttamaan käytöstään yhtään ja hän odottaa vain että minä "opin kopille" ja lopetan hänen elämänsä sekoittamisen tyytymällä siihen, mitä minulle annetaan.
Se loukkaa minua eniten ihmisenä ja naisena. On kuin hän olisi lakannut arvostamasta ja kunnioittamasta minua. Siihen en voi suostua. Eikä minun tarvitse siihen suostua, koska jokaisella on oikeus olla arvostettu juuri sellaisena, kuin on. Myös miehelläni, tiedän senkin. Haluaisin kunnioittaa häntä ja arvostaa, haluaisin, että olisin hänen arvoisensa, jota en nyt koe olevani. Senkin tiedän, että ei hän kunnioittaisi minua yhtään, jos alkaisin hänen palvelijakseen ja tekisin kaiken kuten hän haluaa..
Suo siellä, vetelä täällä.. tahtoisin vain tarpoa täältä pois, mielellään yhdessä..