Mutta, kun ei vaan tunnu siltä! Ollaan oltu naimisissa mieheni kanssa yli 5 vuotta ja sitäkin ennen yhdessä pitkään. Nyt meillä on 2 pientä lasta ja kaiken pitäis oikeesti olla hyvin, mutta ei.. Me ollaan pohjimmiltaan aika erilaisia ja tuntuu välillä, ettei meillä ole mitään innostavaa puhuttavaa, läheisyys ja intohimokin on kadoksissa. Mieheni on pääasiassa kuitenkin tyytyväinen, mutta minä en. Ongelmia on ollut jo pitkään ja tuntuu, että ne aina vaan mutkistuu.. Tiedän pohjimmiltani rakastavani miestäni, vaikka suurimman osan aikaa olen tuntematta yhtään mitään.. Haluan pysyä yhdessä ja pitää perheemme kasassa, koska elämässämme ei oikeasti ole mitään vikaa ja tiedän, että minun pitäisi olla onnellinen! Ongelma on se, etten ole ja vaikka miten koitan psyykata itseäni niin yksinäisyydentunteeni ei häviä. Joo tiedän, että ammattiapu vois olla paikallaan.. ;)
Olisi ihana kuulla muiden kokemuksia ketkä ovat olleet vastaavassa tilanteessa! Miten teille on käynyt jne..
Olisi ihana kuulla muiden kokemuksia ketkä ovat olleet vastaavassa tilanteessa! Miten teille on käynyt jne..
Vastaukset 5
Vanhimmat
Varmaankin tärkein juttu on just tämä että tekee päätöksen missä mennään.
Eli kriisiaikoja tulee ja silloin kun tekee päätöksen että ollaan kimpassa ja sillä mennään eteenpäin, niin se on jo askel ratkaisuun lama-tilanteesta parempaan ja pois päin.
Tunnut fiksulta ja suuresti perheestäsi välittävältä eli perhekeskeiseltä ihmiseltä joten uskon että päädytte hyvään ratkaisuun.
Hyvää kesää sulle, vaikka en kai paljoa osannut auttaa.
ottaa yhteistä aikaa miehesi kanssa, lapset mummolaan vaikka yöksi ja keksustelette.
Ajattele jos miehesikin tuntee samoin, yksinäisyyttä....
puhukaa ja puhukaa ja puhukaa.... näin saatte solmut auki ennenkun ne menevät liian monelle solmulle.
Tsemppiä
neuvon antaisin! Puhukaa kunnolla ja perusteellisesti, ennenkuin on myöhäistä, vielä ei ole...
Kuulostaa tuo sinun teksti niin tutulta kuin olisi omasta päästäni kirjoitettu! Kaikki näyttää hyvältä elämässä - päällisin puolin. Mutta parisuhteessamme sitten onkin moni asia pielessä. Olemme täysin erilaisia ihmisinä, kuten yö ja päivä, mars ja venus, insinööri ja humanisti. En saa suhteessamme henkisesti sitä mitä kaipaisin ja nyt, 11 vuoden jälkeen, tuntuu että minulla ei enää ole mitään annettavaa. Mies ei näe tilanteessa mitään, ihmettelee oireiluani. Hänessähän ei ole mitään vikaa... Ei kai olekaan, mutta emme sovi yhteen.
olin naimisissa 7 vuotta..kaksi lasta.olinjo 30 niin tuntu että pitää jättää sinkkuelämä.. ehkä järkiavioliitto.oltiin tosi erilaisia..mies kyllä kunnollinen ja palvoi minua,liikaki. mä olen spontaani,ilonen,sosiaalinen.miehellä paniikkihäiriö ja eli minun kautta.mä en pystynyt kunnioittamaan häntä vaikka olisin halunnut,kemiat ei vain toiminut.ahdisti. lopuksi halusin eron mikä kova paikka. nyt mulla mies joka paljon nuorempi,ja meitä pidetään ihan pimeinä. mutta me rakastetaan,kemiat toimii ja tykätään samoista asioista. joten tiedän tunteesi, jos ei kemiat toimi niin sit ei... pohdi tarkkaan ,ei ero helppo mut minä ja lapset voidaan hyvin. tsemppiä!!!