Tässäpä ote Anthony de Mellon kirjasta Havahtuminen:
"Mutta mitä merkitsee se, että olemme riippuvaisia toisista psykologisesti ja tunnepohjaisesti? Se tarkoittaa sitä, että riipumme kiinni toisissa ihmisissä oman onnellisuutemme tähden.
Ajatelkaapa sitä. Sillä jos teette näin, olette seuraavaksi tietäen tai tietämättänne vaatimassa, että muiden ihmisten on edistettävä teidän onnellisuuttanne. Seuraava askel on pelko: menettämisen, vieraantumisen, hylätyksi tulemisen pelko ja toinen toisensa vahtiminen. Täydellisessä rakkaudessa ei ole pelkoa. Siinä, missä on rakkautta, ei ole mitään vaatimuksia, odotuksia tai riippuvuutta. En vaadi teitä tekemään minua onnelliseksi; onnellisuuteni ei ole teistä kiinni. Jos jätätte minut, en vaivu itsesääliin. Nautin seurastanne tavattomasti, mutta en riipu teissä kiinni.
Nautin seurastanne takertumatta teihin. Todellisuudessa en nauti teistä, vaan jostakin, joka on sekä teitä että minua suurempi. Se on jotakin, jonka olen löytänyt: eräänlainen sinfonia, orkesteri joka soittaa teidän läsnäollessanne yhtä kappaletta, mutta kun lähdette, se soittaa toista kappaletta, joka myös on hyvin viihdyttävää. Ja kun olen yksin, se soittaa yhä. Orkesterilla on laaja ohjelmisto eikä se lakkaa koskaan soittamasta.
Siitä heräämisessä on kysymys. Sen tähden me olemme myös hypnotisoituja, aivopestyjä, unessa. Tuntuu kamalalta kysyäkin, mutta voidaanko teidän sanoa rakastavan minua, jos riiputte minussa kiinni ettekä salli minun lähteä? Jos ette anna minun olla? Voiko sanoa, että rakastatte minua, jos tarvitsette minua psykologisesti tai tunteenomaisesti oman onnellisuutenne tähden?"
Toivottavasti tämä antaa jollekin hieman miettimisen aihetta. Suosittelen koko kirjan lukemista.
"Mutta mitä merkitsee se, että olemme riippuvaisia toisista psykologisesti ja tunnepohjaisesti? Se tarkoittaa sitä, että riipumme kiinni toisissa ihmisissä oman onnellisuutemme tähden.
Ajatelkaapa sitä. Sillä jos teette näin, olette seuraavaksi tietäen tai tietämättänne vaatimassa, että muiden ihmisten on edistettävä teidän onnellisuuttanne. Seuraava askel on pelko: menettämisen, vieraantumisen, hylätyksi tulemisen pelko ja toinen toisensa vahtiminen. Täydellisessä rakkaudessa ei ole pelkoa. Siinä, missä on rakkautta, ei ole mitään vaatimuksia, odotuksia tai riippuvuutta. En vaadi teitä tekemään minua onnelliseksi; onnellisuuteni ei ole teistä kiinni. Jos jätätte minut, en vaivu itsesääliin. Nautin seurastanne tavattomasti, mutta en riipu teissä kiinni.
Nautin seurastanne takertumatta teihin. Todellisuudessa en nauti teistä, vaan jostakin, joka on sekä teitä että minua suurempi. Se on jotakin, jonka olen löytänyt: eräänlainen sinfonia, orkesteri joka soittaa teidän läsnäollessanne yhtä kappaletta, mutta kun lähdette, se soittaa toista kappaletta, joka myös on hyvin viihdyttävää. Ja kun olen yksin, se soittaa yhä. Orkesterilla on laaja ohjelmisto eikä se lakkaa koskaan soittamasta.
Siitä heräämisessä on kysymys. Sen tähden me olemme myös hypnotisoituja, aivopestyjä, unessa. Tuntuu kamalalta kysyäkin, mutta voidaanko teidän sanoa rakastavan minua, jos riiputte minussa kiinni ettekä salli minun lähteä? Jos ette anna minun olla? Voiko sanoa, että rakastatte minua, jos tarvitsette minua psykologisesti tai tunteenomaisesti oman onnellisuutenne tähden?"
Toivottavasti tämä antaa jollekin hieman miettimisen aihetta. Suosittelen koko kirjan lukemista.
Vastaukset 1
Vanhimmat
mutta suurin osa ei tule sitä kuitenkaan ymmärtämään. Silti hyvä, että laitoit tänne sen. Rakkaus on luopumista. Luopumista vapaasta tahdosta. Silloin ymmärtää, ettei voi menettää jotain, mitä ei ole ikinä saanutkaan. Se on aina ollut läsnä. Ollaan vaan oltu liian sokeita huomatakseen se. Tämän voi ymmärtää ainoastaan kokemalla se. Tuntemalla se. Jatkoja sinulle.