Käyn toimintakeskuksessa töissä,ja saan kuntoutustukea,mutta en ole ns.kehitysvammainen,mutta minulla on ollut vaikeuksia oppia ammattiin,josta valmistuin.Olen herkkä ja häiriinnyn herkästi,jos joku tarkkailee,ja minua on pidempään vaivannut tunne,että ohjaajat keskustelevat minusta/asioistani/työsuoriutumisestani kun en ole mukana keskustelussa,vaikka milloin tahansa työpäivien aikana.Usein kuulen että ohjaajat puhuvat jonkun asioista-ja mikäli kuulostaa,että minun,tulee kiusaantunut olo,ja joskus paniikki,että entä jos he arvostelevat negatiivisessa mielessä,että olen siinä tai siinä suhteessa tehnyt puutteellisesti jonkun työn.Olen tullut hyvin toimeen toisten kanssa ja ohjaajat ovat kehuneet mm.taitojani,mutta välillä täytyy kysellä neuvoa joissain työtilanteissa.Olen pidempään kärsinyt juuri ongelmasta,että ahdistun,kun kuulen että minusta puhutaan.Olen puhunut parhaalle ystävälleni,koska koen tämän arkaluonteiseksi asiaksi.Itsetuntoni on kärsinyt tästä.Olen kärsinyt myös siitä,että joitain vaikeavammaisia pakotetaan joihinkin työtehtäviin,kovasti huutamallakin,jotka ovat selvästi vaikeita heille.Joskus eräs työntekijä joka on puhekyvytön,on väkivalloin pakotettu kävelylenkille.Olen herkkä luonne ja toivoisin,että saisin jonkin muun työpaikan.
Puhutaan selkäni takana.
sanderella
2759
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Inhimillisyys joskus katoaa ihmisiltä sopivan tilaisuuden tullen.
Kannattaisi ehkä puhua omasta tilanteesta vaikka lääkärille.
Ja toimintakeskuksen tilanteesta voi ihan hyvin ilmoittaa työsuojelupiiriin, jos ohjaajien käytös on noin ala-arvoista... Sosiaalivirasto voisi olla toinen hyvä paikka ilmoittaa moisesta toiminnasta.
Parempi että ei välitä kas pilkka osuu omaan nilkkaan ennemmin tai myöhemmin aina jollain tavalla, olen vain huomannut että asiat kostautuu suloisella tavalla... pahaltahan se tuntuu et puhutaan pahaa mut ei sellaisista tuu koskaan pääseen eroon. niitä on aina kaikkialla. kirjoitat kuin minä kirjoittaisin puolet vain jättäisin pois. tiijän kyllä tuntees ja ymmärrän hyvin itse olen tuntenut yläasteelta asti noin ja osaksi kuulemma se tunne johtuu koulukiusaamisesta. päivä päivältä pakotan itteni olla välittämättä ja aamuisin sanon itelleni että pilkka se osuu omaan nilkkaan... tiijän itsekkin että niin käy, kerran jatkuvasti haukuin erästä ihmistä aika pahasti selän takana kun olin niin katkera ja vähän kateellinenkin (se oli entinen kiusaajani vielä, jota luulin parhaaksi kaveriksi) no tulipa kostettua mutta pilkka onkin osunut nyttemmin mun nilkkaan, vaik toisaalta hyödyn siitä, kun saan kuulla vähän kuin positiivista palautetta ainakin miespuolisilta... Että otappa asenne pilkka osuu omaan nilkkaan ja elämässä kaikki vielä kostautuu...!