Kuinkas moni täällä pyörivistä sinkuista pitää vanhempiaan syyllisinä tai osasyyllisinä sinkkuteensa?
Onko kehnot perintötekijät, heikot sosiaaliset ympyrät, kasvatus joka tuhosi itsetunnon tai vaikkapa vanhempien puritaaninen asenne seurustelusuhteisiin jäänyt kalvamaan ja osaltaan hankaloittanut kumppanin löytymistä?
Onko kehnot perintötekijät, heikot sosiaaliset ympyrät, kasvatus joka tuhosi itsetunnon tai vaikkapa vanhempien puritaaninen asenne seurustelusuhteisiin jäänyt kalvamaan ja osaltaan hankaloittanut kumppanin löytymistä?
Vastaukset 13
Vanhimmat
Itsellä ei ole mitään syytä syyllistää vanhempia kuin ketään muitakaan omasta sinkkuudesta, eihän se niiden vika ole vaan mun ihan oma asia!
Ihan kuin sinkkuus olisi "vika". Monelle se on oma valinta.
Sinkkuus on sairaus, lääkityksenä kolmekymmentä sivua harlekiinia illassa, huuhdellaan alas miedon hedelmäisellä punaviinillä.
horatsut valitsevat sinkkuuden.
alkoholittoman vaihtoehdon, kiitos!
Ei johdu kasvatuksesta, olin jo pikkulikkana omissa oloissani viihtyvä(en edes sylissä viihtynyt vauvana) ja isäpuoli koetti kovasti karsia tuota piirrettä minusta pois ja kun ei onnistunut niin halveksi ja haukkui, ei voinut sietää sitä että mieluummin luin kirjoja omissa oloissani kuin istuisin kahvipöydässä vieraiden kanssa kuunnellen heidän jutteluaan säätiedotuksista(parempaa puhuttavaa ei ollut!). Onneksi äitini oli ja on edelleen hieno ihminen, joka osaa jokaista ihmistä kohdella arvostavasti ja kunnioittaen. Käväisin avioliitossakin, mutta nyt koen olevani parhaimmillani yksin elävänä(vaikeaa sekin on ollut eron jälkeen). Jotkut vain viihtyvät paremmin yksin, ei sille mitään voi. Edessä on vielä elämää ja sen vietän yksin, nautin siitä ja piste.
Oon kans viihtyny lapsuudenkodissani hyvin kirjojen yms. lukemisen parissa. Luin seurassakin. Ihan tavallinen näku oli, että telkun edessä perheen kaa istuessa meitsi puoliksi lukee ja puoliksi osallistuu keskusteluun. Mulle kelpaa lukemiseksi melki mikä vaan. Kyläpaikassa (esim. sukulaiset, ei kuitenkaan kaverit tms. mun omat tuttavat) saatan vetäytyä lehtien tai talosta löytyvien kirjojen pariin, jos ollaan kauan viivytty reissulla. Tollaset perustunnin tai parintunnin vierailut menee ihan jee ilman omiin oloihin lähtemistä, mut en jaksais koko iltaa istua ja puhua porukassa.
Mua kiinnostaa itseasiassa lukeminen niin paljon, että kandee piilottaa lehdet, jos tulen kylään ja musta haluaa pitkäaikaista juttuseuraa. Muuten kahvittelun jälkeen huomaan "Hei, onks toi uusin Annan numero.." :) Sit alkaa selaaminen.
Vanhempani olivat simpukoita, siksi olen tällainen helmi.
Huippuluokan perintötekijät, sosiaalinen status, rakastava kasvatus sekä tasapainoinen keskusteluilmapiiri lapsuudenkodissa ovat osaltaan vaikuttaneet siihen, että mitä tahansa horatsua en seurakseni kelpuuta.
eihän tässä maailmassa kannatta ketään ottaa huomioon niin menee itsellä hyvin.
Olisivat opettaneet että kaikki tässä maailmassa on tärkeitä minä, minä, minä ja minä. Monta asiaa olisi nyt paremmin mutta ei.
juuri jotakin tällaista ajattelinkin. En voi olla ainoa.
syyllistää. Mistään. Piste.
Itse olen loppupeleissä täysin syyllinen. Vanhepiani voin ehkä pitää hieman osasyyllisenä, mutta en kuitenkaan varsinaisesti syytä heitä.
Syy minun sinkkuuteen on siis itsetunnossa. Siihen on useita syitä. Vanhempien osalta vaikutti se että en kotona oppinut sosiaaliseksi ja rakkaus, halaukset yms tunteilu loisti poissaolollaan... Mitään "vikaa" ei varsinaisesti ollut... ympäristö oli vain tunneköyhä.
Pieni osatekijä, mutta kyllä sitä joskus miettii "mitä jos"...
Välit vanhempiin on (ja on aina ollut) ihan ok.
Palstalla on ollut viimeaikoina-kenties aina-paljon puhetta vanhoista pojista ja vanhoista piioista. Empiiristen havaintojeni mukaan kotitaustalla on varsin paljon merkitystä nuoren ihmisen sosiaaliselle asemalle ja kykyyn muodostaa ihmissuhteita. Lapsuudessa ja nuoruudessa koetut asiat taas heijastuvat (tietysti) myöhempään elämään.
Olen kait ainoa, jonka kodissa seurustelusuhteisiin ja jo pelkästään vastakkaiseen sukupuoleen solmittuihin ystävyyssuhteisiin suhtauduttiin ynseästi ja melko vanhoillisesti. Itsetuntoa ei tuettu, pikemminkin meidät lapset kasvatettiin sen mukaan, "ettei vaan tule liian ylpeäksi".
Sellaisen henkilön, joka ei ole elänyt tällaisessa ympäristössä on varmasti vaikea, ellei jopa mahdoton, ymmärtää vanhempien ja kotitaustan vaikutusta ihmissuhteiden muodostamisen vaikeuteen.
Taidan olla ainoa, joka kasvatettiin kotona tunnolliseksi, kunnolliseksi, toiset huomioonottavaksin ja nöyräksi. Ihmettelen kuitenkin, mistä ne kaikki jahnukat miehet ja harmaahiirulaiset tulevat.
Kovin paljon palstalta lukee valitusta siitä, että on aina liian "ruma" naisille/miehille. Vika tuntuu olevan krantussa vastakkaisessa sukupuolessa, eikä niissä geneettisissä tekijöissä, jotka on vanhemmilta saatu.
Taidan olla ainoa, jonka vanhemmat ovat kontrolloineet tarkasti sitä kenen seurassa jälkikasvu liikkuu (vain hyvien perheiden lapset/nuoret olivat sopivaa seuraa) ja jonka itsetunnon kehitystä vanhemmat eivät ole juurikaan tukeneet.
Sinänsä ei ole yllätys, että omia lapsia omaavat henkilöt eivät mitenkään käsitä ajatusteni kulkua. Miten kyky luoda sosiaalisia suhteita voisi liittyä jollakin tavalla kotoa saatuun kasvatukseen? (kotonahan koetaan vain hyviä ja positiivisia asioita)
Mitä jos....