Voiko ihminen sitoutua avioeron jälkeen pian uudelleen? Olen miettinyt tätä ystävyyttämme, josta intohimo ja kipinä on kadonnut jo monta vuotta sitten. Mutta kuinka kipeä avioero on yleensä, jotenkin käsitykseni on, että erittäin hankala ja kipeä. Mies rakastaa minua ja aatokseni saisivat hänet varmaan rikki, mutta en tiedä kauanko voin elää ystävänä saman katon alla. Mistä voi tietää tekeekö oikean valinnan? Mies on täydellinen mies kaikilta osin, siivoaa, rakastaa minua ja lapsiamme. Silti tunnen vain ystävyyttä. Vika on varmasti minussa.
Kertokaa kokeneemmat kokemuksianne?
Kertokaa kokeneemmat kokemuksianne?
Vastaukset 12
Vanhimmat
Jättäjä pääsee helpommalla, varsinkin jos/kun kävelee suoraan uuteen syliin. Jätetty kärsii koko loppuikänsä, kuten lapsetkin...
niinkin, että jättäjä huomaa, ettei se ruoho olekaan vihreämpää siellä aidan toisella puolella ja katuu ikänsä eroaan. Kyse on valinnoista, tiedän sen. Siksi olenkin miettinyt tätä jo pari vuotta, haluan olla varma, ennen lopullista päätöstä.
jätetty kasvaa enemmän, ja yleensä asiat hoituu hänellä paremmin, loppupeleissä.
Höpön löpöä. Surua muutama päivä ja sitten eteenpäin. Ei elämä niin pitkä ole, että sitä voi suruun käyttää...
Jätetty ei kärsi loppuelämää, ellei nyt kärsijän osaa tieten tahtoen valitse ja marttyyri halua olla. Eivät kärsi lapsetkaan loppuelämää. Loppujen lopuksi lapset ovat melko sopeutuvaisia ja joustavia.
No, ehkä tilanne on toinen, jos jätetty on palavasti rakastunut edelleen jättäjään...sitten ymmärrän sen suuren tuskan, mutta eihän tuokaan tuska nyt kauaa kestä. Kyllähän rakkaus kylmenee kun ei saa vastakaikua...
Minut jätettiin...tunneihmisenä vaivuin ensin hysteeriseen suruun, mutta lääkäri sanoi, että sinun on ryhdistäydyttävä lapsen vuoksi. Ryhdistäydyin ja suru antoi myöten...surinkohan sitten päivän vai kaksi?? Sen jälkeen koitti uusi elämä, onnellinen sellainen.
Useissa tapauksessa jättäjän uusi suhde ajautuu karikolle ensimmäisen vuoden jälkeen,jätetty kokee saman tuskan välittömästi mutta myös jättäjä tulee saman kokemaan aikanaan.
Kuollutta suhdetta ei kannata jatkaa,mutta täytyy olla varma omista tunteistaan ettei kyseessä ole hetkellinen kylmyys.
Minulle kävi niin, että ex-vaimo ilmoitti yhtenä päivänä tunteidensa minua kohtaan loppuneen. No, eroprosessissa huomasin, että vihan tunteita hänellä oli huomattavan paljon jäljellä. Pidin hänen toimintaansa jotenkin kummallisena, sillä en ikinä häntä ollut lyönyt, en ole alkoholisti, kerroin joka päivä rakastavani, tein kotihommia jne. Tarjosin vallan leveän elintasonkin.
Ex-eukosta alkoi löytyi piankin eron jälkeen kummallisen paljon tunteita, kun hän huomasi minulla olevan naisystäviä, joiden kanssa kävin ulkona. Osa oli yhteisiä tuttujakin. Exä halusi hieroa rauhaa ja useaan otteeseen kertoi olleensa väärässä ja rakastavansa minua kuten ennenkin.
Kuka sitä kuitenkaan tuuliviirin kanssa elämäänsä jakamaan. Tuli akan oikea luonne ja arvot varsin selviksi omaisuutta jaettaessa.
En viitsi exän viesteihin enään edes vastailla. Tuntuu niin perustavan hölmöltä tuollainen pinnallisuus. Keski-ikäinen nainen piehtaroi oman tylsistymisensä kanssa ja saahan sitä eloon actionia ottamalla räväkän eron. Se elämä vaan kestää vielä aika monta vuotta sen eron jälkeenkin. Ja yhtä tylsänä.
Jätetty miettii ratkaisua ainakin yhtä kauan kuin jätetty omaa kohtaloaan, ero on vain siinä että jättäjä miettii asian ennen eroa, jätetty eron jälkeen.
Lapset kärsivät sekä liitoissa että eroissa, uraputkivanhempien jaloissa ja holisti perheissä, eikä unohdeta hyväksi käytettyjä. Lapset kärsivät aina, ellei heillä ole edes YHTÄ vastuuntuntoista aikuista joka luotsaisi läpi elämän meren alkutaipaleen.
Ero voi olla vaikea ja raskas, mutta raskaan eron jälkeenkin voi kirkas aurinko paistaa.
Minä olin julma jättäjä, kymmenen vuoden jälkeen jätin holistisen narsistimiehen joka oli tehnyt minusta enää ihmisen haamun, henkinen väkivalta oli niin pitkälti osa elämää että vasta kuukausia yksin asuttuani uskalsin ajatella kuinka rajoitettua elämäni liitossa oli.
Nyt kun aikaa on kulunut ja alan löytää tasapainon elämääni, elämässäni on myös uusi ihmisuhde, joka paikkaa sekä lapsiini että minuun tulleita kolotuksia lempeällä lämmöllä ja hyväksynnällä sekä huomiolla.
mitä sinä oikein haluat. Kuulostaa sitä, että luulet että miehelläsi on velvollisuus järjestää sinulle kiihkeä eroottinen elämä ja muuta jännää. Olet erehtynyt, vastuu on nimittäin sinulla. Koska olet itse viimeksi järjestänyt romanttsen viikonlopun teille kahdelle, olleet hotellissa yötä ja teneet asioita jotka aktivoivat tunteitanne positiivisesti? Oletko itse jännittävää sänkyseuraa? hauska muuteen ? Ylipäätänsä piristävä? Ja tärkeintä, oletko tehnyt miehellesi selväksi mitkä asiat piristäisivät sinua ja ovat sinulle tärkeitä jotta liittonne pysyy vahvana. On lapsellista luulla, että henkilökohtaisen kriisisi voisi käsitellä avioerolla. Jollei muuta, hanki vaikka uusi harrastus.
Olen miettinyt samaa asiaa pitkään. Olen olut kohta mieheni kanssa yhdessä 18 vuotta ja en rakasta häntä. Luueln että en ole alunalkaenkaan rakastanut häntä. Piti saada perhe: mies, lapsi ja asunto. Kaikki nämä sain ja vihittyämme koin suuren tyhjyyden tunteen "tässäkö tämä olikin" ei sukat pyörineetkään jalassa. Nyt harkitsen eroa ja haluan miehen joka todella rakastaa minua. Minulalkin on hyvä mies, mutta en usko hänenkään todella rakastavan minua. Luulen että miehille on tärkää turvallisuus ja vakaa ympäristö. Hekin ovat varmasti onnellisempia uudessa suhteessa. Tapasin tällä hetkellä ystävän joka on vaikeasti sairas. Hänen oli määrä muuttaa erilleen miehestään kesällä mutta nyt hän ei voi sitä enään tehdä koska sairasu estää. Sairaus ei lähentänyt hänen ja miehensä välejä. Miksi emme tekisi jotain onnemme eteen vielä kun voidaan, sillä elämmehän vain kerran. Mielesäni meillä naisilla on oikeus haluta mies joka todella rakastaa meitä ja jota myös me todella rakastamme. Ikävää mutta totta: "hyvä mies ei ole sama kuin rakas mies." Olen tavannut joitakin vanhempia ihmisiä jotka ovat olleet todella rakastuneista ja löytäneensä sen oikean uudesta avioliitosta ja tämä rakkaus on kestänyt toisen kuolemaan saakka. Ei voi löytää rakkautta jos siihen ei usko. Itse en uskonut rakkauteen koska vanhempani eivät rakastaneet toisiaan, mutta nyt uskon. Jos jatkan rakkudetonta liittoa niin annan saman mallin lapsilleni. Mielestäni Metro on täynnä tälläisiä avioliittoonsa kyllästyneitä iäkkäämpiä naisia joiden kasvoita näkee "elämään kyllästyneen" ilmeen. Rakastuminen näkyy ulospäin ja muista että jopa "ihastuminen" ihana tunne.
...rakastumisen ja rakkauden. Ne ovat kaksi eri asiaa. Ihmetyttää lukea nätä samankaltaisia juttuja: "mies on ihan hyvä, mutta en rakasta häntä enää". Kyllä on ajatusmaailmassanne aika suuri ymmärräyksen puute. Mitä ihmeen päivittäistä henkeäsalpaavaa onnen huumaa te oikein vaaditte itsellenne että olette tyytyväisiä liitossanne? Niitä jatkuvia hurmoshetkiä ennättää teille tuottaa mies, joka ei ole töissä, tekee velkaa ja vekseleitä etsiäkseen teille elämyksiä, ei uhraa aikaansa kotitöihin, työntekoon eikä asioittenne hoitamiseen. Kuljettaa sinua kylillä ja ravintoloissa, ostelee kukkasia, hokee rakkaudentunnustuksia, kulkee Kama Sutra kainalossa oppiakseen aina uusia kikkoja pitääkseeen teidät virkeinä ja tyydytettyinä??
Nämä tapaamasi vanhat parit ovat oivaltaneet pitkän avioliittonsa rakastamisessa juuri sen tahtotilan, mitä sinä et taida vielä ymmärtää.
Mistä kaupasta meinaat/haluat ostaa sen miehen, joka "todella rakastaa" sinua, ettei vaan tule sinulle sitä tyhjyyden tunnetta?
Avioero on niin kipeä asia, että nykyinen tunnetilasi on kuin hyttysen pissi siihen verrattuna. Mietippä vähän, onko sinun vaan sitä tunnetilaa kokeillaksesi otettava ero.
Jospa vaivautuisit etsimään kotoasi sitä intohimon kipinää. Ettei tarvitse lähteä etsimään vieläkin kauempaa. Kas, kun se tutkitusti loppuu joka parisuhteessa, ellei sitä muisteta pitää omassa hallussa. On se kumma asia kun kuvitellaan että se uusi suhde tulee aina niin freesinä vastaan kuin manulle illallinen. Se tulee yleensä kokemuksien kolhuista haavoittuneena tai sitten yhtä epärealistisen haaveen innoittamana vastaan kuin on itsekkin...