en tiedä kuuluisko tämä tänne, mutta kirjoitan nyt tänne.
olen 28 vuotias tyttö, sairastan epävakaata persoonallisuushäiriötä ja keskivaikeaa masennusta. elämäni alkutaival sujui kohtuu hyvin. oli äiti, isä ja veli.
sitten eka luokkalaisena eräs perhetuttu - teini-ikäinen poika silloin - käytti seksuaalisesti hyväkseen. tuosta syytin itseäni pitkään ja häpesin. unohdin kaiken tosi pitkäksi aikaa. vasta 16-kesäsenä muistin kaiken ja puoli vuotta tuskieni kanssa elelin itsekseni ja päädyin itsemurha ratkaisuun.
keinoni oli tosin hyvin heikko, enkä onnistunut. äidille selvisi tuo yritykseni ja jouduin kertomaan lapsuuden traumasta.
kuvittelin silloin, että selviän siitä, enkä halunnut mitään terapiaa tms.
nyt vasta aikuisiällä olen kärsinyt uudestaan lapsuuden traumasta. jollain tasolla olen vielä pieni lapsi, jonka täytyy kuunnella vanhempia ja vanhempien apu otetaan vastaan. äitini ei halunnut minun tekevän töitä opiskelun ohessa, koska lupautui auttamaan taloudellisessa hyvinvoinnissani.
pari viimeistä vuotta on mennyt itsetutkiskeluun ja onpa siihen muutama laitoshoitojaksokin mahtunut. viimeisestä itsemurhayrityksestä (lähes onnistuin) on reilu vuosi.
haluaisin olla itsenäinen kaikella tavalla. onneksi viime aikoina olen osannut olla välittämättä siitä, mitä mieltä äitini on asioistani. ymmärrän olevani kohta 30 vuotias, enkä ole äidille ollut tilivelvollinen enää pitkään aikaan.
tietysti opiskelujen ohessa vanhemmat kustansivat minun elämistäni hiukan (käytiin ruokakaupassa jne.), mutta mitä enemmän annoin heidän auttaa minua, sitä enemmän olin kiitollisuuden velassa ja muutoinkin tilivelvollinen. tottelevainen.
sairauteni takia opiskelut ja työnteko on vaikeaa, mutta töissä olen jonkin verran pystynyt käymään ja näin saanut itselleni hyvän mielen, että pystyn hoitamaan edes jotain omia asioitani. tämä saattaa toiselle olla pieni asia, mutta mulle tosi iso.
jos joku vanhempi lukee tätä, niin älkää auttako lapsianne liikaa, jos ei saa opetella työntekoa tarpeeksi varhain, vaan tottuu vanhempien auttamiseen kaikessa, on vaikea itsenäistyä. itsetunto katoaa ja masentuu.
mulla on paljon hyviä asioita elämässäni ja niistä haluaisin pitää kiinni. toivottavasti en sorru pahoihin ajatuksiin.
hyvää pääsiäistä kaikille ja hyvää kesää... valo on ihana asia niille, jotka "pimeydessä" vaeltaa läpi vuosien.
olen 28 vuotias tyttö, sairastan epävakaata persoonallisuushäiriötä ja keskivaikeaa masennusta. elämäni alkutaival sujui kohtuu hyvin. oli äiti, isä ja veli.
sitten eka luokkalaisena eräs perhetuttu - teini-ikäinen poika silloin - käytti seksuaalisesti hyväkseen. tuosta syytin itseäni pitkään ja häpesin. unohdin kaiken tosi pitkäksi aikaa. vasta 16-kesäsenä muistin kaiken ja puoli vuotta tuskieni kanssa elelin itsekseni ja päädyin itsemurha ratkaisuun.
keinoni oli tosin hyvin heikko, enkä onnistunut. äidille selvisi tuo yritykseni ja jouduin kertomaan lapsuuden traumasta.
kuvittelin silloin, että selviän siitä, enkä halunnut mitään terapiaa tms.
nyt vasta aikuisiällä olen kärsinyt uudestaan lapsuuden traumasta. jollain tasolla olen vielä pieni lapsi, jonka täytyy kuunnella vanhempia ja vanhempien apu otetaan vastaan. äitini ei halunnut minun tekevän töitä opiskelun ohessa, koska lupautui auttamaan taloudellisessa hyvinvoinnissani.
pari viimeistä vuotta on mennyt itsetutkiskeluun ja onpa siihen muutama laitoshoitojaksokin mahtunut. viimeisestä itsemurhayrityksestä (lähes onnistuin) on reilu vuosi.
haluaisin olla itsenäinen kaikella tavalla. onneksi viime aikoina olen osannut olla välittämättä siitä, mitä mieltä äitini on asioistani. ymmärrän olevani kohta 30 vuotias, enkä ole äidille ollut tilivelvollinen enää pitkään aikaan.
tietysti opiskelujen ohessa vanhemmat kustansivat minun elämistäni hiukan (käytiin ruokakaupassa jne.), mutta mitä enemmän annoin heidän auttaa minua, sitä enemmän olin kiitollisuuden velassa ja muutoinkin tilivelvollinen. tottelevainen.
sairauteni takia opiskelut ja työnteko on vaikeaa, mutta töissä olen jonkin verran pystynyt käymään ja näin saanut itselleni hyvän mielen, että pystyn hoitamaan edes jotain omia asioitani. tämä saattaa toiselle olla pieni asia, mutta mulle tosi iso.
jos joku vanhempi lukee tätä, niin älkää auttako lapsianne liikaa, jos ei saa opetella työntekoa tarpeeksi varhain, vaan tottuu vanhempien auttamiseen kaikessa, on vaikea itsenäistyä. itsetunto katoaa ja masentuu.
mulla on paljon hyviä asioita elämässäni ja niistä haluaisin pitää kiinni. toivottavasti en sorru pahoihin ajatuksiin.
hyvää pääsiäistä kaikille ja hyvää kesää... valo on ihana asia niille, jotka "pimeydessä" vaeltaa läpi vuosien.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kyllä nuo on ihan normaaleja mietteitä aika monelle aikuisopiskelijalle, juuri että kehtaako sitä ottaa apua vastaan ja kuinka paljon.
Sä pärjäät ihan loistavasti niinku me muutkin tallerot täällä, usko jo. Ja sekaan vaan. Pian valmistutaan ja hienosti menee.
Tuli muuten mieleen tällänen että kannattaa aloittaa itsensä määritteleminen uudella tavalla.
Aloitat heti ikäsi jälkeen kertomaan sairauskertomustasi, siis luettelet sairautesi.
Sinussa on varmasti muutakin mielenkiintoista kerrottavaa itsestäsi. Jokaisella ihmisellä nykyään on vaikka mitä sairauksia. Ne ei jaksa kiinnostaa yleensä kauaa kun joku kuvailee kaikki diagnoosinsa. Eli ei kannata määritellä itseensä sairaana ja sairauden kautta, koska ihminen on paljon muutakin. Sori, mutta ajattelin että on hyvä kirjottaa sulle tämä kun sitä ei aina itse huomaa jos jämähtää johonkin ajattelumalliin. Opettele tosiaan tosta ajatusmallista veks ja näet että se kannattaa.
että vanhemmat eivät saa liikaa auttaa lapsiaan. Siitä saa itsetuntoa, kun hankkii omaa rahaa ja sillä sitten elättää itsensä.
En käsitä minkä vuoksi vanhemmat eivät saisi rahallisesti auttaa jos siihen kerran pystyvät ja haluavat.
Älä rakas "Rikkinäinen" kanna huonoa omaatuntoa siitä että äitisi on sinua auttanut, päinvastoin ole iloinenja ylpeä että hän on sinusta noin välittänyt. Ja se mitä sinulle tapahtui lapsena ei missään nimessä ole millään tavalla sinun syytäsi.
Keski ja etelä euroopassa on ihan tavallista että vanhemmat kustantavat opiskelija lapsilleen asunnot, matkat, lukukausimaksut ja muunkin elämisen ihan opiskelun loppuun asti. Kuitenkin näillä eurooppalaisilla on vahvat omanarvon tunteet. Niin että pää pystyyn vain ja eteenpäin, sinä kyllä ansaitset kaiken mitä vanhempasi sinulle haluavat lahjoittaa.
Toivon sinulle hyvää kevättä ja valoista elämää.