Ikää lähemmäs 60. Menneisyys painaa.
Kaikki - minkä salli tehtävän koska ei muuta uskaltanut.
Nyt tuntuu, että loppuelämä valuu hiekkaan.
Mistään ei saa otetta.
Aviopuoliso 39 vuoden takaa ko mykkä paska.
Ei puhu,
ei pukahda.
Uskallanko vielä - " mitä ihmiset sanovat"...
en tätä " kavioliitto "jaksais päivääkään enää.
Saako/voiko mummoihminen vielä nauttia elämästä ilman jokapäiväistä murjotusta/ tuijotuskilpailua/ huokailua/ puhinaa ähinää jota mieheltään on ainoa mitä saa - ja mitä on saanut viimeiset 20 vuotta.
Kaikki - minkä salli tehtävän koska ei muuta uskaltanut.
Nyt tuntuu, että loppuelämä valuu hiekkaan.
Mistään ei saa otetta.
Aviopuoliso 39 vuoden takaa ko mykkä paska.
Ei puhu,
ei pukahda.
Uskallanko vielä - " mitä ihmiset sanovat"...
en tätä " kavioliitto "jaksais päivääkään enää.
Saako/voiko mummoihminen vielä nauttia elämästä ilman jokapäiväistä murjotusta/ tuijotuskilpailua/ huokailua/ puhinaa ähinää jota mieheltään on ainoa mitä saa - ja mitä on saanut viimeiset 20 vuotta.
Vastaukset 35
Vanhimmat
Kannattaa oikeasti miettiä, ero on kipeä, vaikkei olisikaan ollut juuri yhteistä, toisaalta omastani on niin lyhyt aika, kaikki on vielä kesken. Minua pelottaa sekin osituksen teko, tarkoitus olisi vuoden päästä kesällä.
Ent. mies uhkailee, ei halua lähteä asunnosta, eikä pysty sitä lunastamaan. Asun vuokralla kerrostalossa, olen hankkinut uudestaan lähes kaikki mitä tarvitsen, mukaani en niitä yhdessä hankittuja tavaroita saanut, kuin hädin tuskin henk.koht. asiat.Tuloni on pienet, onneksi sentään vakituinen työ.
Välillä on vaikeita päiviä, välillä menee paremmin, joskus tunnen jopa riemua tilanteen vuoksi.
Kyllä sinulla on oikeus omaan elämään, mitä siitä iästä -kuka tietää koska kuolee?
Vaikkei sinulla olisi kuin vuosi jäljellä, niin sitä suuremmalla syyllä tee siitä itsellesi paras mahdollinen, muuta omillesi, tee asioita joista nautit, syö mitä haluat ja milloin haluat.
Pieniä iloja on maailma täynnä, täytyy vain löytää ne onnen muruset.
Leikkaa miehellesi pahvinen vaimo siihen sohvalle istuksimaan -ei hän ensimmäiseen viikkoon mitään huomaa, ja silloinhan olet jo kaukana!
Itse olen siinä pisteessä, että haen asuntoa ja muutan toivottavasti jo toukokuussa tytön kanssa pois, asioista ei meilläkään puhuta, mutten välitä, kipukynnys tuli vastaan joten antaa mennä.
Sinulla ja meillä kaikilla on oikeus onneen -tuli se sitten yksin tai kaksin. Älä sure sitä mikä on ollut ja mennyt, vaan katso eteenpäin ja elä tulevaisuudessa!
Kyllä sinä pärjäät!
Joo, siis ukkosi on kuin "mykkä paska" ja "puhiseekin" vielä...(sängyssä, lenkillä vai muuten vaan...?)
No anyway - keneenkäs ajattelit mykän ja puhisevan äijäsi vaihtaa...?
Ei se sängyssä tietääkseni puhise, emme ole olleet yhteisessä sängyssä yli 20 vuoteen - syy: pesemätön kaveri haisee tod pahalle jo kolmen viikon päästä.
Hän on impotentti. Ollut tuon 20 vuotta mutta asiasta ei saa EDES puhua ja ei, en ole kehenkään ajatellut vaihtavani - kyllä tämän ikäinen jo tietää elämän realiteetit - eivätkä markkinat ole samanlaisia kuin miehillä jotka tuon tuosta " julkisuudessakin " vaihtavat nuorempaan ja taas mennään - jonkin aikaa.
Minä kiitän sinua ystävä, joka kirjoitit kauniisti, et kai ole näkymätön - mutta on minustakin monta kertaa siltä tuntunut.
Nykyään ei jaksa ymmärtää, että mies voi olla sellainen kävelevä paskahuussi - ihan totta - suihkujen väli voi ihan hyvin olla kuukausi ja hikoilu on kamala.
Ei vaiha vaatteita, ei annan mun vaihtaa petivaatteita että aina kun ne hänen sängystään pesuun tulee niin ei muuta voi ko roskikseen. niin pinttyneitä ovat.
ei edes pesu enää auta.
Ja sitten toinen asia; miksi joku viitsii ilkeillä tällä palstalla - olkoon, että olen jo mummoikäinen mutta kai minullakin on oikeus elämään - tuntuu pahalt ajatella loppuelämä hänen kanssaan todella pahalta.
Aikuiset lapset eivät oikein ota kantaa.
Kai se heille jotenkin helpompaa on, jos vanhukset ovat yhdessä ko eri paikoissa.
Mutta minulta loppuvat voimat ihan totta.
En jaksa.
Vaikka pitäisi jaksaa.
No. huomenna on päivä uus,kiitos kannustuksesta.
En osaa muuta omni sanoa, kuin KIITOS.
Oletko kokeillut ,että lähtisit kotoa pois jonnekin muutamiksi kk. ja et ota yhteyttä katoat vaan. julmaa mutta joskus tepsii vai onko miehesi vanhuuttaan tullut sairaaksi, jolle ei voi tehdä mitään olet vain kiusaantunut häneen.Tuossa iässä henkinen kiusaaminen on ihan syyntakeetonta ja toinen joutuu aina kärsimään . olet vielä nuori mieti kannattaako jatkaa selipaatti,mykän jne kaa jos todella olet väsynyt ja jo noinkin kauan katsonut intiimitöntä elämää ,sehän on jo luopumista omaansa.Voimia sinulle tv eronut ja yksinäisyyden valinnut
Hei
Itse asiassa olen tuota kokeillut, olin tuttavien ja lasten luona muutaman viikon -
ukko vaan murisi kotona että " akkaperkele" on hänet jättänyt ja hän sentään KUULKAA : on kaikkensa tehnyt.
Joo`o mitähän kaikkea?
Haisee niin pinttyneelle hielle ja p....lle ettei pahinkaan pultsari.
Ja hänen vaatteensa , olen miettinyt että tekeekö hän tämän tahallaan kun kulkee kaupoissakin niin helv likaisissa vaatteissa että ihmiset näkisivät. miten huono akka hällä on kun ei pese edes hänen vaatteitaan?
Mutta vaikeata on väksin keltään vaatteita pesuun pistää.
Ja hänellä ON ihan hyviä vaatteita, osa jopa vielä kaupan pakkauksessa, en tiedä mihin hän niitä säästää.
Lapset joskus ostavat jouluna/isänpäivänä paitoja/sukkia yms mutta aina hän ne sinne komeroon länttää alimmalle hyllylle.
Samaten kengät= ovat jostain - 60 luvulta ne rahjat jotka vielä pysyy koossa.
Viime talven hän raahusti sellaisissa kengissä jotka olivat murtuneet rikki pohjasta.
Ja joo - hänellä ON ehjät, ihan hyvät kengätkin.
Minä en enää jaksa marista.
Olkoon.
Menneinä vuosina kun lapset vielä olivat pieni niin minä pieni tyhmä akka, halusin että koko perhe olisi edes joskus syönyt yhdessä mutta EI.
Hän istuu telkkua tuijottamassa ei näe ei kuule että pyytää sen kymmenen kertaa pöytään - aikani sitä jaksoi, nyt en enää pyydä - teen ruuan ja hän nappaa siitä silloin kun huvittaa kas:
hän kun ei ole mikkään sätkynukke joka akan sanasta hyppää! Voiko joku kuvitella - ja minä sentään pyysin häntä ruokapöytään en mitään sen pahempaa.
Ja asia johon olen myös kyllästynyt on hänen pissapyykkinsä.
Hällä on pissavaivoja mutta ei mene lääkärille.
Lopputulos on sitten pissaa kalsareissa eikä se pahalle tuoksu ei - vaikka ei vaihda kalsareita kuín kerran korkeintaan kaksi kuukaudessa???
Ihan häijyä tekee olla samassa huoneessa.
Mutta sitten tulevat nämä itsesyytökset ja selkärangassa oleva moraali -
hän on jo aika vanha, omistamme ok talon joka täytyy myydä jos lähden ja mitä sitten?
En edes luule, että hän osaa laittaa ruokaa, ei ole koskaan laittanut.
Jos minä paljon nuorempana löydän " uuden elämän" eli rauhan piinatulle sielulleni niin miten pääsen eroon huonosta omastatunnosta kun jätän vanhan ( likaisen ) sairaan äijänkäppyrän.
Sanomattakin on selvää, ettei minulla ole mitään tunteita enää häntä kohtaan - tai on - mutta erittäin negatiivisiä.
Mutta; mietin, katselen ja sitten ...
Et kertonut miehesi ikää, mutta oletan hänen olevan suunnilleen ikäisesi. Eihän normaali ihminen ole tänä päivänä tuolla tavoin peseytymättä. Miehelläsi on oikeasti joku ongelma. Jaksaisitko yrittää saada häntä lääkärin tai edes sairaan-/terveydenhoitajan juttusille oman alueenne terveysasemalle? Ottaisivat perusverikokeita ja tekisivät esm muistitestin. Eri syistä alkava muistihäiriö aiheuttaa mm. itsensä hygienian laiminlyöntiä.
Lastenne olisi autettava sinua. Jos et saa heistä apua, niin mene ihmeessä yksin aiemmin mainituille henkilöille juttelemaan tilanteestasi ja uupumisestasi. Olipa päätöksesi mikä tahansa, se on täysin oikeutettua taholtasi.
Ihan oikeasti, huomenna on uusi päivä, eikä sinun tarvitse yksin jaksaa kaikkea. Voimia suunnitelmiisi.
Mies on kohta 73 - minä olen 58.
Kyllä hän varmasti sairas on - mutta:
olen soittanut hänen omalle lääkärilleen joka ilmoitti ettei tee mitään potilaan selän takana, ja tiedän kaiken v -93 voimaan tulleesta potilaslaista ja itsemääräämisoikeidesta -
ei kukaan ihminen saa häntä lääkäriin, sekä lapset että minä olemme liioittelematta sitä yrittäneet viimeiset 3 vuotta -
hän sanoo :
jos ootte kipeitä menkää lääkäriin - hän ei ole..
Väkisin ei ketään saa lääkäriin.
Olen ajatellut, että jos hän tietää jotain mitä minä en tiedä hänen terveydestään että hän tekee tahallista, hidasta itsemurhaa.
Mutta jos/ on hänen päätöksensä.
Suomessa on moni asia tosi hyvin, mutta moni taas ei eli:
vastoin tahtoa et ketään lääkäriin saa paitsi jos on vaarallinen itselleen tai muille eikä hän sitä ole ( paskanhaju ei tapa) -
Eihän tässä muuta mutta väsyn ihan oikeasti henkisesti, ja sitten kun juoksee yökaudet vessassa niin heräänhän minäkin joka kerta eli nukun hyvin huonosti.
Hän on yhdelle lapselle sanonut, että on kipuja ja särkyjä MUTTA ei suostu ottamaan edes Buranaa koska ne on " akkojen hommia" eli kärvistelee kivuissaan ja siinä samassa kärsin myös minä.
Surullistahan tämä kaikki on.
Erittäin surullista.
Minä en häntä vihaa enkä toivo hänelle mitään pahaa, mutta voimani alkavat hiipua.
Asiasiasi ovat kurjemmin kuin kuvittelin. Nyt ystävän luo mars, jätä se haiseva läjä omiin eritteisiinsä. Jos hän tarvitsee hoitoa, hän joutuu sen myöntämään ajan kuluessa.
Tuon ikäinen toki voi kuolla?! moni on kuollut nuorempanakin, mutta ei ihmistä voi hengissä pitää jos halua elää ei ole. Miehesi on masentunut, jumiutunut omaan arkeensa ja menettänyt uskon elämään. Noin kuvittelen. Toki jotkut hänen ikäisistään ovat virkeitä, elämänsä kunnossa... mutta näitä sohvaan juurtuneitakin on.
Sinä et ole omaishoitaja, koska miehesi ei myönnä sairauttaan, tai avuntarvettaan, mutta teet tuota työtä vuorotta.
Se miten puhut elämän realiteeteistä ja siitä että olet elänyt seksitöntä elämää nelikymppisestä saakka, etkä edes haaveile vaihtaa miestä parempaan saa minut katsomaan silmiisi. Luuletko tosiaan ettei sinulle ole tarjolla parempaa. Ei pelkästään elämää, vaan parisuhdetta, koko loppuelämää?
Et sinä ole ikäloppu, luultavasti tallaat pallon pintaa vielä 30 vuotta. Mieti miten pitkä aika se on? Miten monta yksinäisyyteen rajoittunutta vuotta? Miksi et eroaisi nyt kun vielä jaksat elää. Nauti seuraavat parikymmentä vuotta täysin siemauksin elämää, elä alista itseäsi kurjuuteen.
Luultavasti näytät väsyneeltä, kurjalta, elottomalta, kasvosi ovat ikijuonteiden varjostamat ja hymy vierailee huulillasi ihan liian harvoin. Kokeile elämää. Palaa vuoden kuluttua ukkorähjän vierelle jos alkaa kaduttaa, hän kuulostaa niiltä "reiluilta" miehiltä joka kyllä huolii sinut takaisin... jos alkaa kaduttaa.. hänhän saa ilmaisen hoitajansa.
Mitä menetettävää sinulla on, kuin oma elämäsi siinä elämässä jonka keskelle olet vanginnut itsesi?
Voimia, jaksamista tähän päivään. Tee ratkaisu tänään, ota ensimmäinen askel, hae omaa asuntoa. Siitä se elämä alkaa.
Ehkä joku aamu heräät kuten minä tänään, hymy huulilla, mukava odotuksen tunne vatsan pohjassa, tästä päivästä tulee elämäni hienoin päivä, ja huominen? Se on vielä tätäkin päivää hienompi.
moi mummotins, et taida olla alkuperäinen kirj. mut ajatus sinulle ,kun ajattelet vanhuutta yhdessä mikä on toki hieno ja kunnioittava asia ,ken jaksaa sitä viedä yksin. Kirjoitin ylläsi vanhan ihmisen sairaudesta ja kyl se niin on ,että apua saa kotihoidosta haiselalle miehellesi ei ei sinun tarvitse yksin jaksaakaan . voisit aloittaa polttamalla kaikki risaset vaatteet ja kengät. Ja ohjukset käsiin kunnolla pesun suhteen ja pukeutumisen. Uskon ,ettei ukkos tykkää muutoksesta ,mutta onko silulla muuta keinoa ,kun et siitä lähde poiskaan ja jokinhan sua siinä pidättää(se omatunto), siispä ota ne ohjat käsiisi. vanhuus tulee ja tuo tullessaan kaikenlaista, teille tollasen .elät sen kaa ja laitat kotihoidon immeisten kanssa asiat kuntoon.
Meillä jokaisella on paitsi oikeus, myös velvolisuus elää oma elämä, parhaalla mahdollisella tavalla. Niin paljon kuin tuota klisettä väärinkäytetäänkin petettäessä "kerranhan täällä vain eletään" se kliseenä on totta ja me jokainen olemme vastuussa siitä, ettemme elämän ehtoota vietä katkerien ja synkkien ajatusten syövereissä.
Jokaisella on oikeus tulla rakastetuksi iästä, ulkonäöstä, sukupuolesta, lapsiluvusta, lapsettomuudesta huolimatta.
Sinulla on oikeus ottaa elämä itsellesi, olet tehtäväsi tehnyt. Sitä päivää että miehesi muuttuisi siksi jonka vierellesi haluat, ei koskaan tule, mutta jokainen hänen vierellään katkeruuteen tuhlattu päivä on TUHLATTU päivä.
Ihminen joka on sinut itsensä kanssa, löytää eron jälkeen rakkauden. Hyviä ihmisiä on vielä maailmassa, heitä on paljon, jätettyjä, hylättyjä, jättäneitä, irti päässeitä tai vapaaksi unohtuneita. Eron jälkeen voi kulua hetki, korkeintaan puolivuotta että elämä hiukan heittelee, tuon aallokon jälkeen elämä asettuu uusille raiteille.
Tänään katsoin ikkunasta ulos ja mietin miten hyvää elämäni voikaan olla.
Ainut mitä suhteista pitää oppia, tai erosta, on että toisella kertaa valitsee vierelleen ihmisen joka on samantapainen, ajattelee hiukan samoin, jakaa samat arvot ja ennen kaikkea osaa puhua ja osaa kuunnella. Kuuntelua arvostetaan tässä mykkien maassa ihan liikaa, yhtä tärkeää kuin kuuntelu on puhuminen, vain puhumalla voi luoda siltaa kaksien aivojen välille ja kokea läheisyyttä. Ilman sanoja, ilman kosketuksia, ilman katseita? Mitä elämä on, muuta kuin päivästä toiseen raahautumista.
Rakkaus kestää, ihastuminen on hiukan epävarmempaa, se että itse olin iki katkera, enkä uskonut rakkauteen saa nyt hymyilemään hassusti... minä en uskonut että on ihminen joka tekee elämästäni täyttä ja hyvää.
Silti tuo ihminen tielleni tipautettiin, minut pakotettiin irti epäuskosta, pakotettiin uskomaan rakkaus todeksi, enkä lainkaan ymmärrä miksi joskus luulin että elämä sen ilkeän ihmisen vierellä joka söi minuuttani parikymmentä vuotta, miksi muka ansaitsin sellaisen elämän??? Minä ihan kiva, nätti ja mukava ihminen. Tälläisen elämän minä ansaitsen, tälläisen rakkauden, koska olen ihan hyvä ihminen.
Ketään meistä ei tuomittu alttarilla elinkautiseen, joka kerta pappi kysyy "Tahdotko" mutta pappi tekee tuon kysymyksen molemmille osapuolille. Jos toinen ei tahdo, on yksin mahdoton rakentaa elämästä edes siedettävää, muutoin kuin yksinäisen ihmisen elämää.
Kysy puolisoltasi tahtooko hän rakastaa sinua elämän ehtoon? Katso miten mies kääntää katseensa, pakenee paikalta tai sulkee silmänsä, katso ja näe että hän hylkäsi sinut ehkä jo vuosia sitten... silloin kun sinä vielä rakastit.
Tämä oli niin kypsän ihmisen tekstiä, että vaikka en ole ketjun aloittaja, oli kommentoida!
täysin edelliseen vastaukseen. Koskaan ei ole liian myöhäistä. Olen itse muuttanut kolmenkymmenen vuoden yhteiselon jälkeen pois yhteisestä kodistamme. Vaikeaa on ollut, olen itkenyt ja puntaroinut asioita, saanut jopa sydänoireita, mutta nukkunut kuin lapsi ja olo on rauhallinen. Ratkaisuni oli oikea ja nyt pää pystyyn ja eteenpäin. Älä välitä ilkeistä viesteistä joita tulee. Tuli minullekin ja kun on itse heikko, niin ne TODELLA satuttavat. Onneksi tuli myös edellisen kaltaisia kannustavia, jotka auttoivat päätöksenteossa. Varaudu yksinäisyyteen, mutta olisi hyvä jos sinulla olisi edes yksi ystävä jolle voit puhua luottamuksellisesti ja joka kannustaa sinua, oli päätöksesi mikä tahansa. Kirjoitin itse paperille avioliittoni pääpiirteittäin ja luin läpi. Vastaus löytyi siitä. Hirmuisesti voimia sinulle kanssasisar. Ylhäältäkin voi apua pyytää, tunsin saavani sitä, vaikken uskovainen olekaan, mutta kun hätä on suurin niin kai sekin on sallittua.
....kaunis kiitos.
Minulla on kaksi oikein hyvää ystävätärtä jotka tietävät tilanteeni ja rohkaisevat, kannustavat.
Olet lapsesi saanut jo maailmalle...Miksi passaat yhä sitä yhtä?
Mie olen onnellinen kun minun äiti uskalsi erota,ryypäävästä ja pettävästä miehestä,vaikka minun isi onkin.
Sinun ei ehkä sitten petä enkä ryyppäämisestä tiedä,mutta kenestäpä tuo sitten niin välittää,kun ei peseytyä viiti..Iso vauvahan tuo on.
Kokkeile omia siipiä vaikka vanhat onkin. kyllä net pitkään kestää vielä. näe ja koe maailmaa. mie hymmyilen sun puolesta,rohkase mieles ;)
Hei mummotin,
jos olisit äitini, niin hakisin sinut pois sieltä. Sinullahan on huono olla.
Olet saanut monia viestejä, joissa on osattu sanoa asioita oikeilla sanoilla. Minä ajattelen sinun kirjoituksestasi, että sinä näet elämän miehesi rinnalla niin toivottomana - ja pakotat itsesi unohtamaan, että sinäkin olet olemassa.
En osaa sanoa, minkälaista elämäsi eron jälkeen olisi, mutta ei onni tule, ellet lähde sitä tavoittelemaan. Ja siihen ei ole mitään ikärajaa. Kun elämäntilanne on sellaista, ettei ole toivoa, se kuluttaa hitaasti loppuun. Minulle ero toi tullessaan toivon, ja hitaasti myös elämänhalun takaisin.
Äitini erosi 30 vuoden avioliiton jälkeen, onneksi. Nyt vähän yli kuusikymppisenä hän meni naimisiin elämänsä miehen kanssa. Realiteetit eivät ole siis ihan sellaiset kuin jossain viestissä annoit ymmärtää.
Käytännön asiat järjestyvät kyllä, sillä asioilla vain on tapana järjestyä. Mutta eivät ne itsestään järjesty, vaan niiden eteen on tehtävä jotakin.
Se, miten se ukkosi siellä lähtösi jälkeen pärjää, ei ole mitenkään sinun ongelmasi. Ja kyllä ne yleensä jäävät henkiin.
Et varmaan edes muista, miltä tuntui sellainen elämä, jossa ei ole koko ajan paha olo? Pahasta olosta tulee melkein riippuvaiksi, kun sitä jatkuu tarpeeksi kauan. Sen vuoksi siihen parempaankin elämään täytyy ensin totutella.
Onnea sinulle tulevaisuuteesi, mitä ikinä päätätkin tehdä. Ehkä ratkaisu ei synny tänään, mutta jonain päivänä on sen päätöksen aika. Se aika on vain elettävä, eikä sitä päivää voi hoputtaa. Olet niin pitkään jo elänyt muita varten, että sinulla on lupa elää omaakin elämää. Se elämä tulee, kun annat sen tulla.
kaikille ihanista vastauksista.
Tuntuu tosi ihanalta että ihan vieraat ihmiset jaksavat/ viitsivät kirjoittaa noin kauniisti.
Minulla on kyllä koko ajan niin paha olo ettei tosikaan.
Sain n vuosi sitten aivoinfarktin, epäilen että henkinen paine ja jokapäiväinen stressi sen tekivät, mitkään arvot eivät näyttäneet että olisin ollut mitenkään riskitapaus eli kolesteroli verenpaine ok.
Toivuin hienosti infarktista.
Silloin ajattelin, että ei samperi nyt kyllä meen enkä meinaa mutta.
Olenhan minä jotakin tehnyt jo asian eteen; eli saan jos haluan asunnon parin viikon päästä - pelottaa vaan itse muutto - kun alan kasata kamppeita - kaipa saan ottaa omat tavarani mukaan.
En kaipaa tavaraa enkä roinaa, haluan rauhaa, iloa, tasapainoa elämääni.
Ja joo olen minä miettinyt, että jos ehkä / joskus tapaisi jonkun ihmisen joka välittää, osaa puhua eikä kutsu minua mennen tullen vitun nollaksi kuten tämä nykyinen kehtaa tehdä.
Kai minullakin on ihmisarvo.
Haluan kiittää kaikkia ihania ihmisiä jotka olette tänne kirjoittaneet- vieraidenkin ihmisten tuki voi olla todella tärkeä.
Enkä minä ole luovuttanut täysin, tiedän, että edessä voi olla myös monta oikein hyvää vuotta.
Mutta kun liki 40 vuotta on tallattu paskaränniin ei pal jaksa uskoa..
Nyt otan itseäni kauluksesta kii ja vedän itteni ihmisten ilmoille.
Tätä tietokonetta en saa mukaan, se on hänen, mutta pitäköön sen, voin käydä kirjastossa katsomassa sähköpostejani.
Hyvää kevättä kaikille! :-))
Kyllä ukkos pärjää ilman sua huomaat, kun olet poissa , asioista ,puheista mitä hän on puhunut ettei tarvitse sua . Te molemmat vaan ärsytätte toisianne ja ukko alkaa pyykätä ,tehdä kotitöitä siinä hän piristyy ja saa päivänsä kulumaan.73v on vielä nuori ukkeli, kyl hän jaksaa. sä oot vaan hoitanna häntä liian hyvin. nyt alat pakkaan hyvällä mielin ,uskopois elämäsi olisi ollut kauan sitten jo parempaaa hänen kaa, jos te ette ärsyttäisi toisianne. SÄ olet ainakin YRITTÄNYT.
Sitä luulee, että kukaan ei välitä, kun yksi ei välitä. Se ukko on saanut sinutkin jo uskomaan, että sinä et ole välittämisen väärti.
Väärin!
Sinä olet teistä kahdesta vahvempi, ja sitä vahvuutta miehesi on käyttänyt hyväkseen. Miehen ei tarvitse vaimolleen hokea, että tämä on täysi nolla, jos vaimo sitä todellisuudessakin olisi.
Uuteen elämään tarvitaan rohkeutta. Rohkeus tulee teoista, ei sitä ole missään purkin pohjalla piilossa. Ensin teot, sitten rohkeus -siinä järjestyksessä.
Erosin itse miehestä, joka ei muuta hokenut 20 vuoden aikana kuin, että minä en ole mitään. Ja kaikki mitä olen, on hänen ansiotaan. Ja minä hullu aloin jo uskoa sen! Siinä meni raja. En kehdannut enää katsoa itseäni peilistä, koska sieltä näkyi joku ihan vieras. Valittavana oli siis elää vieraan itsensä kanssa ja välinpitämättömän miehen kanssa tai lähteä katsomaan toisenlaista elämää. Voiko sellaisessa hävitä?
Eron jälkeen on joskus ollut yksinäinen olo, koska en ole tottunut tyhjään hiljaiseen (= rauhalliseen) kotiin. Sitten muistutan itseäni, että yksinäinenhän olin avioliitossakin.
Eron jälkeen on joskus ollut rahapula. Sitten muistutan, että rahapulaa oli avioliitonkin aikana, ja itkin, koska mieheni käänsi ongelmille selkänsä ja jätti minut selviämään niistä yksin.
Eron jälkeen on surettanut, että nyt en saa koskaan sitä omakotitaloa ja suurta perhettä. Sitten muistutan, että en olisi saanut sitä omakotitaloa ex-mieheni kanssa koskaan muutenkaan, ja se suuri perhekin olisi ollut hyvin onneton.
Eron jälkeen surin sitä, että menetän suuren osan ystävistäni, koska olimme heitä tavanneet perheinä. Kävi toisin. Sain uusia ystäviä, sillä tosiaan melkein vieraat ihmiset olivat tukena ja turvana. Ja entisetkin ovat pysyneet mukana.
Surin myös lapsiani, joille olisin halunnut tarjota sen o i k e a n p e r h e e n isine ja äiteineen. Turhaan, sillä lapsilla on edelleen isi ja äiti, mutta sen lisäksi onnellinen koti, jossa ei riidellä.
Todellista rohkeutta ei ole tehdä asioita joita uskaltaa ja osaa, vaan asioita, joita tehdessä kädet tärisevät ja itku on herkässä. Sen jälkeen olo tulee rohkeasti. On upeaa todeta, että minä tein sen ja sen mukana tuli rohkeus.
Toista ei saisi neuvoa eroamaan tai olemaan eroamatta, koska ne ovat asioita, joihin kenelläkään muulla ei ole mitään sanomista. Mutta on ihan pakko kannustaa uskomaan, että jos eroaa, niin pärjää. Se on nimittäin totta.
joka on suunnilleen kuin minun elämästä.
Hyviä ja kannustavia vastauksia, rohkaisuakin eroon olet saanut.
Tuo edellinenkin, Gabriellen tuuli, kuten monet muutkin, ovat sitä mieltä, että sinun pitää päästä pois, muuten olet onneton aina ja ikuisesti, kuihdut vain, kun sinulla vielä voi olla kunnon hyvä elämä elettävänä.
Olen heidän kanssaan ihan samaa mieltä.
Ei saisi kehottaa ketään eroamaan, ei niin.
Minä halusin pois omasta kamalasta elämästäni. Siinä ei ollut mitään, ei ketään, lapset oli jo aikuisia ja omillaan. Minä olin ei-kukaan.
Mutta minä keräsin kaiken rohkeuteni ja voimani ja varani, mistään en mitään kysellyt, en lupia enkä mielipiteitä, en voimia tai rohkaisuja. Silloin näin vain itseni tulevaisuudessa: rauhaa, lupa päättää itse itsestäni, vahvana ja ehkä köyhänä mutta vapaana.
Ja niin minä lähdin. Siitä on aikaa toista vuotta.
Pikkuhiljaa mies on tottunut ajatukseen ja nyt meillä on ero ja ositus käsillä. Tämä on laatuaikaa minun elämässäni, rahaa nyt ei ole kuin henkeni pitimiksi, mutta vapaus ja rauha on, itsekunnioitus ja nyt vielä exänkin sopeutuminen ja ymmärrys.
Mehän tiedetään itse omat saavutuksemme elämässä, mitä ollaan satsattu kotiin ja perheeseen, lasten ja puolison hyvinvointiin. Siitä ei juurikaan kiitosta saada, paitsi itseltämme. Muistetaan itse kiittää itseämme hyvin suoritetusta perhe-elämästä
ja palkitaan se nyt ansaitsemallamme tavalla.
Olen sinua muutamia vuosia nuorempi, mutta tunsin ja tiesin, että loppuelämää ei ole hukattavaksi, vaan siitä tulee nauttia.
Kunnioita itseäsi, niin saat arvostusta muiltakin.
Älä pelkää nyt lähteä kimpsuinesi, kun olet jo noin pitkälle saanut päätettyä. Tulevaisuus pelottaa, se on selvä. Mutta katso, tässä minäkin tyhjätasku olen!
Toivon sulle kaikkea hyvää elämääsi, ja olisi mukavaa jos kirjoittelisit tänne meille muille miten elämäsi edistyy.
Aurinkoisia kevätpäiviä sinulle ja meille kaikille!
Kirjoittelen jossain vaiheessa, mutta ei tämä eropäätös nyt pelota - olenhan minä helvata sentään aikuinen ihminen joka on kasvattanut monta lasta, hoitanut lapset, kodin, miehen ja suhteet sukulaisiin, tehnyt - minkä olen osannut ja nyt nostan kytkintä.
Tuli sitten suru puseroon tai ei - ja siitä yksinäisyydestä = minä olen kyllä niin totaalisen yksin - avioliitossa.....
että hyvä tyttö, niin sitä pittää, ja tsemppiä!
"Olet lintu häkissä, murra lukko ja nouse lentoon. Siivet ovat hieman hauraat mutta alkavat kantaa, kun vain uskallat. Lennä ja ELÄ!" Terveisiä 82 v mummolta joka elää ja antaa elää.
Kiitos sinulle ihana kanssaihminen.
Olen kyllä lähdössä, mutta vaikeaa tulee olemaan.
Mies valmistautuu riitelemään OMAISUUDESTA. Eihän se kaikkea merkitse mutta; yhteisestä sopimuksesta olin enemmän kotona lasten kanssa kuin töissä ja se kostautuu nyt pienen eläkkeen muodossa - mutta vaikka hän taistelisi hamaan hautaan en anna sen itseäni pysäyttää - minulla on kiistattomasti laki puolellani - kaikki paperit ok - eli omistamme puoliksi kaiken.
Tiedän, että jos asia menee rumaksi se merkitsee sitä että on otettava pesänjakaja ja sehän maksaa - meille molemmille - mutta mitä loppujen lopuksi raha/krääsä/turha roina ovat?
Kaikesta on joskus luovuttava - niin isosta ok talosta kuin koriste-esineistä ja pankkitilistä....
vielä kerran kiitos sinulle sheeta - oletpa ihana ihminen - siitähän sen näkee ettei minun tilanteeni ole ihan toivoton - vaikka välistä siltä tuntuukin. Hyvää jatkoa sinulle sheeta!!!!
Vihellä peli poikki! Mutta vain omalta kohdaltasi. Tee näin:
1. Ilmoita puhkujalle, että haluat jutella.
2. Jos kuuntelee, kerro niin kauniisti kuin voit sen, mikä sinusta tuntuu väärältä, kohtuuttomalta, piinaavalta. Jos ei kuuntele, kirjoita kirje. Lähetä postissa. Selitä yksinkertaisesti miten aiot tästälähin nauttia jokaisesta elinpäivästäsi, etkä kykene enää kuuntelemaan puhinaa. Sano, että kuuntelet kyllä, jos hän haluaa puhua. Näin on keskustelua mahdotonta jatkaa. Puhkumista ei voi muuttaa sanoiksi, ellei ole puhku-tulkki.
3. Jos saat kirouksia kiitokseksi, ilmoita rauhallisesti ettet voi auttaa. Olet tehnyt omalta kohdaltasi ratkaisun arvostaa itseäsi. Et voi hallita puhkumista, mutta sitä voit hallita, miten siihen suhtaudut. Vapaudu siitä! Hyvää kevättä!
Ei kukaan ihminen ole "mykkä paska"
Tuollainen toteamus kertoo paljon enemmän sen kirjoittajasta kuin kohteesta.
kirjooitat vain omasta puolestasi..hel....ti. mä olin naimisissa n.30v ukon kanssa ,joka ei todellakaan puhunut . voitko kuvitella millaseksi toinen eli kumppani sellaises elämäs tulee ja tuntee ittensä. että älä sää tuu kirjoittelee tänne tollasta saa...tan .. PS ei alkuperäinen kirjoittaja
ala vakita mita muut ajattelevat, jos tuntuu ett
ei toimi miehesi kanssa, ja luulet olevasi onnellisempi yksin ota ero..
Nauti taydella teholla tulevista vuosista!!
mikään este ole ja elämää vielä edessä niin pitkälti että jospa tosiaan olisi aika alkaa nauttia siitä. Onnea matkaan ja uudet tuulet puhaltamaan!
Anna palaa ja vietä onnellinen loppuelämä! Koskaan ei ole liian myöhäistä ja kukapa sen olisi paremmin ansainnut kuin sinä, joka olet jo kestänyt miestäsi noissa olosuhteissa noin kauan. Eli tsemppiä!
Nyt sitten lähden / vuokrasopimus allekirjoitettu ja ensi viikolla muutan.
Ukko siihen, että jaa, miksi ? Meillähän on JUMALAUTA niin hyvä yhdessä....ja ihan tosissaan.
Mutta toisaalta: hän on varmasti tyytyväinen, kaikki pelaa vaikka itse ei pal tee - asuu kuin hotellissa ja akka on hiljaa vaikka mikään muu ei sitten olekaan toiminut.
Saas nähdä, ryntäävätkö lapset nyt haisulia auttamaan..
en usko että he pitemmän päälle jaksavat.
Mutta on miten on: minä en taakseni aio katsoa.
Ostin jotain niin ylelllistä kuin kirjahyllynkin - olisin voinut ottaa omani myös yhteisestä kodista - mutta haluan mahdollisimman vähän muistuttavan hänestä.
ja myötätuulta purjeisiis !!!
Lueskelin ketjun läpi, ja sain siitä "jotain" omaan tilanteeseeni. Liittoa on takana vähemmän, mutta samantapaisia kysymyksiä pähkäilen. Puntari vielä vähän heiluu, mutta suunta on selkenemässä...
ei eroamiselle ole mitään ikärajoja asetettu! ehkä on parempi erota, kun vielä on terveyttä ja voimia kummallakin.
itse erosin 46 vuotiaana, koska aloin miettiä sitäkin, miten jaksan vanhuudessa tuon miehen narinat ja kaikki hävyttömyydet. totesin, ettei meillä ole tulevaisuutta, en tulisi itse jaksamaan sellaista elämää eikä mieheni pystyisi muuttumaan.
kyllähän erossa joutuu koville, mutta kun erilleen on muutettu alkaa myös voimia kertyä siitä helpotuksesta kun on irti päässyt huonosta yhteiselämästä ja saa alkaa omaa elämää rakentamaan. myös toisilta eronneilta saa tukea ja heistä löytyy uusia ystäviä.
ja nykyäänhän ei ole myöskään ikärajaa seurustelulle! ehkä sekin mahdollisuus kannattaa elämässä itselleen suoda, kun on vain yksi elämä.
Hei Mummotin!
Ota vaan rohkeasti ero, koska ei hän siitä ainakaan paremmaksi muutu. Itse olen tässä viimeiset kymmenen vuotta pähkäillyt ja jättänyt jo monta hakemustakin, mutta avioeron kakkosvaiheeseen se on aina tyssännyt.
Mieheni petti minua 50-vuotis syntymäpäivillä, jonka vielä näin. Sen jälkeen vieraita naisia on aina ilmaantunut, tosin aina eri naama. Ei siis asia miksikään muutu. Tänä vuonna hän täyttää 60 v ja siitä ilosta aion olla poissa. Mieheni on osoittautunut vielä narsistisen persoonallisuushäiriön omaavaksi ja minulla kesti todella kauan tajuta tämä 34 v. kestäneen avioliiton aikana. Ota siis ero ja ajattele omaa tulevaisuuttasi. Sinulla on vielä paljon hyviä vuosia edessäsi, joten riuhtaise itsesi irti! Onnea!
Terveisin nimimerkki Parempi myöhään, kuin...