hitaastihan väkivalta kehittyy suhteissa..tai näin ainakin meillä oli/on.
ensimmäiset vuodet menee hyvin, pientä mustasukkaisuutta ilmenee, mutta se otetaan imarteluna. menee taas vuosia eteenpäin, niin aletaan kytätä kännykkää,ja hieman tuuppimaan jos kaikki ei mene niinkuin pitäisi. ensimmäinen lyönti tulee humalassa, samoin toinen ja se kolmaskin. tässä vaiheessa ajatellaa, että mieshän lyö vain kännissä. mutta sitten se mäjäyttää selvinpäin, puolustelee sillä, että se oli vahinko..ja taas se sama toistuu. ja kun taas lyö uudemman kerran, puolustaa sillä itseensä, että kun vaimo ärsyttää suunnattomasti puheillaan ja kun sitä ollaan niin väsyä töitten takia. valitusta ja uhkailua saa kuulla tässä vaiheessa, jos sattuu juttelemaan vastakkaiselle sukupuolelle, huorahan sitä ollaan ja petetään silloin- ja turpaan tulee.
jostain kumman syystä kun lapset on hankittu, niin tietty pitänyt ottaa isot lainat ja talotkin ostettua. häätkin olisi tulossa, vieraita reippaasti yli sata.. jospa se mies muuttuisi,kun oltais naimisissa..mutta tilannehan ei muutu laisinkaan, halu erota olisi kova,mutta fyysinen väkivalta muuttunut myös henkiseksi. ei uskalla lähteä pois,kun on niin paljon hommattu yhdessä, ja lapsetkin tarvitsee isää..!! tämän eron jos ottaa puheeksi, silloin saa kuulla tappouhkaukset ja tavarat rikotaan. olen saanut jopa kunnian viettää yöni ulkona,kun mies lämpimässä vuoteessa nukkunut. mutta anteeksi senkin annoin. oma syynihän se oli,kun en ottanut avaimia mukaan, sanoi mieheni.
jatkuvalla yhdeksän vuoden tavallansa hän saanut minut tilanteeseen,että musta tullut lähes välinpitämätön. en osaa erota, enkä uskalla. joskus toivon, että mies hakkaisi mut sairaalakuntoon,jotta voisin nostaa syytteen. eihän se äijän käppänä sais mitään kunnon tuomioo,jos menisin mustelmia vaan näyttämään- se ois ehdonalaista todennäköisesti , ja siitähän mies taas riemastuisi.
yhtä oravankierrettä kaikki.
toisaalta,ihminen sopeutuu vaikka mihin. en tuskin tätä nykyhetkeä olisi kestänyt 7v sitten..ehkä mä odotan parempaa huomista,päivän kerrallaan.
ensimmäiset vuodet menee hyvin, pientä mustasukkaisuutta ilmenee, mutta se otetaan imarteluna. menee taas vuosia eteenpäin, niin aletaan kytätä kännykkää,ja hieman tuuppimaan jos kaikki ei mene niinkuin pitäisi. ensimmäinen lyönti tulee humalassa, samoin toinen ja se kolmaskin. tässä vaiheessa ajatellaa, että mieshän lyö vain kännissä. mutta sitten se mäjäyttää selvinpäin, puolustelee sillä, että se oli vahinko..ja taas se sama toistuu. ja kun taas lyö uudemman kerran, puolustaa sillä itseensä, että kun vaimo ärsyttää suunnattomasti puheillaan ja kun sitä ollaan niin väsyä töitten takia. valitusta ja uhkailua saa kuulla tässä vaiheessa, jos sattuu juttelemaan vastakkaiselle sukupuolelle, huorahan sitä ollaan ja petetään silloin- ja turpaan tulee.
jostain kumman syystä kun lapset on hankittu, niin tietty pitänyt ottaa isot lainat ja talotkin ostettua. häätkin olisi tulossa, vieraita reippaasti yli sata.. jospa se mies muuttuisi,kun oltais naimisissa..mutta tilannehan ei muutu laisinkaan, halu erota olisi kova,mutta fyysinen väkivalta muuttunut myös henkiseksi. ei uskalla lähteä pois,kun on niin paljon hommattu yhdessä, ja lapsetkin tarvitsee isää..!! tämän eron jos ottaa puheeksi, silloin saa kuulla tappouhkaukset ja tavarat rikotaan. olen saanut jopa kunnian viettää yöni ulkona,kun mies lämpimässä vuoteessa nukkunut. mutta anteeksi senkin annoin. oma syynihän se oli,kun en ottanut avaimia mukaan, sanoi mieheni.
jatkuvalla yhdeksän vuoden tavallansa hän saanut minut tilanteeseen,että musta tullut lähes välinpitämätön. en osaa erota, enkä uskalla. joskus toivon, että mies hakkaisi mut sairaalakuntoon,jotta voisin nostaa syytteen. eihän se äijän käppänä sais mitään kunnon tuomioo,jos menisin mustelmia vaan näyttämään- se ois ehdonalaista todennäköisesti , ja siitähän mies taas riemastuisi.
yhtä oravankierrettä kaikki.
toisaalta,ihminen sopeutuu vaikka mihin. en tuskin tätä nykyhetkeä olisi kestänyt 7v sitten..ehkä mä odotan parempaa huomista,päivän kerrallaan.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Tiedän tunteen!!!
Mut valitettavasti mikään ei auta. Olet jo nyt ihan kiikissä kun olet lapset ja lainat jo ottanut´. Sitähän on turha sulle sanoa että tuo pahenee tosta koko ajan ajan mittaan. Sun tulis miettiä asiaa enempi lasten kannalta, he tulevat tulevaisuudessa siitä kärsimään ja kovasti. Sen lisäksi saavat ihan oudon kuvan parisuhteesta.
Ota nyt hyvä ihminen niskasta itseäsi kiinni ja lähde, ei siihen maailma kaadu. Ja kyllä ne lapset isäänsä näkee, eli eivät ne isäänsä siinä menetä. Sinun hyvinvointisi on myös lasten hyvinvointi!
Itse onneksi käsitin lähteä "hyvän sään" aikana, eikä lapsiakaan ollut pelissä. Luojan kiitos!
Sietokyky kasvaa ihmisellä ja nahka paksunee...mutta ihminen säilyy kuitenkin haavoittuvaisena. Sitä varmaan yrittää vain selviytyä ja toivoa muutosta kuin ihmettä joka kääntäisi kaikki normaaliksi. Kaikkea ei ihminen kuitenkaan kestä ja ei tarvita kuin yksi lyönti kiukkuiselta mieheltä, viimeinen järjen pimeneminen ja ----lapset on orpoja.
Paula Björqvistin muistoa kunnioittaen.
pidemmän aikaa, eikä siihen puututtu millään tavalla. Ei se hetkessä alkanut.
Käsi sydämellä, väkivaltaisesta ja alkoholisoituneesta perheestä tulevana sanon seuraavan -
jollet välitä itsestäsi, niin välitä edes lapsistasi sen verran, että annat heille sellaisen elämän alun, jolla heistä kasvaa tasapainoisia ja lapsuudestaan kiitollisia olevia lapsia.
Mikään ei korvaa menetettyä lapsuutta, joka koostuu pelosta ja ahdistuksesta. Mikään ei satu enempää kuin nähdä oman äitinsä tulevan hakatuksi, huutaen, itkien, armoa anoen. Usko pois, kun sen sulle sanon.
kylläpä oli hyvin samankaltainen suhde mullakin mut onnex takana..vuosi eletty lasten kans turvallista ja tasapainoista elämää..meidän suhde kesti 17 v. eikä ihmeitä tapahtunut,päinvastoin väkivalta paheni vuosi vuodelta.oli pakko uskaltaa lähteä,tukiverkostoa löytyy esim.turvakoti.helppoa ei ole lähtee suhteesta jossa uhkaillaan ja osittain toteutetaankin uhkailut mut kannattaa jo ihan lastenkin takia miettiä elämän jatkot ja tulet huomaamaan miten mukavaa elämä voi olla kun ei tarvitse PELÄTÄ. TSEMPPIÄ!