tapasin aivan ihanan miehen, monen monen vuoden sinkkuuden jälkeen todellakin kolahti ja vei jalat alta..
Ja ihan ensihetkillä hän kertoi olevansa kahden lapsen isä ja naimisissa. Ei ehkä enää onnen huumassaan, mutta kukapa 17v jälkeen ja pienten lasten kanssa avio-onnen suurta huumaa joka hetki kokee..
No, kerroin pettymykseni mut kerran juttu luisti ja hauskaa oli, jatkoimme iltaa yhdessä, flirtailimme ja muutaman suukonkin vaihdoimme. Se oli siinä.
No näimme myöhemmin uudelleen. Edelleen kemiat kohtasivat ja oli helppo olla yhdessä, tuttuina. Kuitenkin tunteet heräsivät molemmilla, mutta myös se vastuu siitä että aviolupaus on annettu ja sitä kunnioitetaan, niin myötä-kuin vastamäessä.
Nyt en kuitenkaan saa häntä mielestäni, samoin hän kertoi miettineensä minua liian paljon.
Voiko joskus ajatella että se "oikea" onkin jo varattu, että voisi olla mahdollista tajuta naineensa väärän ihmisen?
En ole koskaan ajatellut sotkeutuvani varattuihin miehiin, muttei ole kyl koskaan aiemmin sellainen kolahtanutkaan..
Onko kokemuksia? Miten olette toimineet? Voiko kaipuun kanssa oppia elämään?
Onko pettäminen tai eron otto ollut vaivan arvoista, saati lapsille aiheutetun tuskan veroista?
Ja ihan ensihetkillä hän kertoi olevansa kahden lapsen isä ja naimisissa. Ei ehkä enää onnen huumassaan, mutta kukapa 17v jälkeen ja pienten lasten kanssa avio-onnen suurta huumaa joka hetki kokee..
No, kerroin pettymykseni mut kerran juttu luisti ja hauskaa oli, jatkoimme iltaa yhdessä, flirtailimme ja muutaman suukonkin vaihdoimme. Se oli siinä.
No näimme myöhemmin uudelleen. Edelleen kemiat kohtasivat ja oli helppo olla yhdessä, tuttuina. Kuitenkin tunteet heräsivät molemmilla, mutta myös se vastuu siitä että aviolupaus on annettu ja sitä kunnioitetaan, niin myötä-kuin vastamäessä.
Nyt en kuitenkaan saa häntä mielestäni, samoin hän kertoi miettineensä minua liian paljon.
Voiko joskus ajatella että se "oikea" onkin jo varattu, että voisi olla mahdollista tajuta naineensa väärän ihmisen?
En ole koskaan ajatellut sotkeutuvani varattuihin miehiin, muttei ole kyl koskaan aiemmin sellainen kolahtanutkaan..
Onko kokemuksia? Miten olette toimineet? Voiko kaipuun kanssa oppia elämään?
Onko pettäminen tai eron otto ollut vaivan arvoista, saati lapsille aiheutetun tuskan veroista?
Vastaukset 15
Vanhimmat
Lopeta ihmeessä heti tapaamiset. Et vielä tiedä, mihin kiirastuleen olet pääsi työntämässä. Joskus tosiaan voi kohdata ihmisen, jonka kanssa tuntuu, että kemiat kohtaa ja yhdessäolo tuntuu hyvälle, aivankuin kohtalonsa tapaisi.
Mutta kun tämä "kohtalo" on varattu, niin mietipä, miltä tuntuu jakaa rakas ihminen jonkun toisen kanssa, päästää hänet aina lähtemään toisen naisen viereen.
Voin kokemuksesta kertoa, että pahalta tuntuu ja koittelee kyllä henkistä jaksamista.
Haluat uskoa, että olet miehelle rakkaampi kuin vaimo ja hän ehkä jättäisi perheensä vuoksesi, mutta se on hyvin epätodennäköistä. Koti ja lapset ovat yleensä miehelle kuitenkin tärkeämpiä ja turvallisempia vaihtoehtoja.
Kun lopetat suhteen heti alkuvaiheessa, niin vähemmillä sydänsuruilla pääset.
Ex-kakkonen vastasi heti tyhjentävästi. Todennäköisesti mies hakee sinusta vain vaihtelua, hetken kiihkoa (turvalliseen, tylsään) arkeensa. Itselleni kävi samoin ja vieläkin olen toipumassa. Vihaan itseäni ja vihaan sitä miestä, haluaisin rikkoa hänen perheensä, saada hänen avovaimonsa vihaamaan miestä mutta niin, että joutuvat sinnittelemään nykyään kolmen pentunsa kanssa sitten "kaikki hyvin julkisivu"-liitossa..
Älä lähde mukaan tuohon, vaikka miten "tykyttäisi". Sun siinä huonosti käy. Et tietenkään nyt sitä usko, vasta sitten kun...
Olen samaa mieltä, kun keskustelun aloittaja on selvästi ihastunut ja haluaisi miehen joskus omakseen, niin jalat alle ja äkkiä.
Miehille onni riittää palasina maailmalta. Harvoin mies jättää perheensä toisen naisen vuoksi, joskin onhan niitäkin tapauksia. Taitaa useimmiten käydä niin, että vaimo saa vihiä ja laittaa miehen matkoihinsa, jos kakkonen miehen omakseen saa. Itse en ainakaan haluaisi niin varattua miestä itselleni. Toisaalta kun tietää täysin varmasti, että mies on pettänyt, niin eiköhän olisi vaikea luottaa, jos omakseen saisi.
Suhteesta voi tulla onnellinen kuten meidänkin sivusuhteesta, kun molemmat ovat varattuja ja tyytyväisiä omaan suhteeseensa ja kaipaa vain extraa. Tosin itsekin olin sinkku kun sivumieheni kakkoseksi aloin, mutta roolijakomme oli hyvin selvä alunalkaen. Etsin koko ajan omaani. Ja tosiaan kun omani löysin ja rakastuin, sivusuhteestamme tuli entistä vahvempi ja vapautuneempi.
" niin jalat alle ja äkkiä", sitten itse hehkutat, että kun löysit oman rakkaan, sivusuhde jatkuu. Vaikka kuinka ajattelen, miten tälläinen on mahdollista, en ymmärrä.
Rakastuit sivusuhteen aikana ja jatkat oman kullan tietämättä sivusuhdetta. Onko sinulla joku ihmeen hyväksymisen tarve, jota saat kun jalkoväliä jaat. Toivon , että kokemuksen kautta oppisit jotakin; eli toisin sanoen nykyinen miehesi pettäisi sinua.
Saat, mitä halusitkin: on hän todella pettänyt minua ja varmasti tulee vielä pettämäänkin. Elämä on :-)
Ja kuten ehkä huomaat, olenkin "toooooodella" katkera rakkaalleni ;-)
Kuten olen todennut jo useampaan kertaan, hyvää ja onnellista ja rakastavaa parisuhdetta ei uskottomuus horjuta, kaatamisesta puhumattakaan.
Tiedän oman "arvoni" rakkaalleni ja hänen "arvonsa" minulle ja elän luottavaisin mielin onnellisena ja rakastuneena. Elämä on tätä nyt ja varmaan joskus myöhemmin "riitämme" toisillemme eläen yhdessä onnellisena mummona ja vaarina.
Ihan uskomatonta itsensä huijaamista. Mutta jotenkinhan se minäkuva on ehjänä pidettävä. Selittelyt lienevät paras keino. "Hallitsen tätä"-ajattelu onkin varmasti helpompi itselle, kuin "paskasti epäonnistuin"-myönnytys.
Valta ja halu hallita taitaa tosiaan olla useimmiten syynä toisen syyttelyyn. Surullista, mutta totta.
Monelle avioliitto on valtataistelu. Halu hallita toisen seksuaalisuutta ja käyttäytymistä sukkavalintoja myöten. Jos toinen ei tee niin kuin toinen haluaa niin sit alkaa valtataistelu.
ennenkuin alat hajottamaan tämän miehen perhettä.
Perheet hajoitetaan aina ja vain ainoastaan sisältä päin! Ei kukaan ulkopuolinen pysty hyvää suhdetta rikkomaan, ei edes horuttamaan. Kyllä ne ovat ne mies ja nainen, jotka pesäänsä sisältäpäin nakertavat rikki, jos ero tulee.
Tossa olen todellakin samaa mieltä.
Mutta myös se on totta ettei se aina ole pelkästään molemmista kiinni. Toinen osapuoli voi olla omassa hlökoht.kriisissään ja etsii tai luulee ratkaisun löytyvän muualta kuin kumppanilta.
Näin mulle on käynyt, siis olen itse tullut petetyksi ja jätetyksi, mut ei se ole katkeraksi tehnyt tai innosta laittamaan vahinkoa kiertämään.
Elämä vain on joskus monimutkaista ja "oikeita" ratkaisuja ei ole..
Voi toinen vain eroa haluta ja ulkopuolista syliä, eiköhän useimmiten niin olekin. Petetään, kun ei mietitä, mikä on pielessä, kuvitellaan avun tulevan jostain muualta. (No, nyt joku hyväkäs alkaa sanomaan, että senkö takia minäkin petän, katsoo vain minun aikaisempia kommentteja muihin aloituksiin, niin ehkä sieltä löytyy vastaus).
Mutta parisuhteella on yhdessä kyllä jotakin pielessä, siis yhteisiä puhumattomia tai epäonnistuneita keskusteluja jonkin asian suhteen, jos ulkopuolinen saa parisuhteen nurin.
Minulla samanlainen tilanne, paitsi ettei mies ollut naimisissa. Tavattiin viikko sitten ja rakastuttiin. Kaikki asiat vaan tuntuivat loksahtavan paikalleen ja kemiat kohtasivat. Saa nyt nähdä miten meidän käy. Minulla on hiukan kyyninen asenne näihin asioihin, mutta toivon parasta. Mies muutti pois entisen avokkinsa luota ja luvattiin toisillemme edetä hitaasti.
Emme ole todellakaan tavanneet kuin nuo kaksi kertaa, eikä edes numeroita vaihdettu. Ehkä vielä törmäämme tai sitten emme, kuka tietää..
Olen tässä itsekseni todella pyörittänyt asiaa mielessäni, kaikilla fraaseilla, kokemuksilla tarinoilla ja kohtaloilla, joita tiedän, höystettynä.
Uskon itse kohtaloon ja rakastumiseen ensisilmäyksellä, kahdesti jo niin käynyt. Siksi myös luotan tunteeseeni, koska en tod. helposti edes ihastu saati menetä tervettä järkeäni (sen verta on jo miehistä ja elämästä kokemusta kertynyt).
Uskon myös hetkessä elämiseen ja et joskus on vain tartuttava hetkeen, vaikka se pelottaisi, nolaisi, ei saisi vastakaikua, menisi metsään..
Uskon tahtoon ja haluun tehdä asioista tosia. Et sen onnen, tulevaisuuden ja haaveiden eteen on tehtävä töitä. Jos oikein haluaa, asiat voi ajan kanssa saada toimimaan, korjaantumaan, rakkauden löytää uudelleen, selvitä mahdottomasta..
Uskon kasvamiseen ja muuttumiseen. Ne haaveet, unelmat, arvot, uskomukset, elämäntavat, toiveet, haasteet ja asenteet muuttuvat iän ja elämän kokemuksen myötä.
Uskon lupauksiin, luottamukseen, anteeksiantoon, elämään..
Uskon myös ettei mun tehtäväni ole tehdä päätöksiä toisten tai heidän läheistensä elämässä tai elämästä..
Näistä ajatuksista johtuen päätökseni on et jos nähdään, katson mitä silloin teen ja mitä hän on ajatellut.
Todennäköisin vastaus on, etten mitään. Jatkan elämääni ja hän omaansa.
Mutta voi olla että haluan myös itselleni niitä onnenhippusia..