Seurailen sivusilmällä näitä ihmissuhde-keskusteluja aina silloin tällöin, ja alan tulla aika surulliseksi lukemani perusteella.
Lähes jokaiseen ongelmaan/tilanteeseen riittää neuvoksi: 'Ota ero, sulle löytyy parempi. Miksi siedät tuollaista?'
Tuntuu, että ihmissuhde-kulttuuri on niin perhanan kertakäyttöinen.
Muutetaan yhteen ja sen jälkeen pidetään kiinni omista asioista, harrastuksista ja ystävistä parisuhteen kustannuksella. Ei niin, etteikö em. saisi olla, mutta lukemani perusteella lähes joka suhteessa jommalla kummalla osapuolella omat puuhastelut ajavat aina suhteen ja yhteisen tekemisen ohi, oli kyse sitten kaljoittelusta, tietokoneista, muista suhteista... ym.ym.
Pidetään sun ja mun rahat, suunnitellaan jo valmiiksi, miten kannattaa mitäkin hankkia ja osittaa, jos erotaan. Kutsutaan sitä realistiseksi, mutta edelleen, mielestäni surullista. Jos suhteen lähtökohtana on tuleva ero, miksi edes vaivautua?
Pitkissä parisuhteissa eletään ilman seksiä, välillä katse harhailee muihin, mutta miksi aina pitäisi pettää, etsiä parempi? Kun sitä parempaa ei välttämättä ole, joskus ratkaisee kyky sopeutua erilaisiin tilanteisiin. Surkutellaan miestä, jonka vaimo on sairas ja joka ei saa seksiä ja hellyyttä ja pohdiskellaan, onko silloin oikeutettua pettää. Onko tämä maailma todella noin seksikeskeinen? Ikään kuin millään muulla ei olisi väliä.
Sanokaa nyt joku, että keskustelupalstalla on meille tarjota jotain positiivistakin. Älkääkä aina ratkaisko kaikkea argumentoimalla 'ERO!' ihmisiä tuntematta. Pelottaa, mihin me vielä tällä menolla päädymme.
Lähes jokaiseen ongelmaan/tilanteeseen riittää neuvoksi: 'Ota ero, sulle löytyy parempi. Miksi siedät tuollaista?'
Tuntuu, että ihmissuhde-kulttuuri on niin perhanan kertakäyttöinen.
Muutetaan yhteen ja sen jälkeen pidetään kiinni omista asioista, harrastuksista ja ystävistä parisuhteen kustannuksella. Ei niin, etteikö em. saisi olla, mutta lukemani perusteella lähes joka suhteessa jommalla kummalla osapuolella omat puuhastelut ajavat aina suhteen ja yhteisen tekemisen ohi, oli kyse sitten kaljoittelusta, tietokoneista, muista suhteista... ym.ym.
Pidetään sun ja mun rahat, suunnitellaan jo valmiiksi, miten kannattaa mitäkin hankkia ja osittaa, jos erotaan. Kutsutaan sitä realistiseksi, mutta edelleen, mielestäni surullista. Jos suhteen lähtökohtana on tuleva ero, miksi edes vaivautua?
Pitkissä parisuhteissa eletään ilman seksiä, välillä katse harhailee muihin, mutta miksi aina pitäisi pettää, etsiä parempi? Kun sitä parempaa ei välttämättä ole, joskus ratkaisee kyky sopeutua erilaisiin tilanteisiin. Surkutellaan miestä, jonka vaimo on sairas ja joka ei saa seksiä ja hellyyttä ja pohdiskellaan, onko silloin oikeutettua pettää. Onko tämä maailma todella noin seksikeskeinen? Ikään kuin millään muulla ei olisi väliä.
Sanokaa nyt joku, että keskustelupalstalla on meille tarjota jotain positiivistakin. Älkääkä aina ratkaisko kaikkea argumentoimalla 'ERO!' ihmisiä tuntematta. Pelottaa, mihin me vielä tällä menolla päädymme.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Keskimäärin tänä päivänä suhde kuin suhde kestää noin neljä vuotta. Ennen puhuttiin seitsemästä vuodesta. Ehkä elämän hektisyys on vaikuttanut suhteiden pituuteen. Kaikki tuttavani ja sukulaiseni ovat eronneet vähintään kerran.
En ymmärrä seksikeskeisyyttä. Voihan sitä elää selibaatissa ilman suhteitakin. Enemmän suhteiden päättymiseen vaikuttavat muut asiat kuten se, että vaikka rakastaisi ihmistä ja persoonaa niin välttämättä tapa elää ei mene yksiin. Toisella on niin eri elintavat, mutta ei se silti estä rakastamasta. Moni eronnut on sanonut, että tykkäsi paljon toisesta, mutta eläminen toisen kanssa meni mahdottomaksi. Esim. mustasukkaisuus on usein niin hallitsematonta, että sitä ei vaan jaksa. Jos toinen hallitsee/on mustasukkainen, niin ero on parempi vaihtoehto kuin se, että käy kurkkuun kiinni.
Kun ihminen alkaa voimaan suhteessa huonosti (masentuu, tulee itsemurha-ajatuksia, tekee mieli lyödä ym..), niin ero on parempi vaihtoehto.
pelkoa se. Yksin kun ei voi seurustella / olla naimisissa, j a tosi on että avioliitto on kokenut inflaation.
Silti ero on usein paras ratkaisu.
(itse olen onnellisesti naimisissa neljättätoistavuotta)
kirjoittaa itse samansisältöisen viestin. Eli kyllä samalla tavalla ajattelevia löytyy. Näitä asioita kyselevä on usein aikamoisessa kriisissä ja minusta on vastuutonta tyrkyttää eroneuvoja ratkaisuna tuntematta/tietämättä yhtään mitään ko. henkilön todellisesta tilanteesta.
Kun kaikki muukin on käynyt hektisemmäksi, niin työelämä, tiedonvälitys kuin kulutuskin, olisi erikoista, ettei se koskisi parisuhdetta. Elämän pitää olla helppoa ja itsensä toteuttaminen on arvo numero yksi. Enää ei mietitä uhrautumista tai odoteta parempia aikoja.
Kiinnostaisi tietää, mihin tämä johtaa. Ehkä ihmiset eivät jonain päivänä mene ollenkaan yhteen...on vaan irtosuhteita ja lapsi tehdään jollakin sopimuksella tai keinohedelmöityksellä. Tästä on jo viitteitä. Mitähän muuta vielä...
... vaikkei kaikkea voi valita.
Tuo hektisyysasiasta paasaaminen on ruvennut ihmetyttämään minua.
Olen ollut niin kauan työelämässä ja aviossa, että on tullut tuntumaa moneen asiaan. Ja työkin on ihmissuhdetyötä.
Meille syötetään tuutin täydeltä tietynlaista elämäntapaa. Esim sanotaan, että elämä on lyhyt ja kiireinen, joten pitää nukkua vähän, ehtiä sinne sun tänne, solmia paljon suhteita, ottaa ja jättää, harrastaa kertakäyttöistä kvarttaali- eli neljännesvuosisuunnittelua, - suhteentarkastelua, eroilua, vaatekaupassakäyntiä!
Kaikki on kaupan. Eikä odottaa pidä.Luuserit yli laidan. Rahat ja sukuelimet kiertoon!
En jaksa jatkaa enää.
Menen miehen viereen sohvalle. Lapset jo nukkuvat.
Olen siis samaa mieltä kuin ap.
Toiset ovat yhden kumppanin kanssa naimisissa koko elämän, ovat yhdessä työpaikassa vähintään 30 vuotta ja elämä menee tasaisesti tallutellen tasapäin. Toiset ovat enemmän vaihtelunhaluisempia ja ajatellaan, että kuin ei suunnittele, niin ex-tempore syntyy suuria oivalluksia.
On vain erilaisia ihmisiä. Ei kannata alkaa syyttämään, että joku tietty elämäntyyli olisi juuri se oikea. Jos se teistä on oikea, niin se on parasta teille, mutta ei välttämättä kaikille. Moraalisäännöt on kaikkien muistettava, mutta antaa muuten kaikkien kukkien kukkia.
Saa kyllä olla poikkeuksellisen vahva, jos mikään ympäristössä ei vaikuta valintoihin. Avioelämän mallit tosin tulevat paljon myös kotoa, joten jos vanhemmat viihtyivät koko elämänsä yhdessä on varmasti suurempi todennäköisyys yltää samaan omassa elämässään.
Eihän se totta olekaan, että olisi pakko pitää kiirettä ja kokeilla kaikkea mahdollista, jotta tuntee "elävänsä". Mutta ympäristön trendit tarttuvat ja ihmiset tekevät valintojaan yleisten normien mukaan. Näitä normeja taas ovat mm. ikuinen elämyksellisyys ja oman nautinnon tavoittelu ja kumpikin sopii huonosti pitkään avioliittoon.
Minun lähipiirissäni yksikään pari ei ole eronnut. Joten kyllä se on aika pitkälti asennekysymyskin, että kun samaan veneeseen asetutaan, yhdessä soudetaan.
Ja ihan hauskaa on välillä. Ei voi valittaa.
En ole ikinä trendien perässä roikkunut ja nautinnonhaluisuus on aika minimissä muutenkin kun vertaa keskivertosuomalaiseen, jotka ravaavat marketeissa, pettävät, juovat ja syövät itsensä kipeiksi.
Avioelämän malleista sanon, että voisin lähinnä hypätä kaivoon. Mallit ovat olleet aika olemattomat ja siitähän voi lässyttäjät vetää oman pikku johtopäätöksensä, että sinä kurja et tule koskaan onnistumaan. (alkeellinen psykologia)
Voisin kertoa kaikille pienen avioliittoelämyksen, jonka jälkeen voidaan miettiä, että huvittaako sellaisen elämyksen saaminen ollenkaan.
Eläkööt he normaalia standardielämää, jotka sen taitaa, mutta älkää tulko vinkumaan, mikä on elämyksellistä ja mikä ei.
Jos 20 vuotta on helvettiä, niin eikö yksi vuotta onnellisuutta olisi suotavissa ihan elämyksellisyydenkin vuoksi?
Elin suhteessa 18 v joista 15 v naimisissa, neljä yhteistä lasta. Kaikki näytti ihan normaalilta, kunnes vain alkoi tapahtumaan asioita joista ei päästy sitten yli.
Rakennettiin talo, sairastuin syöpään, Ex tuli mustasukkaiseksi kun aloin hoitamaan itseäni ja en ollukkaan enään pelkästään kotona kaikkien saatavailla heti tässä ja nyt.
Ex alkoi käyttämään alkoholia runsaasti 3 x viikossa, voitte kuvitella mitä on mustasukkaisuus ja alkoholi yhdessä.. elämä oli aika painajaista. Haukkumista, räyhäämistä, alistamista, halveeramista, halveksuntaa, paikkojen rikkomista ja jopa fyysistä väkivaltaa ..
Kaikkeni yritin, minä olin se joka yritti rauhoitella ja sovitella, mutta ei niin ei.
En voinut enään antaa lapsille sellaista perhemallia ja sitä miten toista kohdellaan ja mitä voit toiselta sietää.
Eropäätöstä tehdessäni vielä lakimieheni luona pinnistelin ja mietin, mutta ei ollut muuta vaihtoehtoa enään...
Aluksi oli helpottava tunne, että koti oli rauhoittunut siinä mielessä, että siellä ei enään kukaan humalainen tai ex anoppi käynyt räyhäämässä.
Sitten alkoikin se lasten kautta veivaaminen exän osalta, mistään sopimuksista ei ollu tietoakaan. Lapsille puhutaan äidistä pahaa (jatketaan sitä samaa linjaa mitä oli silloin viimeiset pari avioliittovuotta) sekä exän että anopin taholta.
Tällä hetkellä erosta tulee kesällä 2 v ja elämäni ehkä isoin koetinkivi edessä, lastenhuoltajuusoikeudenkäynti.
Tunnen, että en ole päässyt vielä kääntämään uutta lehteä kokonaan, kuin kaikki nämä pyöritykset tässä on vielä kesken.
Lasten reagointi tilanteeseen tuottaa tuskaa ja olen monesti miettinyt että olisipa se onnellinen perhe joka joskus oli. En olisi 5 v sitten voinut kuvitella, että todellakin olen tämänkaltaisessa tilanteessa, missä ex yrittää tuhota minut kokonaan .... näin hän uhkasi viranomaisillekkin, että hän tekee kaikkensa ...
Olenkin miettinyt, että mitä tässä sitten olisi oikeesti pitnyt tehdä? Jatkaa liittoa, jossa ei ollut toisen kunnioittamista vai erota ja katsella tätä lasten kautta tulevaa kiusantekoa.
Ex tietää että satuttaa minua lasten kautta.
Hyvää pääsiäistä, toivon sinulle kaikkea hyvää. Toivon koko sydämestäni, että löydät vielä hyvän kumppanin. Ja mikset löytäisi?
Oma tarina: Vanhempieni avioliitto oli hirveä. Huutamista, alistamista, mustasukkaisuutta, tavaroiden hajottamista ja jopa väkivaltaa. Lopulta olin avioeroapsi ja asuin äidin luona, kun ei isän luona pystynyt asumaan. Äiti oli niin maassa eron jälkeen ja purki pahaa oloaan. Äiti syytti minuakin, että oli minut tehnyt, koska hän oli niin väsynyt elämäntilanteeseen.
Kaikkien meidän lasten parisuhteet ovat yllätys, yllätys olleet rikkonaisia. Äiti syyttää vieläkin itseään, kun ei saanut perhettä kokoon. Isä potee myös syyllisyydentunnetta. Meni aikansa, kun pystyin antamaan vanhemmilleni anteeksi.
Oma vikansa oli lähiympäristöllä, joka ei millään lailla reagoinut vakavaan perhetilanteeseen. Päinvastoin. Muut yrittivät hajottaa meidän perhettä entisestään. Tämän kaiken jälkeen en aijo kustakaan lapsuudenkodin paikkakunnan ihmisiin päin. (sorry karkea ilmaisu)
Nyt ensimmäistä kertaa tuntuu siltä, että elämä alkaa voittamaan. Pärjääminen työelämässä ja kivat harrastukset ovat tuoneet iloa. On myös kiva, että muutkin perheenjäsenet ovat löytäneet rauhan sieluunsa ja elävät ihan kivasti parisuhteissa.
Itse olen hieman unelmoinut, että menisin naimisiin elämäni miehen kanssa. Mutta katsotaan nyt. En ota mitään paineita. Päivä kerrallaan.
sanoa kaikille parisuhdemoralisteille, että jokainen teistä voisi kysyä rehellisesti itseltään, että kuinka monta kertaa te olette auttaneet lähimmäisiä, kun on ollut tosi kyseessä vai haluatteko vain itse pärjätä ja salaa tuntea pientä hyvänolon tunnetta siitä, että muilla menee huonosti?
Kaikille syyllistäjille ja ihmettelijöille: Auttakaa ihmisiä muitakin kuin perheenjäseniänne. Jos joku tarvitsee auttavan käden, niin auttakaa. Älkää vain kerätkö materiaa ympärillenne ja yrittäkö vain ajatella itsekkäästi, että teidän perhe voi hyvin. Jos itsellä menee hyvin, niin silloin on mahdollista auttaa muitakin.
Hyvää pääsiäistä!
Keskustelu karkasi alkuperäisestä tarkoituksestaan hieman sivuraiteille. En tarkoita, että ihmisten tulisi pysyä helvetillisissä liitoissa/suhteissa väkisin. Itse olen kokenut sekä henkisen, että fyysisen väkivallan, eikä sellaista tarvitse sietää.
Kritisoin sitä, että mielestäni näillä palstoilla ratkaisu lähes jokaiseen pieneen ongelmaan on ero.
'Mieheni levittelee vaatteitaan' 'Eroa, sulle löytyy parempi'
'Seksielämässämme on hiljainen kausi' 'Eroa, ei se paremmaksi muutu.'
Olisi syytä tehdä ero näiden arkipäivän pikkuongelmien ja rístiriitojen, ja ihan oikeiden ongelmien välille.
Monesti myös auttaisi, jos tekstiä luettaisiin ajatuksella. Esim. tässä tapauksessa. :)