Mitä mieltä olette siitä että kuinka yleistä on että 33v mies ei ole eläissään koskaan seurustellut? Minun kohdallani asia on näin. Taitaa sittenkin olla melko yleistä varsinkin maaseudulla, jossa on ylitarjontaa miehistä kun naiset lähtevät koulun jälkeen kaupunkiin. No, itselläni ei tuo selitys päde sillä olen koko ikäni asunut pk-seudulla.
En tosiaankaan ole päivääkään seurustellut. Aiakaisemmin elämässäni tuo oli varsin kova paikka minulle. Ikävuosina 20-25 sydän oli pakahtua kaipuuseen ja vielä 25-30v sitä yritti parhaansa mukaan olla saatavilla. No, nuorena sitä suhtautuu asioihin muutenkin paljon dramaattisemmin.
Kun tuo 30v rajapyykki rikkoutui niin koko asia on jäänyt taka-alalle eikä sitä kovin paljon edes mieti. Tietysti sitä aina silloin tällöin kaipaa jotakin mutta kun asioita alkaa tarkemmin ajattelemaan niin tulee siihen johtopäätökseen, että ei ole suinkaan mikään sattuma tai huono onni että elämä on mennyt ilman seurustelusuhteita.
Jos miettii oman ikäisiäni ihmisiä niin useilla heistä on jo perhe ja monta lastakin tai sitten avioerokin takana. En minä mistään tuollaisesta ole kateellinen. Minusta ei mitään isukkia saisi tekemälläkään, moiseen vastuuseen olen liian epäkypsä eikä ole myöskään sitäpelkoa että kukaan nainen minun kanssani lisääntyä haluaisi, joten tuolta osin olen turvassa.
Välillä sitä kaipaa sellaista arjen yhdessäoloa sukulaissieluisen ihmisen kanssa. Kuitenkin, olen jo hyvin nuoresta pojanklopista lähtien aavistanut, että näin tässä tulee käymään joten mikään yllätys tilanteeni ei itselleni ole. Tietysti sitä nuorempana ajatteli että kenties elämällä on varalleni yllätys mutta elämä on mennyt niitä ratoja kuin aavistelinkin.
Tässä sitä ollaan ja vanhetaan päivä päivältä. Onhan se kolkko ajatus, että elämä on nyt tätä, yksinoloa hamaan loppuun asti. Se on kuitenkin realiteetti ja kuten aiemmin sanoin, asian tiimoilta pahimmat angstit ovat taaksejäänyttä elämää ja olen hyväksynyt itseni sellaisena kuin olen ja tyytynyt että näin on.
Pisti kuitenkin miettimän että kuinkahan paljon meitä koko ikämme yksin olleita Suomessa mahtaa olla. Varmasti paljon enemmän kuin moni myöntäkään. Monet varmasti keksivät itsellensä "historiaa" jos sellaista ei oikeasti ole. Harva myöntää suoraan että ei ole yli 30v ikään mennessä koskaan seurustellut. En itsekään myönnä mutten kielläkään jos asiaa minulta tivataan. Aina väistän moiset utelut jollain vitsillä tai vaihtamalla puheenaihetta. Lapsellista mutta kukin tyylillään.
Niin, onko meitä muita jotka tietävät jo varsin nuorena että viettävät koko loppuelämänsä itsekseen?
En tosiaankaan ole päivääkään seurustellut. Aiakaisemmin elämässäni tuo oli varsin kova paikka minulle. Ikävuosina 20-25 sydän oli pakahtua kaipuuseen ja vielä 25-30v sitä yritti parhaansa mukaan olla saatavilla. No, nuorena sitä suhtautuu asioihin muutenkin paljon dramaattisemmin.
Kun tuo 30v rajapyykki rikkoutui niin koko asia on jäänyt taka-alalle eikä sitä kovin paljon edes mieti. Tietysti sitä aina silloin tällöin kaipaa jotakin mutta kun asioita alkaa tarkemmin ajattelemaan niin tulee siihen johtopäätökseen, että ei ole suinkaan mikään sattuma tai huono onni että elämä on mennyt ilman seurustelusuhteita.
Jos miettii oman ikäisiäni ihmisiä niin useilla heistä on jo perhe ja monta lastakin tai sitten avioerokin takana. En minä mistään tuollaisesta ole kateellinen. Minusta ei mitään isukkia saisi tekemälläkään, moiseen vastuuseen olen liian epäkypsä eikä ole myöskään sitäpelkoa että kukaan nainen minun kanssani lisääntyä haluaisi, joten tuolta osin olen turvassa.
Välillä sitä kaipaa sellaista arjen yhdessäoloa sukulaissieluisen ihmisen kanssa. Kuitenkin, olen jo hyvin nuoresta pojanklopista lähtien aavistanut, että näin tässä tulee käymään joten mikään yllätys tilanteeni ei itselleni ole. Tietysti sitä nuorempana ajatteli että kenties elämällä on varalleni yllätys mutta elämä on mennyt niitä ratoja kuin aavistelinkin.
Tässä sitä ollaan ja vanhetaan päivä päivältä. Onhan se kolkko ajatus, että elämä on nyt tätä, yksinoloa hamaan loppuun asti. Se on kuitenkin realiteetti ja kuten aiemmin sanoin, asian tiimoilta pahimmat angstit ovat taaksejäänyttä elämää ja olen hyväksynyt itseni sellaisena kuin olen ja tyytynyt että näin on.
Pisti kuitenkin miettimän että kuinkahan paljon meitä koko ikämme yksin olleita Suomessa mahtaa olla. Varmasti paljon enemmän kuin moni myöntäkään. Monet varmasti keksivät itsellensä "historiaa" jos sellaista ei oikeasti ole. Harva myöntää suoraan että ei ole yli 30v ikään mennessä koskaan seurustellut. En itsekään myönnä mutten kielläkään jos asiaa minulta tivataan. Aina väistän moiset utelut jollain vitsillä tai vaihtamalla puheenaihetta. Lapsellista mutta kukin tyylillään.
Niin, onko meitä muita jotka tietävät jo varsin nuorena että viettävät koko loppuelämänsä itsekseen?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Itse 34v ja poikamies luultavasti loppuelämän. Tuskimpa sitä osais elää joku jaloissa pyörimässä. Ihan hyvin menee.
Ikää on 32 vuotta enkä ole seurustellut. Mutta en luovuta, hankin suhteen vaikka se olisi viimeinen tekoni. Ei tässä elämässä ole enää muutakaan saavutettavaa, joten olen päättänyt käyttää kaiken liikenevän energiani naisen saamiseen.
30-vuotiaana huomasin, että jotain tarttis tehdä. Olen laihduttanut 20 kiloa, alkanut käymään enemmän ulkona, käynyt nettitreffeillä... vielä ei ole tärpännyt, mutta se on enää vain ajan kysymys. Pakkeja on tullut oikealta ja vasemmalta, mutta enää ei tunnu missään. Minulla ei ole mitään hävittävää.
Hah! Aika paljon yhtäläisyyksiä. 31v, vuosi sitten päätin tehdä asialle jotain. Hieman pienemmällä panostuksella tosin. Paino putosi myös, tosin vain 10 kg ja nettideitti ilmotus on tehty ja kirjoittelua on tullut harrastettua, mutta livenä ei ole vielä tullut treffattua ketään.
Ensimmäisiä "oikeita" pakkeja odotellessa :-)
No kiva että on myös kolmikymppisiä jotka on tajunneet että on ihan omasta asenteesta kiinni mitä elämässä suurinpiirtein tapahtuu kun että odottelee ja möllöttää ja miettii että jaahas, koska tietyt asiat eivät ole tulleet mun nenän eteen valikoitavaksi, näin on minun elämäni täytynytkin mennä...hohhoi. Mäkin (nainen) 26v mietin vielä vajaa pari vuotta sitten että niinköhän siinä sitten käykin, että vaikka kuvittelin olevani ihminen joka joskus voisi perustaa perheen, niin en löydä täyspäistä meistä itselleni. Minkään "tyydyn tähän" suhteen puitteissa en rupea perhettä perustamaan enkä ylläpitämään parisuhdetta. Sitten kohtasin nykyisen mieheni. En lähde edes kuvailemaan kuinka hienona juttuna koen tän meidän jutun koska se on niin hienoa ettei sitä niin vaan hetkessä kuvailla. Ja hänkin kuvitteli olevansa erakko ihminen ja oli valmistautunut ja hyväksynyt sen ajatuksen että ei tule seurustelemaan ainakaan vakavasti. Niin ja kuvitteli vielä ilmeisesti jonkin aikaa että on vaikea tottua tämmöseen seurustelujuttuun. Mutta olisi sillä tänä päivänä vaikeampi tottua siihen että en enää olisikaan "pyörimässä jaloissa" :)
Jos viitasit minuun tuolla lohkaisullasi että jos ei kaikkea tuoda nenään eteen niin luovutetaan, niin et voisi enempää olla väärässä.Kyllä minä nuorempana kovastikin tein töitä, että löytäisin naisystävän, en todellakaan odottanut että tuotaisiin nenän eteen mutta kun ei niin ei. Yritin perinteisellä tavalla ja sitten yritin myös netin kautta mutta eihän sitäkukko käskemällä laula.
Nyt olen löytänyt asian suhteen tasapainon ja suurimman osan aikaa en edes mieti koko asiaa. sitäpaitsi, suurin osa naisista haluaa perheen ja lapsia ja sen minä ainakin tiedän että mitään moista en todellakaan halua. Ei todellakaan ole minun juttuni.
Kun katselen ikäisiäni kavereita, joilla on useilla jo perhe ja lapsia niin ei tosiaankaan käy kateeksi. Muutamat ovat jo eronneet ja ovat kauheassa elatusapuveloissa. Kun asiaa tarkemmin alkaa ajattelemaan niin itse asiassa tässä on asiat ihan niin kuin niiden kuuluu ollakin.
Sanoin jo jollekin aiemmin että kyllä minä kakskymppisen kaunottaren kanssa voisinkin ruveta seurustelemaan mutta kuinka realistista moinen oikein on? Eipä kovin.
Tunnen parikin nelikymppistä miestä, jotka olivat jo ajat sitten heittäneet toivonsa seurustelemisen ja perheen perustamisen suhteen ja puskivat kaiken energiansa työhön ja miehisiin harrastuksiinsa, joissa ei naisia juuri pääse tapaamaan.
Kuinkas ollakaan toinen niistä alkoi käydä harmittomasti lounaalla työkaverinsa (nainen) kanssa ja kohta ne menivät jo kihloihin kun synkkas niin hyvin. Nyt niillä on lapsikin kun nainen on melk. 10v nuorempi miestä.
Toinen kundi törmäsi taannoin koiralenkillä nuoreen naiseen, jolla oli samanlainen rotupiski. Heistä tuli jonkinlaisia ystävyksiä koiraharrastuksen kautta, ja juuri kuulin, että nyt se mies seukkaa sen neitosen mutsin kanssa, joka on eronnut nelivitonen toimitusjohtaja!
Eli hyvin rullaa suhteet molemmilla, vaikka ei olis uskonut vielä vuosi sitten.
Elämästä ei koskaan tiedä mitä se eteen tuo, joten hännät pystyyn vaan ja menox, kotoa ei tule kukaan hakemaan.
Tipurikasta pääsiäistä teille kaikille!
Arvasin, että tulee näitä "ei sitä koskaan tiedä"-viestejä. Kuten sanoin, itse olen jo teini-ikäisesti lähtien jotenkin aavistanut että näin tässä minun elämässäni tulee käymään ja näin tässä on käynytkin. 30v rajapyykin rikkouduttua koko asia on jäänyt taka-alalle muutenkin.
Tottakai sitä silloin tällöin ajattelee että olisi se mukavaa kun olisi joku naisystävä mutta tietty ripaus realismia on sittenkin paikallaan sillä itsekin katselen nuoria ja hyvännäköisiä naisia, totta kai, mutta enhän minä nyt voi odottaa että kakskymppinen kaunotar ja minä olisimme ylipäätään edes samalla aaltopituudella. Oman ikäiset naiset eivät taasen edes kiinnosta. Kenties pitäisi kiinnostaa mutta kun ei kiinnosta niin eihän sille mitään mahda.
Se on aivan 100% varma asia että minulla ei tässä elämässä koskaan tule olemaan ensimmäistäkään suhdetta. Tähän asti on oltu ilman niin eiköhän se elämän jälkimmäinenkin puolisko mene helpomminkin kun ei ole nuoruuden angstia mukana enää sotkemassa kuvioita.
Olen 33v, muutama suhde takana mutta nyt saa kyllä suhteet jäädä minun puolestani. Olen aina saanut sen naisen jonka olen halunut mutta aina se on mennyt syystä tai toisesta pieleen. En edes tiedä mitä parisuhteista edes haetaan enää. Seksiä? Ystävää? Äitiä tai isää lapsilleen? Kaikkia näitä? Tuntuu siltä että ihmisillä on niin kova haku päällä (minä mukaanlukien) että 99% suhteista menee päin honkia. Vain harva löytää oikeasti sen jota rakastaa ja kunnioittaa läpi koko elämän. Onko parempi olla yksin koko elämä kuin että olisi tekopyhässä suhteessa? Luulen että näin on, siinä vaan kärsii toinen tai molemmat osapuolet jos parisuhde ei ole täydellinen.
Samaa mieltä olen. Itse asiassa avioerotilastot voisivat olla paljon karumpia jos ihmiset eivät ajattelisi että mielummin vaikka huonossa suhteessa kuin yksin. Monasti kuitenkin kun toisiaan vihaava pariskunta jostain syystä kitkuttelee vuosikausia yhdessöä mutta lopulta sitten kuitenkin eroavat niin tulee sellainen olo heille että noin olisi pitänyt tehdä jo vuosia sitten ja kuinka paljon vuosia onkin mennyt hukkaan.
Itse olen poikamies ja sellaisena tulen pysymään. Sellaista prinsessaa ei ole olemassakaan joka minun mieleni muuttaisi. Jokainen kuitenkin tavallaan.