Olen vähän päälle nelikymppinen nainan ja seurustellut puolisen vuotta samanikäisen miehen kanssa. Meillä kummallakin on takana ero useampi vuosi sitten. Lapset molemmilla ovat jo aikuisia. Emme asu yhdessä, mutta tapaamme kuitenkin useita kertoja viikossa.
Ongelmaksi on minun näkökulmastani muodostunut puhumisen vaikeus. Miesystäväni mielestä meillä menee hyvin, eikä hän koe asiaa ongelmaksi. Omista tunteistaan ja ajatuksistaan puhuminen on hänelle vaikeaa. Kun näen, että joku asia vaivaa häntä tai hän on jostain huolissaan, olen kysynyt, haluaako hän puhua asiasta tai voisinko jotenkin auttaa. Vastaus on aina vähättelevä - "ei se mitään ole" tai "ei tässä kukaan voi tehdä mitään". Olen sanonut, että pidän hänestä todella paljon - rakastankin, mutta en tiedä, mitä hän ajattelee. Olen myös kysynyt, haluaako hän lopettaa seurustelun ja olen saanut siihen vastauksen. Hän haluaa jatkaa.
Koen tilanteen hankalaksi. En uskalla antaa itselleni lupaa heittäytyä tähän suhteeseen, vaan ajan ikään kuin "puolivaloilla". Ajattelin alkuun, että tutustumisen myötä tilanne muuttuisi, mutta niin ei ole tapahtunut. Koulutus- ja perhetaustalla on varmasti tässä oma merkityksensä. Hän on kertonut, "että ei ole kotonaan tottunut puhumaan muusta kuin säästä ja saunan lämmityksestä". Hän on käynyt ammattikoulun ja minulla on yliopistotutkinto. En haluaisi uskoa, että tällä on niin ratkaiseva merkitys - mene ja tiedä?
En voi muuttaa toista ihmistä, sen tiedän ja hyväksyn. Mutta mitä ihmettä tässä pitäisi tehdä?? Voikohan tilanne vielä muuttua? Puhumattomuus ahdistaa minua välillä. Kun näen, että toisella on paha olla tai huolia, haluaisin jakaa ne ja yrittää auttaa siinä missä voin. Olen miettinyt, mitä vielä voisin tehdä. Odottaa? Kannustaa? Yrittää edetä pienin askelin? Vai luovuttaa??
Ongelmaksi on minun näkökulmastani muodostunut puhumisen vaikeus. Miesystäväni mielestä meillä menee hyvin, eikä hän koe asiaa ongelmaksi. Omista tunteistaan ja ajatuksistaan puhuminen on hänelle vaikeaa. Kun näen, että joku asia vaivaa häntä tai hän on jostain huolissaan, olen kysynyt, haluaako hän puhua asiasta tai voisinko jotenkin auttaa. Vastaus on aina vähättelevä - "ei se mitään ole" tai "ei tässä kukaan voi tehdä mitään". Olen sanonut, että pidän hänestä todella paljon - rakastankin, mutta en tiedä, mitä hän ajattelee. Olen myös kysynyt, haluaako hän lopettaa seurustelun ja olen saanut siihen vastauksen. Hän haluaa jatkaa.
Koen tilanteen hankalaksi. En uskalla antaa itselleni lupaa heittäytyä tähän suhteeseen, vaan ajan ikään kuin "puolivaloilla". Ajattelin alkuun, että tutustumisen myötä tilanne muuttuisi, mutta niin ei ole tapahtunut. Koulutus- ja perhetaustalla on varmasti tässä oma merkityksensä. Hän on kertonut, "että ei ole kotonaan tottunut puhumaan muusta kuin säästä ja saunan lämmityksestä". Hän on käynyt ammattikoulun ja minulla on yliopistotutkinto. En haluaisi uskoa, että tällä on niin ratkaiseva merkitys - mene ja tiedä?
En voi muuttaa toista ihmistä, sen tiedän ja hyväksyn. Mutta mitä ihmettä tässä pitäisi tehdä?? Voikohan tilanne vielä muuttua? Puhumattomuus ahdistaa minua välillä. Kun näen, että toisella on paha olla tai huolia, haluaisin jakaa ne ja yrittää auttaa siinä missä voin. Olen miettinyt, mitä vielä voisin tehdä. Odottaa? Kannustaa? Yrittää edetä pienin askelin? Vai luovuttaa??
Vastaukset 17
Vanhimmat
että kyse on niinkään koulutustasosta vaan siitä, miten kotona on opittu asioita ratkaisemaan ja sitten tietenkin luonteiden eroista.
Kannattaisi ehkäpä varovasti ilmaista se, että sinua ahdistaa ja että haluaisit puhua enemmän. Ja sanoa myös, että tiedät teidän olevan erilaisia ja että et halua häntä muuttaa; toivot vain että hän päästäisi lähemmäs.
Ja omakohtaisesta kokemuksesta voin sanoa sen, että jos ihminen ei kerta- tai parilla huomautuksella tee asialle mitään, hän ei tee sitä ikinä. Silloin on aivan turha tuhlata omaa energiaansa naputtamiseen, ja joko hyväksyä asia tai tehdä muita ratkaisuja.
Tsemppiä!
Varmasti kotoa opituilla malleilla on oma osansa mutta en usko että se silti olisi syynä miehen puhumattomuuteen.
Omasta kokemuksestani voisin sanoa että puhumattomuus on epävarmuutta ja alemmuuden tunnetta.
Sinun olisi parasta ajan kuluessa osoittaa miehellesi että sinuun voi luottaa ja olet luottamuksen arvoinen.
Mitään painostusta ei kannata käyttää puhumisen käynnistämiseksi.
Tiettyjä asioita kannattaa välttää jottei miehesi koe entisestään olevansa alempi arvoinen.
mm.vitsailut tai vihjailut koulutus pohjasta etenkin ystävien ja sukulaisten seurassa.
Perimmäinen syy kuoreen vetäytymiseen on tunne ettei ole tarpeeksi hyvä sinulle.
Ajattelin jo olenko ollut täällä unissani kirjoittamassa,, niin tutulta tuo kuulostaa!!
Itse olen yrittänyt pitää mielessä juuri tuon "hiljaa hyvää tulee" -asenteen. Vaikka ei se kovin helppoa ole,niin uskon ainakin siihen teoriaan, että toiset vain lämpenevät hitaammin. Kun selvää on, että miehesi haluaa olla kanssasi, sinun tehtäväsi on vain löytää keinot millä saat hänen luottamaan itseesi ja ymmärtämään puhumisen tärkeyden.
Meillä tietyissä asioissa mies haluaa olla korrekti(?), eikä vaivata, ja jos tarjoan hänelle jotain, on pääsääntöinen vastaus: 'ei tarvitse'. Valitettavasti tästä seuraa se, että minun intoni tarjota mitään on jo katoamassa. Ehkä hän haluuakin olla ilman minun palveluita?
(esim. eilen käveli tuulessa ja myrskyssä useamman kilometrin, vaikka tarjouduin häntä hakemaan. Sanoin monta kertaa että ei siitä ole vaivaa ja todella haluaisin tehdä sen. 'Ei tarvitse, kävely tekee minulle hyvää'. Selvä. Kai aikuinen mies saa itse päättää. Joku tuttu oli kuitenkin poiminut kyytiin, eli ilmeisesti ei kyse ollut kuitenkaan kävelyn terveellisyydestä...)
Ainoa mitä voit tehdä on kannustaa, rohkaista ja ennenkaikkea kuunnella silloin kun mies puhuu.
( omalla kohdallani tuo ei ole toteutunut, vaimo luulee kuuntelevansa, mutta oikeasti kommentoi tai vaihtaa puheenaihetta ennenkuin pääsen edes asiaaan )
Kokemuksesta tiedän ettei puhuminen muutu sen helpommaksi ajan myötä, ei mies paljoakaan pysty muuttumaan. ( Ainakaan jos ei itse usko muuttuvansa, tai ei yritäkään )
Kun mies ei pidä puhumista tarpeellisena tai hyödyttävän mitään, miksi puhuisikaan?
Mies hämeestä
Kirjoitit elämästäni, meitä on siis muitakin. Tuntuu turhauttavalta kun joutuu "lypsämään" mielipiteitä ja kyselemään mikä on. Viimeksi viikonloppuna mies meni aivan lukkoon, ei saanut juurikaan sanaa suustaan. Päältä näki että ajatuksia on, ne vaan eivät tule ulos.
Ex-vaimonsa oli valittanut ettei mies puhu. Puoliso voi toki tehdä voitavansa tilanteen korjaamiseksi mutta aikaa ja voimia se vaatii - ja taitoa. Hoputtamalla ei onnistu eikä kiukkuilemalla.
Persoonaa ei voi eikä pidäkään yrittää muuttaa, onko sitten rohkaisu ja itse esimerkkinä toimiminen riittävä kannuste? Jos kumppanit ovat tyystin erilaisia - toinen höpöttää jatkuvasti ja toinen vaikenee - se voi koitua suhteen tuhoksi.
Tarkoittaako tämä sitä ettei kannata edes yrittää. Antaa olla puhumATTA JA 'OPPII' VÄLINPITÄMÄTTÖMÄKSI SITÄ TUNNETTA KOHTAAN ETTÄ ITSEÄ VAIVAA? Jonain päivänä sitten se purkaantuu, mies alkaa puhumaan kun on saanut 'oivalluksen' tai lopettaa suhteen siinä olevien epäkohtien takia (joita ei olla voitu korjata kun niistä ei olla tiedetty eli puhuttu?)
Ei mies koskaan "saa oivallusta" eikä ala puhumaan, jos ei ole siihen tottunut.
Suhteen lopettaminen taas on riippuvainen ongelmian syvyydestä, mies joko pystyy elämään niiden kanssa tai sitten ei. Ei voi ennalta arvata...
Vähänylinelikymppinenmies
Mitä toinen voi tehdä siinä tilanteessa? Siis oikeasti: asioista on PAKKO puhua ennen kuin on liian myöhäistä. Miten saada mykälle ääni?
Jokaiselle se puhuminen ei ole niin luontaista. Oma mieheni on myös tuppisuu (tunteista tms).
Olen ratkaissut asian niin, että en yritä puristaa hänestä juttua väkisin, vaan opettelen tulkitsemaan häntä muuten. Kun mies näyttää onnelliselle, hän luultavasti myös on sitä. Kun kiukkuilee, siihen keksin kyllä suht helposti syyn ja voin sitten auttaa häntä mahdollisuuksieni mukaan.
Luottamus ja toisen kunnioittaminen on kaiken a ja o. Miehelle täytyy tehdä selväksi, että hän on tärkein ja rakkain maailmassa. Luonteeltaan epävarman miehen kanssa pärjää vain vahva nainen. Ja vahvaksi naiseksi voi opetella.
Miestä ei kuitenkaan missään tapauksessa saa holhota. Mies osaa hommansa ja hoitaa osuutensa. Naisen tehtävä on tuoda suhteeseen pehmeyttä.
Ei tähän naisnäkökulmaa kysytty vaan ohjeita MIEHELTÄ.
Eipä siihen mies sen parempia ohjeita osaa antaa.
Jos osaisi, eipä mitään ongelmaa olisikaan.
Naiselta tuntuu kaikki käyvän niin helposti.
Miehen itsetunnon murentaminenkin...
Vähänylinelikymppinenmies
en ole asiantuntija, enkä teidän ikäinen,
mutta.
mies puhuu sitten kun se haluaa puhua, tai se haluaa hoitaa oman sotkunsa yksin, eikä halua siitä nyt alkaa voivottelemaan, kun ei varmaan sinuun liitykkään.
ei kaikki ongelmat sillä poistu/helpotu että niistä puhuu.
pääasia että se tietää että sulle voi puhua, jos se haluaa..
Onkohan niin, että sinä olet kesustelun kautta tdoellisuutta jäsentävä ihminen ja kumppanisi jäsentää kokemuskiaan sitten jotenkin muulla tavoin. Tskinpa sinä hänestä keskustelevaa kumppania tulet samaan. Ajattelen,e ttä ehkä sinun olisi hyvä miettiä onko keskustelevuus sinulle niin tärkeä piirre kumppanissasi, että et voi elää parisuhteessa, jossa toinen ei omista syistään ole puhelias.
Puhumattomuuteen vaikuttaa hyvin paljon kumppanin käytös.
Miehen täytyy saada tuntea ja kokea että on tasavertainen ja kumppani on luotettava.
Hyvin usein vaimot moittivat miestään tuppisuuksi,eivätkä itse huomaa että ovat itse aiheutaneet koko tilanteen käytöksellään.
Tyypillinen tilanne on juuri kun mies aloittaa puhumaan ja vaimo kuuntelee välinpitämättömän oloisena keskeyttäen tai vaihtaen puheen aiheen ihan muuhun..
Tuskin vaimo itse tiedostaa asiaa,mutta mies kokee sen ettei hänen asiansa kiinnosta ja muistaa sen jatkossa.
Usein myös vaimoilla on tapa syyllistää miestään,vaimoille se on opittu tapa eivätkä he itse huomaa asian loukkaavan miestään,sitä kutsutaan myös nalkutukseksi.
Mies on henkisesti herkkä olento,se muistaa kaikki asiat mielessään ja ei varmaan polta tulella sormiaan uudestaan.
Usein myös vaimoilla on tapana vetää miehen aikaisemmat herkät puheet esille leikillään tai riidan yhteydessä ja sen mies tulkitsee häikäilemättömäksi herkän tilan hyöty käytöksi .
Siis on myös syytä pohtia omaa käytöstään ja miettiä voisiko siinä olla syy miehenne puhumattomuuteen.
IHANA: 'sitä kutsutaan myös nalkutukseksi.'
Siis aivan huippu! Pääsiäisakalta halaus tosta hyvässtä :)
Miehellekö eli tuppisuulle ei siis saisi sanoa mitään vastahankaan...Pitäisi vaan myötäillä ja olla niinkuin kaikki olisi hyvin. Entäpä jos ongelmia aiheuttaa esim. miehen tekemättömät työt (remontit kesken tms.)ja vaimo niistä muistuttaa ja lopulta jo kiukkuisena niistä jäkättää kun ei vuosiin mitään tapahdu. Ainakin minä yritin aluksi rakentavasti asioista keskustella, mutta nyt tilanne on mennyt siihen, että enää ei keskustella mistään. Pitäisiköhän palkata (valitettavasti ei ole kyllä varaakaan) kirvesmies tekemään remontit loppuun. Voisi olla, että sen jälkeen ei miehen kanssa puhuta koko loppuikänä...
meillä taas on toisinpäin, eli minä (nainen) on se, joka on tuppisuu.. ja arvaa harmittaako, kun ei uskalla puhua kaikkia asioita/mielipiteitä ääneen..
monta kertaa käynyt niin, että olen jotain halunnut kertoa ja olenkin kertonut niin mies onkin sitten suuttunut.. eipä sen jälkeen huvita puhua enää, kun pelkää, että toinen suuttuu.. tai pelkää yleensäkin toisen reaktiota