Viimeisen parin vuoden aikana olen huomannut kuinka tuntemukset eri elämän tapahtumiin ja vaiheisiin ovat jotenkin kuolleet. Ensin luulin sitä normaaliksi vaiheittaiseksi alakuloksi, mutta kun asia ei ole tässä muutaman vuoden aikana parantunut niin ajattelin kysäistä jos joku tuntee samoin.
Ennen saatoin itkeä ajatuksesta, tuntea aitoa mielihyvää hyvän biisin kuulemisesta, nauttia kesäauringosta hymy naamalla ja hymyillä jo hyvän ruoan tuoksun tuomasta tyytyväisyydestä. Erinäiset asiat suututtivat oikein kunnolla ja monia asioita ja ihmisiä myös pelkäsin. Silloin myös rakastin ja vihasin ihmisiä. Toisinsanoen olin aikalailla normaali täysillä elävä ihminen. Nyt on asiat eri lailla. Enää en pysty nauttimaan mistään, musiikkikaan ei ole kuin ennen. Kesät ja talvet menee mielialojen suhteen kuin viiva vain, eikä muutosta ole havaittavissa. Muuten tulkitsisin tilani jonkinasteiseksi masennukseksi, muttakun mikään ei oikein edes tunnu pahalta. En ole esimerkiksi itkenyt varmaan kahteen vuoteen kertaakaan enkä muista koska tunsin oikeaa surun tunnetta. Ennen saatoin ihastua ja rakastua yhtäkkiä, nyt se ei onnistu vaikka hakeudun sen kaltaisten ihmisten pariin joihin ennen olisin varmasti ihastunut.
Tiedostan tilani, mutta en edes osaa kaivata entisiä tuntemuksia. Tiedän vain että ennen oli parempi ja elämä oli kaikin puolin täyteläisempää ja senvuoksi toivoisin kaiken olevan kuin ennen.
Sosiaalisissa tilanteissa näyttelen iloista, vaikka oikeasti en tunne mitään. Hymystä on vain muodostunut automaattinen suojamuuri jota on jopa vaikea välttää esimerkiksi sukulaisten parissa pyöriessä. Olen jopa saanut jopa kuulla olevani pirteämpi kuin ennen, tämä johtunee siitä että en näe hyödylliseksi näytellä surua - se olisi minun mielestäni jopa suorastaan valehtelua.
Muutamalle uskotulle olen asiani kertonut ja he ovat sanoneet, että ilman rakkautta on vaikea elää täyttä elämää. Ovat mitä luultavammin oikeassa, mutta viimevuosien turtuus on vienyt myös halut yrittää.
Ainoana hyvänä puolena mainittakoon yleisen jännityksen ja pelon puute. Suuremmallekin yleisölle esiintyminen ei tuota nykyään minkäänlaista pelkoa, enemmänkin vain hieman jännitystä esiintymisen aiheuttaman hahmokuvan laskemisen kannalta, joka taas voisi potentiaalisesti vaikuttaa haitallisesti menestykseeni esimerkiksi työelämässä.
Kaikki suuttuvat, rakastuvat, itkevät ja nauravat. Tuntuu että olen yksin oman tasaisuuteni vankina. Onko yksinäisyys tehnyt minusta tämänlaisen ja jos minunlaisia on muitakin, onko ihmissuhteet pelastaneet tältä tyhjyyden tunteelta?
Ennen saatoin itkeä ajatuksesta, tuntea aitoa mielihyvää hyvän biisin kuulemisesta, nauttia kesäauringosta hymy naamalla ja hymyillä jo hyvän ruoan tuoksun tuomasta tyytyväisyydestä. Erinäiset asiat suututtivat oikein kunnolla ja monia asioita ja ihmisiä myös pelkäsin. Silloin myös rakastin ja vihasin ihmisiä. Toisinsanoen olin aikalailla normaali täysillä elävä ihminen. Nyt on asiat eri lailla. Enää en pysty nauttimaan mistään, musiikkikaan ei ole kuin ennen. Kesät ja talvet menee mielialojen suhteen kuin viiva vain, eikä muutosta ole havaittavissa. Muuten tulkitsisin tilani jonkinasteiseksi masennukseksi, muttakun mikään ei oikein edes tunnu pahalta. En ole esimerkiksi itkenyt varmaan kahteen vuoteen kertaakaan enkä muista koska tunsin oikeaa surun tunnetta. Ennen saatoin ihastua ja rakastua yhtäkkiä, nyt se ei onnistu vaikka hakeudun sen kaltaisten ihmisten pariin joihin ennen olisin varmasti ihastunut.
Tiedostan tilani, mutta en edes osaa kaivata entisiä tuntemuksia. Tiedän vain että ennen oli parempi ja elämä oli kaikin puolin täyteläisempää ja senvuoksi toivoisin kaiken olevan kuin ennen.
Sosiaalisissa tilanteissa näyttelen iloista, vaikka oikeasti en tunne mitään. Hymystä on vain muodostunut automaattinen suojamuuri jota on jopa vaikea välttää esimerkiksi sukulaisten parissa pyöriessä. Olen jopa saanut jopa kuulla olevani pirteämpi kuin ennen, tämä johtunee siitä että en näe hyödylliseksi näytellä surua - se olisi minun mielestäni jopa suorastaan valehtelua.
Muutamalle uskotulle olen asiani kertonut ja he ovat sanoneet, että ilman rakkautta on vaikea elää täyttä elämää. Ovat mitä luultavammin oikeassa, mutta viimevuosien turtuus on vienyt myös halut yrittää.
Ainoana hyvänä puolena mainittakoon yleisen jännityksen ja pelon puute. Suuremmallekin yleisölle esiintyminen ei tuota nykyään minkäänlaista pelkoa, enemmänkin vain hieman jännitystä esiintymisen aiheuttaman hahmokuvan laskemisen kannalta, joka taas voisi potentiaalisesti vaikuttaa haitallisesti menestykseeni esimerkiksi työelämässä.
Kaikki suuttuvat, rakastuvat, itkevät ja nauravat. Tuntuu että olen yksin oman tasaisuuteni vankina. Onko yksinäisyys tehnyt minusta tämänlaisen ja jos minunlaisia on muitakin, onko ihmissuhteet pelastaneet tältä tyhjyyden tunteelta?
Vastaukset 13
Vanhimmat
Ihmissuhde saattaa vaan pahentaa asioita. Itsekään en tunne mitään, ja hyvä niin.
vähän samaa. Muuten kuvittelisin itselläni masennukseksi, mutta tätä on kestänyt jo niin monta vuotta, että en usko että masennus voisi kestää näin kauan pelkkänä masennuksena. Tai en tiedä, voiko sitä kestää vuosikausia...
Ihan kuin omia ajatuksia. Mikään ei tunnu miltää, ei hyvältä eikä pahalta. Mä olin nuorena aivan hemmetin iloinen ja avoin ihminen. Nyt voisi sanoa että olen pelkkää harmaata väriä koko mies. Osaisipa edes hymyillä oikeasti.
meitä on? Mikään ei mene mitenkään, ei edes pieleen.
ainakin kuusi ;)
aikuiseksi, jolla ei ole kumppania. Siitähän se johtuu. Eikö muka tilanteesi ole ihanteellinen, mieti mitä siitä tulisi kun jokatoinen ilta olisi tippa linssissä tai yöllä saisi tunnin nukuttua, sitten myöhästyisi taas kerran töistä ja kotihommat jää puolitiehen ja rahat kuluu ja aivot ajattelee vaan yhtä asiaa...jne. :)
depressiolta. Kliiniseen depressioon ei välttämättä kuulu sitä, että "tuntuu pahalta". Diagnoosin teko kuuluu kuitenkin ammattilaisille - mitä jos hakeutuisit sellaisen juttusille? Omalääkäri/tk-lääkäri on oikea osoite, sieltä saat mtt-lähetteen.
Ihmissuhde ei missään tapauksessa ole ratkaisu ongelmaasi, päinvastoin: jotta voisit olla jollekin iloinen, tunteva kumppani, sinun kannattaa hoitaa itsesi nyt kuntoon!
Olet varmaankin alalla töissä. En tunne olevani mitenkään viallinen tai sairas. Viestin juuri antoisan työpäivän, sain tulosta aikaiseksi ja kaikinpuolin päivä oli positiivinen, jokseenkin tasainen jälleen tuntemusten osalta. En koe itseäni sairaaksi, tuntee vain puuttuvat. Oloni ei täytä masennuksen oireita, joten lääkäriin en mene. Vuosi sitten kävin juttelemassa, mutta lähettivät kotia ja sanoivat vain että tarvitsen lomaa ja niin edespäin. Koita nyt siinä lääkärille sanoa että tarvitsen apua vaikkei minua oikein mikään vaivaa. Tosin tottahan on että jokaiselle on olemassa diagnoosi, myös sinulle. Joten saattaa olla että jossainvaiheessa käyn jollekin puhumassa, ihan vain vaikka mielenkiinnon vuoksi. Katsotaan miten elämä tästä eteenpäin sujuu.
totean, että masentunut ihminen ei mielestäni ole millään tavalla "viallinen". Depressio sairautena ei liioin ole minusta sen kummempi aineenvaihdunnan häiriö kuin esimerkiksi kilpirauhasen vajaatoiminta (itse asiassa sekin voi aiheuttaa kuvaamasi kaltaisia oireita), toisessa on vain kyse tyroksiinin puutteesta, toisessa serotoniinivajauksesta.
voisi olla joitakin tunteita.
Kannattaa kohdistaa kaikki ajatuksensa positiivisiin asioihin, kuten työ- ja vapaa-ajanharrastuksiin.
Silloin ei tarvitse diagnoosia, kuten naisten kanssa pelehtiessä saa kyllä vähintäänkin depressiivisen psykoosin.
nimeltä kiribati sellaisen asian, että mistä johtuu serotoniinin vajaatuotanto.
Yleensä ihmiset sairastuvat depressioon vaikeiden elämänvaiheiden jälkeen.
Mitenkä nämä kaksi asiaa korreloivat keskenään.
Siis vähentääkö depressio serotoniinin tuotantoa?
sivuilta löytyy jonkin verran tietoa, ja heidän julkaisunsa voi tilata ilmaiseksi. Serotoniinin vajaatuotanto oli itse asiassa huonosti ilmaistu; yleensä kyse on serotoniinin kiinnittymisongelmista, eli vapautunut serotoniini ei kiinnity asianmukaisesti reseptoreihin (vrt. yleisin lääkitys: serotoniinin takaisinoton estäjät).
IHmiset sairastuvat vaikeiden elämänvaiheiden jälkeen myös somaattisiin sairauksiin. Esimerkiksi stressi aiheuttaa tunnetusti mm. sydän- ja verisuonitauteja, vaikka kyse on pohjimmiltaan "vain" tavasta reagoida asioihin. Migreeni, vatsavaivat, selkäsäryt ym ovat tyypillisiä psykosomaattisia oireita. Miksi ei siis raskas elämäntilanne voisi vaikuttaa myös serotoniinin tuotantoon?
KTL:n sivut ovat ihan hyvä tietolähde ensi alkuun:
http://www.ktl.fi/portal/suomi/osastot/mao/tutkimus/mielenterveys/mielialahairiot/
Valitettavasti sieltä on otettu ilmeisesti pois hyvin havainnollinen sivusto liittyen alkoholismiin ja aivokemiaan; vaikka siinä olikin mukana alkoholi niin se kuvasi maallikollekin ymmärrettävällä tavalla myös serotoniini- ja dopamiiniaineenvaihduntaa ja sen häiriöitä. Jäljellä on vain yhden sivun kuvaus ko. tutkimushankkeesta http://www.ktl.fi/portal/suomi/osastot/mao/tutkimus/alkoholi/paihderiippuvuuden_neurobiologia/
Kannattaa tsekata myös:
http://www.yliopistonapteekki.fi/displayArticle.do?articleId=2260
Tosin kun kyseessä on apteekin sivusto, siihen tulee suhtautua kriittisesti.
jos olet täysin tunteeton, niin miten voisit tuntea suhteen alussa tarvittavaa kiinnostusta ja tykkäämistä...?
Kaverisi eivät tiedä mistä puhuvat.