Olen ollut yhdessä avomieheni kanssa kymmenen vuotta. Nyt asumme eri paikkakunnilla töiden takia. Yhteinen asunto on siellä missä mieheni on. Meillä menee ihan hyvin, mutta silti kuvioon on tullut mukaan kolmas henkilö.
Olen rakastumassa toiseen mieheen, joka myös seurustelee ja tuntee samoin minua kohtaan. Emme ole pettäneet puolisoitamme muuten kuin ajatustasolla. Tuntuu pahalta, tosi pahalta.
En ole varma, olenko valmis jättämään hyvän suhteen uuden mahdollisen takia. Olen kyllä jo pitempään tuntenut, että olemme mieheni kanssa vain sisko ja veli ja olemme keskustelleet asiasta. Olemme samaa mieltä siitä, että meistä on mukavaa tehdä asioita yhdessä, kuten matkustaa, mutta siihen harvoin liittyy seksiä tai muuta, mitä kaverit eivät tekisi.
Olemme puhuneet erosta mieheni kanssa viime aikoina ja hän on sanonut, että tahtoo jatkaa elämää minun kanssani, mutta elämä ei lopu siihen, jos minä lähden. Se tuntui pahalta kuulla. Olemmeko tosiaan liikaa vain kavereita?
Tämä toinen mies tuli kuvioihin aivan uskomatonta kautta. Olemme yhdessä pohtineet, ollaanko valmiita heittämään vanhat elämät taaksemme, mutta ratkaisua on niin vaikea löytää. Kumpikaan ei täysin tiedä kumpaa haluaa enemmän. Toista on niin vaikea vastustaa ja ajatuksissamme olemme jo vuoden päässä yhdessä, unohtaneet kaikki muut. Kumpikin silti pelkää, ettei vastaakaan toisen odotuksia ja sitten päädymme molemmat yksin. Näin pitkän ja hyvän suhteen jälkeen se olisi kamalaa, kun yhdessä on kuitenkin parempi kuin yksin. Etenkin kun nykyisessä suhteessa ei sinällään ole mitään vikaa. Se tekee päätöksenteon aina vain vaikeammaksi. Melkein odotan, että mieheni menisi tekemään jotain väärää.
Tiedämme, että tämäkään ei ole oikein puolisoitamme kohtaan, mutta emme pysty unohtamaan toisiammekaan. Toisaalta en tiedä miten voisin olla koskaan kertomatta miehelleni tästä ja toisaalta haluaisin jatkaa elämää hänen kanssaan kuten ennenkin. Sitten pelkään, että kun aikaa kuluu, löytyy toinen samanlainen, joka todistaa, etten ole niin kiintynyt mieheeni, kuin pitäisi olla.
Nyt ratkaisu on vielä helppo jollakin tasolla, kun mukana ei ole lapsia. En halua joutua tähän tilanteeseen sen jälkeen kun olen tehnyt lapsia mieheni kanssa. Kahden ihmisen satuttaminen riittää.
Onko muita samassa asemassa tai jo ratkaisunsa tehneitä? Kuinka kauan kesti toipua? Tuliko uudesta suhteesta sellainen kuin oli odotettu?
Olen rakastumassa toiseen mieheen, joka myös seurustelee ja tuntee samoin minua kohtaan. Emme ole pettäneet puolisoitamme muuten kuin ajatustasolla. Tuntuu pahalta, tosi pahalta.
En ole varma, olenko valmis jättämään hyvän suhteen uuden mahdollisen takia. Olen kyllä jo pitempään tuntenut, että olemme mieheni kanssa vain sisko ja veli ja olemme keskustelleet asiasta. Olemme samaa mieltä siitä, että meistä on mukavaa tehdä asioita yhdessä, kuten matkustaa, mutta siihen harvoin liittyy seksiä tai muuta, mitä kaverit eivät tekisi.
Olemme puhuneet erosta mieheni kanssa viime aikoina ja hän on sanonut, että tahtoo jatkaa elämää minun kanssani, mutta elämä ei lopu siihen, jos minä lähden. Se tuntui pahalta kuulla. Olemmeko tosiaan liikaa vain kavereita?
Tämä toinen mies tuli kuvioihin aivan uskomatonta kautta. Olemme yhdessä pohtineet, ollaanko valmiita heittämään vanhat elämät taaksemme, mutta ratkaisua on niin vaikea löytää. Kumpikaan ei täysin tiedä kumpaa haluaa enemmän. Toista on niin vaikea vastustaa ja ajatuksissamme olemme jo vuoden päässä yhdessä, unohtaneet kaikki muut. Kumpikin silti pelkää, ettei vastaakaan toisen odotuksia ja sitten päädymme molemmat yksin. Näin pitkän ja hyvän suhteen jälkeen se olisi kamalaa, kun yhdessä on kuitenkin parempi kuin yksin. Etenkin kun nykyisessä suhteessa ei sinällään ole mitään vikaa. Se tekee päätöksenteon aina vain vaikeammaksi. Melkein odotan, että mieheni menisi tekemään jotain väärää.
Tiedämme, että tämäkään ei ole oikein puolisoitamme kohtaan, mutta emme pysty unohtamaan toisiammekaan. Toisaalta en tiedä miten voisin olla koskaan kertomatta miehelleni tästä ja toisaalta haluaisin jatkaa elämää hänen kanssaan kuten ennenkin. Sitten pelkään, että kun aikaa kuluu, löytyy toinen samanlainen, joka todistaa, etten ole niin kiintynyt mieheeni, kuin pitäisi olla.
Nyt ratkaisu on vielä helppo jollakin tasolla, kun mukana ei ole lapsia. En halua joutua tähän tilanteeseen sen jälkeen kun olen tehnyt lapsia mieheni kanssa. Kahden ihmisen satuttaminen riittää.
Onko muita samassa asemassa tai jo ratkaisunsa tehneitä? Kuinka kauan kesti toipua? Tuliko uudesta suhteesta sellainen kuin oli odotettu?
Vastaukset 23
Vanhimmat
turha tuohon haaleaan suhteeseen on alkaa lapsia tehdä tai muutenkaan enää aikaansa tuhlata. tunteita ei tunnu olevan juuri jäljellä kummallakaan, suhde on tapa ja tottumus, siinä se. ja mitä jos uuden miehen kanssa ei suhde toimikaan - mitä sitten, sitä et voi etukäteen tietää kenekään kohdalla.
enpä muutenkaan ymmärrä ihmisiä, jotka yksin jäämisen pelosta jäävät suhteeseen, itsensä kanssa sitä kuitenkin joutuu elämään loppuikänsä.
Eihän ole tietysti helppo lähteä muuttamaan "hyvää ja helppoa" elämää, mutta antaako se sitten sinulle loppujen lopuksi kuinka paljon?
Yksinkin on parempi kuin haaleassa suhteessa, kavereita on kuitenkin ja enpä usko että nykyinen miehesi rinnaltasi kokonaan poistuu, suhteenne on vain erilainen.
Niin jos siis tästä uudesta suhteesta ei sitten tulisikaan mitään niin et jää ainakaan jossittelemaan.. anna siis palaa vaikka vaikeita ratkaisuja joudut tekemään! :)
Olet ollut niin kauan miehesi kanssa, että teille on käynyt juuri niin kuin yleensä liitoissa käy.
Mahdollisuuksia on kaksi: Joko rupeat elävöittämään nyky suhdettasi tai annat palaa. Voin kokemuksesta sanoa, että ennen mummuikää ehdit antaa palaa ainakin kymmenen kertaa. Seuraavaan kyllästyt vielä huomattavasti nopeammin.
Usein vaihdossa joutuu ojasta allikkoon. Mutta kukin tyylillään. Nykyisin on tapana etsiä himoa ja leiskuntaa ja intohimoa yhä uudelleen ja aina uuden kanssa.
Olet valinnan edessä.
Enkä minä ymmärrä sellaisia ihmisiä, jotka luulevat ruohon olevan vihreämpää aidan toisella puolella ja kyselevät jonninjoutavia täällä. Yleensäkin hyvät liitot kestävät, mutta onnenonkijoilla ei mikään liitto kestä, vaikka saisivat that neuvoa täällä...
Ota hyvä nainen järki käteen ja ajattele asiaa tarkemmin. Kun nyt olet ihastunut/ehkä rakastunutkin siihen toiseen mieheen, niin se tunne ei kestä kuin korkeintaan kaksi vuotta.
Voi olla hyvin todennäköistä, että ette siinä vaiheessa enää kiinnosta toisianne enää pätkääkään, kun ensihuuma on mennyt ohi.
Voi myös olla, että tuon uuden ihastuksesi exä valloittaa siinä vaiheessa miehen sydämen takaisin.
Voi olla, että jäät nuolemaan näppejäsi.
Mieti, onko järkeä vaihtaa vanhaa hyvää ukkoa uuteen tuntemattomaan, joka voi paljastua vaikka miksi.
Etkö enää rakasta miestäsi. Entä ajatteletko ihastuksesi puolisoa/kumppania ja hänen tunteitaan. Mieti itsesi hänen asemaansa.
Jos nyt on niin, että et voi todellakaan vastustaa tuota uutta miestä, niin älä ainakaan mene pettäämään miestäsi.
On parempi päättää reilusti ensin entinen suhde ennenkuin alkaa uuteen suhteeseen. Ja ei jää huonoa omaatuntoa.
Tilanteesi ei todellakaan ole helppo, mutta ota itsellesi aikaa (yksin) ja mieti mitä elämältä ja parisuhteelta halusit ja haluat.
Tsemppiä vaikeaan päätökseesi!
"On parempi päättää reilusti ensin entinen suhde ennenkuin alkaa uuteen suhteeseen. Ja ei jää huonoa omaatuntoa."
Liian myöhään tullut neuvo... Tässä on taas kyseessä iänikuinen "kulissiavioliittotapaus" eli annetaan vanhan suhteen väljähtyä ja sitten annetaan itselle lupa ihastua uuteen mieheen/naiseen ja sitten itketään, että mitä teen etten tulisi tehneeksi elämäni virhettä. Etkö huomaa, että se virhe on jo tullut tehtyä?!! Ei toiseen ihastu/rakastu ellei itselle anna lupaa siihen. Tilastollisesti pettämisestä alkanut suhde (sitä tämä mielestäni on jo kummankin osalta) kestää hyvin harvoin. Jos sinä et ole valmis hoitamaan suhdetta (mikä homma jäi nykyisessäkin suhteessasi hoitamatta), uusi mies on pokkana valmis seurustelemaan kahden naisen kanssa yhtä aikaa, eikä sinua vaivaa yhtään vaikka kumpikaan teistä ei ole miehelle selvä valinta (kyse ei siis voi hänelle olla elämänsä rakkaudesta), ei teille kovin hyvää tulevaisuutta voi luvata. Mutta siitä vaan sitten, niinhän kaikki muutkin tekevät...
Yksineläminen on tainnut jäädä sinultakin oppimatta. Kunpa aikuiset ihmiset opettelisivat elämään yksin, ei siihen kuole vaikka välillä yksinäiseltä tuntuukin. Siinä kirkastuu mitä elämältään haluaa, eikä tarvitse roikkua huonoissa suhteissa tai etsiä laastarisuhteita itselleen.
Sitten tässä vasta onkin klassikkoainesta, jos huonoa suhdetta paikataksenne paukkaatte nykyisen avonne kanssa naimisiin tai mikä vielä pahempaa hankitte lapsen... Sekin tuntuu hämärtyvän nykyajan ihmisiltä, että naimisiin kuuluu mennä rakkaudesta ja lasten kuuluu syntyä rakastavaan suhteeseen eikä toisin päin, että suhde paranisi em. asioiden voimalla.
On sanonta että kun lähteee sutta pakoon tullee karhu vastaan,,itse olin aikonaan samassa tilanteessa, lähdin, se uusi ihastus kesti aikansa,,palasin,, ei ruoho ole yhtään vihreempää aidan toissel puolella, mutta meillä on vain tää yksi elämä,nautitaan siitä jokainen omalla tavallaan,,kuuntele sydämmesi ääntä, se riittää..
Tarkennan hieman. Eli olen itse 25-vuotias ja mieheni 32-vuotias. Toinen mies on 27. Mieheni ei silti ole ensimmäiseni, olen ehtinyt nuorena paljon. En siis täysin hyväksy kommenttia siitä, että olisin sitoutunut liian nuorena.
Kysymys ei mielestäni ole siitä, onko ruoho vihreämpää aidan toisella puolella. Ennemminkin itse mietin sitä, kumpi voisi olla se oikea. Uskooko kukaan enää sellaiseen? Mieheni on sitä mieltä, että meille jokaiselle on monta oikeaa, ja niistä pitää valita yksi...
Jos haluaa tosissaan löytää sen oikean (joita voi toki olla olemassa useampia tässä maailmassa kuin vain se yksi), pitää olla kärsivällinen, eikä alkaa perustamaan perhettä ihmisen kanssa, joka ei tunnu siltä oikealta, mutta välttää paremman puutteessa.
Oliko sinulla avomiehesi tavatessasi sellainen olo, että hän olisi se oikea eli et olisi voinut kuvitella haluavasi ketään muuta miestä kuin juuri hänet vai oliko hän vain yksi ihan mukava kaveri, jonka kanssa voisi ruveta olemaan? Jos luulit hänen olevan se oikea, et osannut silloin tunnistaa mitä haluat/tarvitset. Nyt voit olla parempi siinä tai sitten aivan yhtä huono kuin silloin, sitä ei kukaan pysty sanomaan:O
Piti oikein miettiä, onko tuntunut siltä mieheni kanssa. Suhteemme alkoi niin erikoisissa merkeissä, että ei kai sellaista ehtinyt ajattelemaan. On varmaan jossain vaiheessa paljon myöhemmin tuntunut, kun on jo tuntenut toisen.
Mutta nyt toinen mies tuntuu niin oikealta jo heti alusta lähtien. Välillämme on vallinnut uskomaton rauhallisuus ja ymmärtäminen alusta lähtien. En olisi uskonut voivani tuntea ketään kohtaan tällä tavalla näin nopeasti. Ja vielä se, että tunnemme molemmat samalla lailla ja olemme uskaltaneet ottaa sen puheeksi todella nopeasti. Luulin, että tällaista tapahtuu vain elokuvissa.
Ja epäilijöille: en todellakaan aio mennä pettämään miestäni. Sen verran täytyy kunnioittaa toista ihmistä.
Suomalainen peruselli noudattaa vanhaa ja hyväksi havaittua käyttäytymismallia. Vanhasta oksasta ei irroteta otetta ennen kuin uudesta on kunnon ote. Senhän jo apinatkin osaa !
Ihan suoraansanottuna, olet jo pettänyt miestäsi ajatuksillasi uudesta miehestä. Muutenkin tollanen mietiskely kumpi on parempi tai mietiskely siitä, että ollako nyk. miehen kanssa kuin yksin, saa oksettamaan. Yleensäkin tollanen opportunismi ja pinnallisuus kertoo epäkypsyydestäsi hallitsemattomasta itsestä.
"Toisaalta en tiedä miten voisin olla koskaan kertomatta miehelleni tästä ja toisaalta haluaisin jatkaa elämää hänen kanssaan kuten ennenkin."
Elämä on yllätyksellistä. Vaikka kuinka haluaisit jatkaa elämää hänen kanssaan kuten ennen, niin asiat ei välttämättä mene niin kuin järkiperäisesti haluaa. Asioilla on taipumusta asettua paikalleen, niin kun niiden luontaisesti pitäisi olla.
Mulla oli aikanaan hieman sama tilanne ex-mieheni kanssa. Kolmansia osapuolia ei ollut, mutta lähtotilanne oli sama eli minä harkitsen suhteen lopetusta, mutta mies sai minut jatkamaan. Myöhemmin sitten hankimme lapsia ja toista lasta odottaessani mies ilmoitti, että on vihdoinkin löytänyt paremman naisen. Näin jälkeen päin ajateltuna, minun EI olisi pitänyt jäädä siihen "melko hyvään järkiperäiseen" suhteeseen.
Siispä mitä sitten sinä teet kun miehesi rakastuu uuteen naiseen? Eikö rakastuminen ole ennustettavissa, jos nykyinen suhde jollain tasolla on vajaa?
Mitäs jos käykin niin, että nyt jätät entisen avosi, lähdet uuden miehen matkaan, menette naimisiin, teille syntyy kehitysvammainen lapsi ja uusi miehesi saa aivoinfarktin 1,5 v päästä ja sinusta tulee omaishoitaja ja käytännössä vammaisen lapsen yksinhuoltaja. Exäsi menestyy työelämässä ja löytää upean naisen, jonka kanssa saa kauniita ja lahjakkaita lapsia.
tai
Pysyt yhdessä vanhan avosi kanssa, liitto on vaisu, mutta kohtalaisen mukava. Muutaman vuoden päästä siippasi sairastuu pitkäkestoiseen masennukseen ja liitto muuttuu entistä tylsemmäksi ja vaisummaksi. Sinä et kehtaa hylätä masentunutta miestäsi ja suret loppuikäsi sitä, ettet lähtenyt uuden rakkauden matkaan.
Hmm... Olisi se hyvä jos joku osaisi oikeasti ennustaa, mikä olisi kannattava ratkaisu tällaisissa asioissa, mutta kun niin ei ole, kannatan moraalisesti oikeiden päätösten tekemistä. Niistä jää ainakin hyvä mieli, jos ei muuta. Ei siis pettämistä henkisellä eikä fyysiselläkään tasolla, eikä uutta suhdetta ennen kuin vanha on selvitetty. Mielestäni olet lähtenyt leikkimään tulella ja nykyinen tukala tilanteesi on siten itseaiheutettu ongelma eikä mikään kohtalon järjestämä kiusa sinulle.
Täältä löytyy ainakin yksi kohtalotoveri sinulle Blue Moon. olen hyvin samanlaisessa elämäntilanteessa itse, ja täytyy sanoa että tämän asian läpikäyminen vaikuttaa olevan suurin juttu henkisellä tasolla, mitä olen koskaan läpikäynyt. En ole itsekään mikään tyttönen enää, vaan ihan aikuinen tervejärkienen nainen ja silti aivan hukassa asian kanssa. Kovasti pelkään, että en tule koskaan löytämään samanlaista henkistä yhteyttä oman mieheni kanssa, mitä olen viimeaikoina saanut kokea toisaalla. Onko elämän suurin virhe jättää tarttumatta ehkä kaikista oikeimpaan ihmiseen, mihin on koskaan törmännyt?
Kyllä helpotti kuulla, että joku muu joutuu painimaan saman asian kanssa. Toinen mies juuri totesi, että hän on ollut aiemmin sitä mieltä, että ihastuksia tulee myös seurusteleville. Niiden pitää vain antaa olla. Mutta ei se olekaan niin helppoa, kun oikeanlainen ihminen tulee kohdalle ja ihastuu tarpeeksi pahasti... Olen samaa mieltä.
Olen jo surrut valmiiksi kaikkia mahdollisia tilanteita, mitä tästä voi tulla. Joka tapauksessa minuun sattuu, tästä ei ole enää kivutonta tietä ulos. En ole nähnyt häntä koko pääsiäisenä (olemme kyllä puhuneet puhelimessa tuntikausia) ja tuntuu, että olisi helpompi luopua hänestä, jos en enää koskaan näkisikään häntä. Kuitenkin ikävä on niin kova. Eikä hän niin kovin kaukana ole. Tulemme näkemään toisemme viimeistään ensi viikolla.
Nyt vain odotan, että hän selvittää asian nykyisensä kanssa ja mietin sitten, miten järjestän omat asiani. Emme kuitenkaan voi missään tapauksessa hypätä suin päin suhteeseen, kun molemmilla menee aikaa toipua edellisestä, olemme puhuneet kyllä siitä. Mutta kun ei edes tiedä - kun se vain on niin vaikeaa.
Puhuin mieheni kanssa erosta ja kavereina jatkamisesta eikä hänellä ollut mitään sitä vastaan, mutta ei hän tainnut ottaa minua tosissaan. Hän on kuitenkin tietoinen, että minusta olemme nyt jo liikaa vain kavereita. Ei hän kuvittele että olisin onneni kukkuloilla. Ei kai hän itsekään ole, mutta tässä nyt vain on molemmilla niin turvallinen olla.
Tähän se kai menee kenen tahansa kanssa, ei siitä ole kyse, ettenkö sitä tajuaisi. Mutta tunnen sielun kumppanuutta hänen kanssaan. En ole kokenut sellaista ennen. Ja mietin, sellaistako sen pitäisi olla...
Jos löytää sielunkumppaninsa, hänestä kannattaa pitää kiinni. On elämän tuhlaamista viettää se tylsässä seurassa! Herää vain semmoinen ihmetys, että eivätkö ihmiset tunnista kenen kanssa henkinen yhteys pelaa hyvin ja kenen kanssa ei vai pilaavatko he suhteensa siitä huolimatta, että ovat juuri oikeanlaisen ihmisen kanssa yhdessä:O Pidän henkistä yhteyttä ainoana järkevänä parinvalintakriteerinä, mutta tuntuu siltä ettei se nykyaikana ole kovassa kurssissa vaikka ollaan mukamas olevinaan muuten fiksumpia näissä asioissa kuin ennen kun oli paljon "järkiavioliittoja".
Miksi blue moon aloit olla nykyisen miehesi kanssa, koitko silloinkin jotain samantapaista alussa vai mikä vei siihen suhteeseen?
Se oli puhdas sattuma. Mieheni oli katsellut minua jo pitkään minun täysin tietämättä. Sitten vain sattui sellainen yhteinen tilaisuus, jossa olimme molemmat. Olin juuri eronnut edellisestä poikaystävästäni. Siinä yhden illan aikana tapahtui paljon ja siitä se lähti. Ei se ollut sen kummempaa. Minulle oli siinä vaiheessa ihan sama, koska olin sinkku. En tiennyt, että siitä kehittyisi näin pitkä ja vakava suhde. Jos olisin tiennyt, olisin ehkä halunnut sinkkuilla ensin jonkin aikaa.
Elämäsi miehet siis tulevat aina eteesi uskomattomien sattumien kautta ja sitten ei ole muuta vaihtoehtoa kuin mennä yhteen, kun kerran on törmätty? Oletko koskaan elänyt yksin hetkeäkään ja katsellut rauhassa semmoista kaveria jonka kanssa todella haluat olla? Yksinolo on se, mikä opettamaan tietämään mitä elämältään tahtoo.
Ja kuuntele sydäntäsi äläkä järkeä.
Kaikki osapuolet ovat nyt tietoisia asioista. Paljastuksia on tullut muualtakin... Nyt kuitenkin näyttää siltä, että elämä jatkuu kuten ennenkin. Nuolemme haavojamme jonkin aikaa ja odotamme että elämä jälleen tasaantuu. Kaikista hulluinta tässä on se, että minusta ja toisen miehen tyttökaverista tuli kaverit. Hänen kanssaan olen loppupeleissä keskustellut kaikista eniten. Aivan käsittämätön tilanne.
En ole varma tuleeko meistä mieheni kanssa enää muuta kuin kaverit, mutta päätimme kesän ajan miettiä asioita, kun pääsemme asumaan yhdessä. Ehkä tästä ei enää tule mitään, mutta meidän täytyy olla siitä ehdottoman varmoja ennen kuin haluamme luovuttaa.
Toivotan kaikille oikein ihanaa ja lämmintä kesää!
Kiva kuulla kuulumisia. Hyvä että asiat selvisivät, eikä ole enää salaisuuksia.