Haluaisin tietää onko mitään mahdollisuutta saada jostain apua ja mahdollisuutta parantua väkivallan käytöstä.
Parisuhteemme on kestänyt kaksikymmentä vuotta ja siinä on ollut alusta alkaen mukana kaikki parisuhdeväkivallan piirteet, mustasukkaisuutta (puolin ja toisin), syyttelyä, alistamista, uhkailua ja lyömistä. Alkuvaiheessa varsinkin väkivaltaa oli todella usein ja se oli rajuakin, nyttemmin iän myötä on oma järki yrittänyt hillitä sen vähän mihin olen yksin kyennyt (eli nyt varmaan selivisi että kirjoittaja on väkivaltaan syyllistynyt mies osapuoli)...
Voi olla että olen tämänhetkisen suhteeni menettänyt lopullisesti ja se tuntuu todella pahalta, sillä väkivaltaisellakin ihmisellä on tunteet ja se aiheuttaakin kummallista ristiriitaa itsessä tilanteen jälkeen kun ei voi selittää itselleen mitä oikein tapahtui kun tilanne meni taas niin kuin meni, pahoillaan olo ja anteeksipyytely kun ei tehtyä tekemättömäksi tee.
Nyt kun tilanteemme on ajautunut pisteeseen että ollaan selkä seinää vasten, olen vasta oppinut ajattelemaan asioita uudesta näkökulmasta (eikä se vienyt edes kahta päivää mietintää, ja aikaa olisi ollut kaksikymmentä vuotta...) Parisuhteessa olen koko ajan ollut minä se joka on aina riidan jälkeen halunut puhua asioista (siis myös väkivallattomien riitojen), kovasti ollaan asioista puhuttu, mutta vasta nyt huomaa miten sujuvasti olen itseäni suojellut. Asioista on muka aina puhuttu, mutta väkivalta on sivutettu nopeasti ja minä olen aina alkanut puhumaan meidän suhteen muista ongelmista ja mitä voisimme niille yhdessä tehdä.... vaikka todellisuudessa kaikkien muiden ongelmien päällimmäinen syy on ollut väkivalta. Sen myöntäminen itselle on ollut vaikeaa ja sitä on vaikea käsitellä koska itsekään ei siihen syytä tiedä. Nyt mieltä vaivaa vielä pelko siitä että voiko minua kukaan auttaa tässä ongelmassa vai joudunko elämään lopun elämääni yksin, etten enää satuttaisi ketään.
Itse olen miettinyt nyt muutaman päivän (ero on siis melkoisen tuore tapaus) syitä tähän aiheuttamaani parisuhdehelvettiin. Varmasti koko käyttäytymisen pohjana on kunnioituksen puute kumppania kohtaan, ja tästä on seurannut systemaattinen toisen halveksiminen ja omanarvontunteen nakertaminen erilaisilla arvosteluilla ulkonäöstä ja kaikesta mahdollisesta. Uskoakseni tämä tiedostamaton käyttäytymismalli johtuu menettämisen pelosta, eli on pakko saada toinen luulemaan itsensä niin huonoksi ettei hän muille kelpaisi, joten hän jää minun luokseni kaikesta huolimatta...
Usein riitojen päätteeksi ollaan puhuttu että meidän pitäisi hakea asiaan apua, mutta koskaan en ole hyväksynyt sitä että minä olisin se joka sitä eniten tarvitsee... (meilläkin oli se vaihe jolloin puolisoni oli mielestäni aina se joka provosoi tilanteen väkivaltaan...) Lisäksi olen aina halunut muuttaa puolisoani oman mieleni mukaiseksi ja kun tämä ei ole onnistunut on siitä jäänyt aina riidan siemen itämään ja odottamaan seuraavaa purkautumista.
Olemme tämän pitkän suhteemme aikana puhuneet paljon riitelyistä (vältellen puhumasta kovinkaan paljoa väkivallasta itsessään ja sen syystä todellisuudessa....mutta muutoin asian ympärillä puhuttu lähes kyllästymiseen asti), ja tuntuu uskomattomalta huomata nyt, kuinka puolisoni puheet väkivallan aiheuttamasta pelosta on menneet kaikkien näiden vuosien ajan täysin ohi, en ole osanut kuvitella miten kokonaisvaltaista tällainen pelko on, sitä on aina ajatellut että kun riidasta on kulunut muutama viikko ja riita on unohtunut (ainakin päällisin puolin) häviää puolison pelkotilakin samalla.
Nyt olen miettinyt että vodaanko me enää palata yhteen jos onnistuisin saamaan itseni joskus kuntoon, mutta toisaalta olen aiheuttanut toiselle niin paljon pahaa, että sen aiheuttama viha ei ehkä katoa koskaan vaan jäisi varjostamaan suhdettamme. Mielikuvissani olen aina halunut olla se paras mies puolisolleni ja nytkin haluaisin olla jatkossa hänelle niin hyvä että se "hyvittäisi" nämä menneet ajat... vaikka ei tällaista voi millään hyvittääkään ja en tiedä voiko puolisoni koskaan mitenkään unohtaa mitä olen hänelle tehnyt.
Tämä haluni olla puolisolleni se paras, on myös ollut monta kertaa väkivaltaan johtaneen riidan syy (jälkikäteen olen usein ihmetellyt miten niin hyvä ajatus kääntyi sellaiseen lopputulokseen...) Kun olemme olleet jossakin käymässä ja olen huomannut kuinka joku mies huomioi puolisoaan ja heidän suhteensa loistaa, olen monesti ajatellut että näinhän se meilläkin on tai sellaiseksi minä sen ainakin haluan tehdä. No sitten kaikkien nähden teen jotakin puolisoni hyväksi, mutta sitten seuraa lähes aina se pettymyt, kun hän ei alakaan kehumaan minua kuinka hyvä minä olen ja kun suhteemme ei muuttunutkaan päivänpaisteeksi vaikka minän niin kovasti yritin omasta mielestäni. Ja taas tällainen jää mieltä kaivertamaan, vaikka en haluaisi, se purkautuu taas jossain vaiheessa ulos... Tämä ajatuskierre, että haluan tehdä kaiken ympärilläni täydelliseksi ja kun en siinä onnistu, seuraa pettymys ja riita... ja taas ollaan kauempana siitä mihin niin kovasti halusin (en tiedä halusinko sitten näyttävän parisuhteen että muut näkisivät miten hyvä minä olen vai halusinko sitten todella olla hyvä puolisolleni, koska lähes koko ajan mielessä pyörii iskostamani ajatus puolisoni vähempiarvoisuudesta... tätä olen usein miettinyt että osaanko todella olla koskaan hyvä toiselle oikeasta (epäitsekkäästä) syystä.
Haluan todella parantua tästä "sairaudesta" joksi ainakin haluan tämän käyttäytymiseni uskoa, koska silloin siihen voisi olla parannus. En tiedä onko nyt menettämäni suhde mennyt iäksi, mutta tällaisena en uskalla edes ajatella miten voisin yrittää jonkun kanssa uudelleen. Katson nyt jo pilanneeni yhden ihmisen elämän (lapsia emme ole tehneet, juuri tämän jatkuvan vuoristoradan vuoksi).
Olen puhunut puhelimessa erään tuttavani kanssa erostamme ja niihin johtaneista syistä, olen nyt ylittänyt kynnyksen kertoessani hänelle että syy eroomme on ollut jatkuvasti toistuva väkivaltaisuuteni, tästä puhelusta oli suuri apu jo olotilani parantamiseen mutta en tiedä onko missään apua joka auttaisi tämän ongelman poistamisessa...
Parisuhteemme on kestänyt kaksikymmentä vuotta ja siinä on ollut alusta alkaen mukana kaikki parisuhdeväkivallan piirteet, mustasukkaisuutta (puolin ja toisin), syyttelyä, alistamista, uhkailua ja lyömistä. Alkuvaiheessa varsinkin väkivaltaa oli todella usein ja se oli rajuakin, nyttemmin iän myötä on oma järki yrittänyt hillitä sen vähän mihin olen yksin kyennyt (eli nyt varmaan selivisi että kirjoittaja on väkivaltaan syyllistynyt mies osapuoli)...
Voi olla että olen tämänhetkisen suhteeni menettänyt lopullisesti ja se tuntuu todella pahalta, sillä väkivaltaisellakin ihmisellä on tunteet ja se aiheuttaakin kummallista ristiriitaa itsessä tilanteen jälkeen kun ei voi selittää itselleen mitä oikein tapahtui kun tilanne meni taas niin kuin meni, pahoillaan olo ja anteeksipyytely kun ei tehtyä tekemättömäksi tee.
Nyt kun tilanteemme on ajautunut pisteeseen että ollaan selkä seinää vasten, olen vasta oppinut ajattelemaan asioita uudesta näkökulmasta (eikä se vienyt edes kahta päivää mietintää, ja aikaa olisi ollut kaksikymmentä vuotta...) Parisuhteessa olen koko ajan ollut minä se joka on aina riidan jälkeen halunut puhua asioista (siis myös väkivallattomien riitojen), kovasti ollaan asioista puhuttu, mutta vasta nyt huomaa miten sujuvasti olen itseäni suojellut. Asioista on muka aina puhuttu, mutta väkivalta on sivutettu nopeasti ja minä olen aina alkanut puhumaan meidän suhteen muista ongelmista ja mitä voisimme niille yhdessä tehdä.... vaikka todellisuudessa kaikkien muiden ongelmien päällimmäinen syy on ollut väkivalta. Sen myöntäminen itselle on ollut vaikeaa ja sitä on vaikea käsitellä koska itsekään ei siihen syytä tiedä. Nyt mieltä vaivaa vielä pelko siitä että voiko minua kukaan auttaa tässä ongelmassa vai joudunko elämään lopun elämääni yksin, etten enää satuttaisi ketään.
Itse olen miettinyt nyt muutaman päivän (ero on siis melkoisen tuore tapaus) syitä tähän aiheuttamaani parisuhdehelvettiin. Varmasti koko käyttäytymisen pohjana on kunnioituksen puute kumppania kohtaan, ja tästä on seurannut systemaattinen toisen halveksiminen ja omanarvontunteen nakertaminen erilaisilla arvosteluilla ulkonäöstä ja kaikesta mahdollisesta. Uskoakseni tämä tiedostamaton käyttäytymismalli johtuu menettämisen pelosta, eli on pakko saada toinen luulemaan itsensä niin huonoksi ettei hän muille kelpaisi, joten hän jää minun luokseni kaikesta huolimatta...
Usein riitojen päätteeksi ollaan puhuttu että meidän pitäisi hakea asiaan apua, mutta koskaan en ole hyväksynyt sitä että minä olisin se joka sitä eniten tarvitsee... (meilläkin oli se vaihe jolloin puolisoni oli mielestäni aina se joka provosoi tilanteen väkivaltaan...) Lisäksi olen aina halunut muuttaa puolisoani oman mieleni mukaiseksi ja kun tämä ei ole onnistunut on siitä jäänyt aina riidan siemen itämään ja odottamaan seuraavaa purkautumista.
Olemme tämän pitkän suhteemme aikana puhuneet paljon riitelyistä (vältellen puhumasta kovinkaan paljoa väkivallasta itsessään ja sen syystä todellisuudessa....mutta muutoin asian ympärillä puhuttu lähes kyllästymiseen asti), ja tuntuu uskomattomalta huomata nyt, kuinka puolisoni puheet väkivallan aiheuttamasta pelosta on menneet kaikkien näiden vuosien ajan täysin ohi, en ole osanut kuvitella miten kokonaisvaltaista tällainen pelko on, sitä on aina ajatellut että kun riidasta on kulunut muutama viikko ja riita on unohtunut (ainakin päällisin puolin) häviää puolison pelkotilakin samalla.
Nyt olen miettinyt että vodaanko me enää palata yhteen jos onnistuisin saamaan itseni joskus kuntoon, mutta toisaalta olen aiheuttanut toiselle niin paljon pahaa, että sen aiheuttama viha ei ehkä katoa koskaan vaan jäisi varjostamaan suhdettamme. Mielikuvissani olen aina halunut olla se paras mies puolisolleni ja nytkin haluaisin olla jatkossa hänelle niin hyvä että se "hyvittäisi" nämä menneet ajat... vaikka ei tällaista voi millään hyvittääkään ja en tiedä voiko puolisoni koskaan mitenkään unohtaa mitä olen hänelle tehnyt.
Tämä haluni olla puolisolleni se paras, on myös ollut monta kertaa väkivaltaan johtaneen riidan syy (jälkikäteen olen usein ihmetellyt miten niin hyvä ajatus kääntyi sellaiseen lopputulokseen...) Kun olemme olleet jossakin käymässä ja olen huomannut kuinka joku mies huomioi puolisoaan ja heidän suhteensa loistaa, olen monesti ajatellut että näinhän se meilläkin on tai sellaiseksi minä sen ainakin haluan tehdä. No sitten kaikkien nähden teen jotakin puolisoni hyväksi, mutta sitten seuraa lähes aina se pettymyt, kun hän ei alakaan kehumaan minua kuinka hyvä minä olen ja kun suhteemme ei muuttunutkaan päivänpaisteeksi vaikka minän niin kovasti yritin omasta mielestäni. Ja taas tällainen jää mieltä kaivertamaan, vaikka en haluaisi, se purkautuu taas jossain vaiheessa ulos... Tämä ajatuskierre, että haluan tehdä kaiken ympärilläni täydelliseksi ja kun en siinä onnistu, seuraa pettymys ja riita... ja taas ollaan kauempana siitä mihin niin kovasti halusin (en tiedä halusinko sitten näyttävän parisuhteen että muut näkisivät miten hyvä minä olen vai halusinko sitten todella olla hyvä puolisolleni, koska lähes koko ajan mielessä pyörii iskostamani ajatus puolisoni vähempiarvoisuudesta... tätä olen usein miettinyt että osaanko todella olla koskaan hyvä toiselle oikeasta (epäitsekkäästä) syystä.
Haluan todella parantua tästä "sairaudesta" joksi ainakin haluan tämän käyttäytymiseni uskoa, koska silloin siihen voisi olla parannus. En tiedä onko nyt menettämäni suhde mennyt iäksi, mutta tällaisena en uskalla edes ajatella miten voisin yrittää jonkun kanssa uudelleen. Katson nyt jo pilanneeni yhden ihmisen elämän (lapsia emme ole tehneet, juuri tämän jatkuvan vuoristoradan vuoksi).
Olen puhunut puhelimessa erään tuttavani kanssa erostamme ja niihin johtaneista syistä, olen nyt ylittänyt kynnyksen kertoessani hänelle että syy eroomme on ollut jatkuvasti toistuva väkivaltaisuuteni, tästä puhelusta oli suuri apu jo olotilani parantamiseen mutta en tiedä onko missään apua joka auttaisi tämän ongelman poistamisessa...
Vastaukset 5
Vanhimmat
että huomaat nyt. Soita "lyömättömän linjan" puhelimeen ja sovi tapaaminen sinun asuinpaikkakuntaasi lähinnä olevan terapeutin kanssa.
Juuri tuosta se lähtee ja sinä olet jo paranemisen tiellä. Mutta et sitä osaa yksin.
Toinen vaihtoehto on soittaa lähimpään mielenterveysyksikköön (terv.keskus) ja pyyttää aikaa jollekin väkivaltaa hoitavalle terapeutille.
Älä ny jää tuleen makaamaan, kun olet saanut elämäsi pään auki.. Voit pyytää puolisosi yhteistapaamisiin mikäli hän suostuu. Suosittelen sitä hänen omaksi parhaakseen, koska siellä avataan hänenkin solmuja tapahtuneen suhteen.
Olemme kokeneet tämän auttavan meidän tapauksessa hyvin. Aikaa siinä menee, mutta parempaa kohti mennään. Ei ole enää lyöty terapian aloituksen jälkeen, mutta kaikki tapahtuu niin hitaasti, kun kaiki mallit toimia pitää opetella kokonaan uudelleen..
Hakeudu kuitenkin kyseiseen terapiaan itsesi vuoksi ja jos saat puolisosi mukaan, niin molempien vuoksi. Paljon voimia molemmille..
"Nyt olen miettinyt että vodaanko me enää palata yhteen jos onnistuisin saamaan itseni joskus kuntoon, mutta toisaalta olen aiheuttanut toiselle niin paljon pahaa, että sen aiheuttama viha ei ehkä katoa koskaan vaan jäisi varjostamaan suhdettamme. Mielikuvissani olen aina halunut olla se paras mies puolisolleni ja nytkin haluaisin olla jatkossa hänelle niin hyvä että se "hyvittäisi" nämä menneet ajat... vaikka ei tällaista voi millään hyvittääkään ja en tiedä voiko puolisoni koskaan mitenkään unohtaa mitä olen hänelle tehnyt."
Juuri tuo, että yrittäisit hyvittää ja olla täydellinen puoliso, ajaa helposti ongelmiin. Voi olla että uudessa yrityksessä olisi liian paljon painolastia puolin ja toisin, että suhde voisi toimia. Naisesi voi myös olla väsynyt elämään pelossa, eikä välttämättä halua uutta yritystä sinun kanssasi.
Minä en ole mies, eikä minulla ole kokemusta väkivaltaisista suhteista muuta kuin lapsuudenkodista. Sanoisin että ulkopuolisen avun hakeminen kannattaa varmasti. Jos väkivaltaiset ihmiset paranisivat omalla yrityksellä, ei Suomessa varmaan olisi lainkaan perheväkivaltaa. Niin moni haluaa parantua ja tekisi mitä tahansa asian hyväksi (paitsi menee terapiaan). Googlettamalla löytyy paikkoja josta saa apua. Minusta ainakin miessakit-toiminta vaikuttaa hyvältä. Sieltä löytyy vertaisryhmiä ja yksilöterapiaa, eikä varmaan moralisoida ja syyllistetä sen enempää, kun tuntevat nämä ongelmat.
Kuulosti kovin tutulta tuo kirjoituksesi.. Jussi-ryhmästä (=väkivaltaa käyttävien miesten ryhmä) exäni sain apua, ainakin osittain ja minulle oli suuri apu vastavasta Justiina-ryhmästä (=väkivaltaa kokeneiden ryhmä). Pääsin ymmärtämään syitä ja seurauksia ja hahmottamaan miksi mitäkin oli tapahtunut. Meillä on lapsia, joten hyvä, että mies oppi käyttäytymään lasten kanssa.
Mutta ole varovainen tuon ajattelumallin kanssa, että haluat hyvittää kaiken vaimollesi ja jatkaa parisuhdetta. Meillä tuo hyvittelyvaihe oli tosi tuskastuttavaa, sillä mun tunteet oli jo kuolleet ja halusin vain eroon siitä perhehelvetistä ja toinen vain kippasi muhun syyllisyyttä, kun mun olisi pitänyt jatkaa vain hänen hyvittelykohteenaan. Jos tunteita on vielä vaimollasi jäljellä, niin ehkä toivoakin on, mutta jos tunteita ei enää ole, niin hyvittelyvaiheen voi kokea henkisenä väkivaltana painostuksena jatkaa suhdetta. Tässäkin kohtaa kannattaa olla varovainen, sillä vaimosi ei välttämättä uskalla puhua sinulle totuutta. Mäkin uskalsin sanoa sen lopullisen ei-sanan suhteemme mahdolliselle jatkolle vasta kun olin ensin saanut lopullisen avioeropäätöksen ja lasten aseman suojattua. Pelko siis oli valtava koko ajan vaikka se ei näykään välttämättä ulospäin.
Mutta oppinut, että jos siitä kerron ihmiselle jonka etsiminen on vielä kesken se aiheuttaa aika usein vastustusta. mutta tässä kuitenkin ajatelmiani:
-Ongelman ratkaisu lähtee aina itsestä ja omia käyttäytymistapoja muuttamalla, ei toisen muuttamisella tai hyvityksillä
-suurin ongelma on luottamuksen ja todellisen kommunikoinnin puute molemmilla osapuolilla.
-Ongelma on myös itseluottamuksen ja omien rajojen puute.
-rajoitukset on tärkeä elementti joilla ilmoitetaan toiselle, että älä mene tästä pidemmälle munsta tuntuu pahalta jos niin teet ja sitten kerrotaan miksi...
vääränlaiset Rajat on valitettavan usein opittu lapsuuskodista maillina, mutta se on tekosyy - jokaisen kuuluu vastata omista teoistaan ja elämän myötä määrätä omat rajansa elämään joiden kanssa on hyvää ja onnellista elää...
-Rajat ovat ihmisen selkäranka erittäin tärkeä elementti
-mustasukkaisuus on aina epätietoisuutta ja keskustelun vähyyttä, olettamisia ilman puhetta.
-ehdottomasti on tärkeää, että toinen tietää rajasi kun olet pahoittanut mielesi, etkä kätke tuntemuksia sisällesi, kuinka muuten voit viestittää toiselle tulleesi loukatuksi? Jos toinen saa sinut itkemään, niin tee se näkyvästi... älä kätke sitä vääriin tunteisiin sisällesi...
-älä suostu vääränlaisilla tunteilla manipuloitavaksi- älä varsinkaan sorru kiltteyden manipulointiin...
-ihminen on eläin pohjimmiltaan jolla on tarve toteuttaa sisäisiä tarpeitaan, opettele lukemaan niitä älä tukahduta tärkeimpiä tarpeitasi...
MENE ITSEESI tutki tuntemuksiasi, totea sinulle tärkeät asiat, luo itsellesi rajat joiden yli meneminen loukkaisi tunteitasi. Jos joku sanoo jotain ilkeää, niin loukkaannu aidosti ja kysy toiselta miksi toinen ajattelee noin ja kerro miltä se sinusta tuntuu. Hae itsekunnioitusta ja myös kunnioitusta toisilta noudattamaan rajojasi.
-aloita ihan pienistä rajoista ja etene onnistumisen myötä eteenpäin. Älä yritä selättää suurinta juttua ensin, siten tulet epäonnistumaan.
-ja tee muutoksia tänään - älä jätä niitä huomiseksi.
-tartu niihin kipupisteisiin jotka ovat oikeat, älä käytä energiaasi väärin ja turhaan...
Jos olet päästänyt kuntosi huonoksi aloita vaikka siitä ja päätä, että nyt alkaa uusi elämä, etkä jätä kuntoiluasi kesken vaan tiedät, että 1/2- 1v niin siitä on tullut tapa. Kaikki mitä olet tehnyt sen ajan saattavat tulla uudeksi tavaksi.
-keskity tärkeimpään eli itseesi ja tuntemuksiisi vain sitä kautta voit vaikuttaa tervehtymällä muihinkin
-kasvata selkärankaasi, kunnioita tärkeimpiä arvoja elämässäsi ja elä niiden mukaan...
Olin lähellä ratkaisua, mutta kävi niin, että mies ehti kuolla hieman liian aikaisin, nyt tietäisin mitä hän oli vailla, olisin halunnut ehtiä sanomaan ja toivottamaan hienoa jatkoa elämällesi (eroamisen jälkeen) harmi, ettei hän ikinä ehtinyt kuulla asioita mitä hänestä oikeasti ajattelin. Eli viimeinen sääntöni:
-tee nyt muutoksia, elämä voi olla äärettömän lyhyt kulkeaksesi nukkuen ja silmät kiinni, uskalla avata ne näkemään oma totuus...
-ja et ole yksin maailma on täynnä unissaan kulkevia ihmisiä jotka raahautuvat töihin kotiin ja uudelleen ja jättävät elämänsä puolitiehen, päätä sinä oppia elämään, mutta vain omilla arvoillasi ja tavoillasi...
tekstiä ja paljon totuuksia. Juuri näin!