kun pariskunnasta toiselle on pukannut vauvakuume ja toinen ei erityisen innoissaan asiasta ole? Jo ennen suhteen "varsinaista" alkamista toinen on ollut tietoinen siitä, että lapsesta on turha haaveilla toisen kanssa. Nyt, muutaman vuoden jälkeen toiselle on kuitenkin kehittynyt "tarve" lapseen ja saada sitä kautta enemmän sisältöä elämään. Kummallakaan ei ole aiempia lapsia ja ikää pariskunnalla ~35 vuotta.
Nyt on kumpikin hukassa, kun ei halua aiheuttaa toiselle pahaa mieltä loppuiäksi. Toinen haluaa merkitystä elämään ja toinen kammoaa ajatusta siitä, että taloudelliset asiat menevät heikommiksi, koti muuttuu rauhallisesta ihan joksikin muuksi, nukkumiset ym. mietityttävät. Eikä edes pidä lapsista. Jos nyt noin voi sanoa, eihän kukaan sano pitävänsä aikuisistakaan, mutta kuitenkin, lapset eivät liikauta mitään viettiä sisällä.
Nyt asiallisia näkemyksiä, miten elämässä eteenpäin. Kiitos.
Nyt on kumpikin hukassa, kun ei halua aiheuttaa toiselle pahaa mieltä loppuiäksi. Toinen haluaa merkitystä elämään ja toinen kammoaa ajatusta siitä, että taloudelliset asiat menevät heikommiksi, koti muuttuu rauhallisesta ihan joksikin muuksi, nukkumiset ym. mietityttävät. Eikä edes pidä lapsista. Jos nyt noin voi sanoa, eihän kukaan sano pitävänsä aikuisistakaan, mutta kuitenkin, lapset eivät liikauta mitään viettiä sisällä.
Nyt asiallisia näkemyksiä, miten elämässä eteenpäin. Kiitos.
Vastaukset 11
Vanhimmat
No eihän siihen tilanteeseen kukaan sinänsä osaa neuvoja jakaa, että mitä tehdä pitäisi...valinnat on aina omia (disclaimer :)
Ja sitten siihen asiaan: lapsensaantihan on niitä juttuja missä kompromissi ei juuri pelitä (ei voi olla pikkuisen vaan raskaana). Yksi mahdollisuus sellaisissa tilanteissa on yrittää vaikka niin, että toinen antaa jonkun rehellisen arvion siitä miten voimakkaasti lasta haluaa ja toinen arvion siitä, miten voimakkaasti ei halua. Jos toinen haluaa enemmän kun toisella on vastustusta (tai päinvastoin) niin voi miettiä että olisikos siinä sitten se ratkaisu minkä kanssa molemmat voi elää. Tärkeää aivan erityisesti on, että kun johonkin ratkaisuun päädytään siihen tulee suhtautuman kuin ainakin omaan valintaan (sehän se on). Itselle alunperin vieraampien valintojen kanssahan VOI elää ihan tyytyväisenäkin, eihän elämä aina edes kysele mitä kortteja jakaa, mutta se edellyttää että ei saa russuttaa toiselle siitä että "sun takia mun piti" eikä ruveta katkeraksi.
Ihan arkitodellisuudesta muuten semmoinen huomio: varmaan useimmat tuntemani 3kympin ylittäneet perheytyneet on päätyneet lastensaantiin enempi pohtimisen ja joskus ihan kompromissien kautta kuin hurjan biologisen kellon kalkatuksen tai hysteerisen vauvakuumeen ajamina. Siinä on oltu jopa ihan ehta paniikissakin aluksi kun tieto raskaudesta on tullut (vaikka se olisi ollut ihan suunniteltukin). Toistaiseksi _kukaan_ ei ole sanonut jälkikäteen, että voi perhana mitä tuli tehtyä ja nyt on sitten elämä pilalla :)
Sen tietää, että jos lapsi hankitaan, todennäkösesti sen toisen kielteinen asennne eimuutu, eikä apua lapsen hoitoon tuu, mikä voi olla tosi rankkaa ja kiristää jo muutenkin parisuhdetta. Toinen voi paeta tilannetta muualle ja suhde lapsiin jäädä etäiseksi. Raskaalta tieltä kaikin puolin kuulostaa. perinpohjin mieti, mitä parisuhteelta haluat. Vauvantulo riskeeraa melkoisesti parisuhteenne, samoten ehkä, varsinkin vuosien kuluttua vielä enemmän se, ettei lapsia hankittu, se toinen (sinä, oletan?) voi jäädä katkeraksi. Kuulostaa siltä että suhteenne lähtökohta oli alun alkaen se, ettei lapsia. Sit jos toinen tästä sopimuksesta haluaa luistaa, se ei taida onnistuneesti tässä suhteessa onnistua. Riskit on TOOODELLA suuret.Monien itkujen tie.
- Oma lapsi on aina OMA lapsi. Jos rakastat itseäsi ja puolisoasi, rakastat todennäköisimmin myös teidän yhteistä lastanne. Tai toisin sanottuna, kuinka voisit olla rakastamatta omaa lastasi?
- Ei se lapsi aina pysy lapsena, se kasvaa jopa aikuiseksi. Tietysti voi sanoa, että ensimmäiset 18 vuotta lapsi on lapsi, mutta ne raskaimmat ajat lapsenhoidon kannalta ovat ensimmäiset kolme vuotta.
- jos tai kun siis rakastat omaa lastasi, HALUAT viettää aikaasi hänen kanssaan, omat halusi ja tarpeesi asettuvat itsestään taka-alalle.
Oma mielipiteeni vielä tähän lisäksi: olet nyt "saanut" enää noin 35 vuotta itsellesi, ei se pahitteeksi tee, jos elää noin monen vuoden jälkeen muutaman vuoden jollekin toiselle. Vanhempasikin elivät sinulle - onhan se eräänlainen kiitos omille vanhemmilleenkin, kun näyttää arvostavansa heidän työtään sinun eteesi tekemällä saman omalle lapselleen / omille lapsilleen.
Toivottavasti ei nyt tullut liian fundamentalista tekstiä! Toivon myös, että mietit asiaa ja ehkäpä jaksat jopa kommentoida vastaustani.
Onnea päätöksentekoon!
Oma on ehkä oma, mutta mitä jos lapset eivät saa aikaan muuta kuin lieviä väristyksiä, kun mietin, mitä kaikkea lapsiin liittyykään?
Olen ajatellut, että vauva-aika ehkä jotenkin menisikin vielä, kun puolisoni on luvannut ottaa päävastuun, jos lapsi elämäämme tulee. Mutta se leikki-ikä... Siinä on kyllä kodin rauha mennyttä, kun lapsi mekastaa leikkeineen ja leluineen. Olisiko oikein lasta kohtaan, että lapsi kokisi olevansa vain häiriöksi? Itse haluan katsoa vaikkapa elokuvia rauhassa ja häiriöittä. Haluan tulla siistiin ja hiljaiseen kotiin, kun palaan töistä. Haluan nukkua kuten haluan.
En osaa viettää aikaa lasten kanssa, en osaa leikkiä, laulaa tms. eikä minua edes kiinnosta. Olisiko sekään oikein lasta kohtaan?
Ja mitä tulee itselleni elämiseen, niin en koe olevani kenellekään minkäänlaisessa kiitollisuudenvelassa. Itse en ole tähän maailmaan pyytänyt tulla. En ole ikinä ollut omassa lapsuudenkodissani elämän johtotähti. Perusasiat ovat olleet kunnossa, mutta en ole ollut mikään silmäterä, kun asioita on pistetty tärkeysjärjestykseen, osin taloudellisista syistä. En halua siirtää samaa kokemusta eteenpäin. En haluaisi ottaa taloudellista taakkaa, minkä lapsi aiheuttaa. Nykyajan työmarkkinat ovat liian epävarmoja, jotta kokisin, että olisi "varaa" lapseen. En halua, että lapsi joutuu kasvamaan perheessä, jossa mahdollisesti lasketaan rahoja muutama päivä ennen tilipäivää. Olen joutunut liikaa seuraamaan ahdistusta, jonka rahanpuute voi aiheuttaa. Ja tavallisena duunarina, en haluasi tahallani ottaa lisää riskejä elämääni. Kaksi aikuista ymmärtää, jos työelämä kääntyy huonoksi, lapsen ei tarvitse sitä kokea. Jos minulla ei ole varmuudella varaa "kunnolla" elättää lasta aikuiseksi, en mielelläni edes lasta tekisi.
Nykyaikana kun ei ole pakko lapsia maailmaan saattaa, kiitos luotettavien ehkäisymenetelmien, niin en mielelläni venettä keikuta. Liikaa riskejä ja vaivaa. Kuitenkaan en haluaisi, että puolisoni ei jotain saisi, jota kovasti elämässään toivoo.
Olen puun ja kuoren välissä. Toisaalla oma mukavuudenhaluni ja itsekkyyteni. Toisaalla huoli puolison onnellisuudesta. Tiedän, että hän olisi loistava äiti. Itsestäni en menisi isänä takuuseen. Ja lasta ei taida voida vain kokeilla, miten homma sujuu...
Ja vähiten ei harmita, että tällainen tilanne on tullut eteemme, kun asian piti olla selvä: ei lapsia kanssani. Kuitenkaan en pysty, enkä halua tyrmätä ajatusta suorilta käsin. Mitä hittoa?
On mukavaa saada vastaus, vaikkeivät mielipiteemme asiasta ole ollenkaan samat.
Miehillä ei kaiketi yleensä tulekaan sellaista "vauvakuumetta" kuin naisilla - itse sain sen jo kaksikymppisenä, mieheni onneksi myös halusi perustaa perheen. Jos tämä ei olisi ollut asian laita, ei suhteemme taatusti olisi jatkunut. Lapsiasian on oltava selvä, mielellään aivan suhteen alusta alkaen. Mutta sehän ei ollutkaan teidän ongelmanne, koska kerroit yhteispäätöksestänne olla saamatta lasta. Mutta se biologinen kello naisella ja viimeistään sen myötä tuleva vauvakuume... Näitä asioita kun harvemmin voi päättää etukäteen.
Mitä kirjoitit leikki-iästä, on aivan totta. Kodin rauha ja siisteys saattavat hyvinkin olla poissa lapsen tultua leikki-ikään. Ei ole oikein lasta kohtaan, jos tämä tuntee vain olevansa häiriöksi, olet aivan oikeassa. Sitä pitää vain itse osata tai haluta priorisoida. Ei se maailma siihen kaadu, jos koti ei aina ole tip top. Omaa rauhaa on jokaisen saatava, myös lapsi tarvitsee leikkirauhan. Elokuvia voi toki katsella lapsen nukkuessa. Aikuiset menevät yleensä myöhemmin nukkumaan kuin lapset. Lastenvahdinkin voi palkata tai pyytää isovanhempia katsomaan lapsen perään. Nukkumistilanne meillä on ratkaistu niin, että mieheni nukkuu omassa huoneessan ja minä lasten kanssa (kolmas lapsi tuloillaan). Erilliset makuuhuoneet ei tarkoita ongelmia seksielämässä tai ettei pari rakastaisi toisiaan. Kyseessä on lähinnä toisen unen tarpeen kunnioitus ja jokaisen henk.koht. parhaimman ratkaisun löytäminen. Meille sopii tällainen malli.
En tiedä, voitko sanoa etukäteen, ettei sinua kiinnosta leikkiä oman lapsesi kanssa, jos sinulla ei ole omaa lasta. Muiden lapset eivät aina minussakaan herätä hellimpiä tunteita enkä aina jaksa leikkiä heidän kanssaan. Omaan lapseen on taas luonut alusta asti aivan erilaisen suhteen. Mutta olen myös sillä kannalla, etteivät vanhemmat ole tai heidät ei tulisi olla mitään lasten viihdyttäjiä, laikki on lapsen työtä ja yksin tai myöhemmin kavereidenkin kanssa kuuluu osata leikkiä.
Mitä tuolla ns. kiitollisuudenvelalla tarkoitin, ei ole monille kovinkaan selvä. Et tietenkään pyytänyt tulla tähän maailmaan, mutta tänne sinä kuitenkin synnyit ja täällä näyt omasta tahdostasi vieläkin aikaasi viettävän. Velka ei ole oikea sana kuvaamaan sitä, mitä tarkoitan, mutta kiitollisuus on. Kyllä elämä on lahja, näythän itsekin ajattelevan niin, kun mietit, haluatko antaa tätä elämän lahjaa eteenpäin. Kirjoitit, ettet ole ollut lapsuudenkodissasi johtotähti. olisiko sinun sitten pitänyt olla? En usko, että se olisi ollut sinulle hyväksi, tuskin se olisi hyväksi kenellekään. Ei lapsen kuulu olla kaikki kaikessa ja ehdoton silmäterä, vaan perheenjäsen siinä missä vanhempiensakin. Hemmoteltuja kakaroita sillä vaan saadaan aikaan.
Lapsen "kunnollinen" elättäminen on näkemyskysymys. Minun mielestäni tänä päivänä kaikkien länsimaalaisten lasten on mahdollista elää "kunnolla", takaahan sen jo sosiaaliturvakin. (Ei sillä, että itse käyttäisimme ko. etua.) Nykyään kenelläkään ei ole asiat niin huonosti, ettei saisi kustannettua edes yhtä lasta. Toisin oli ennenvanhaan ja silloinkin oli juuri nimenomaan suuria perheitä ja penninvenytystä, eikä ne sen ajan ihmiset näytä (ainakaan!) olevan niin onnettomia ja epäonnistuneita sen takia.
Nykyaikana ei ole pakko saattaa lapsia maailmaan, mutta sitä pakkoa ei ole kyllä ennenkään ollut. Ehkäisyä on käytetty aina. Tosin itse olen sitä mieltä, että nykyään ON juuri pakko saattaa lapsia maailmaan, koska niin monet siitä kieltäytyvät, että koko sosiaalijärjestelmä on vaarassa romahtaa puuttuvien lasten takia. Mutta se siitä, ei niitä lapsia yksin sen vuoksi saada.
Tilanteesi tuntuu kurjalta. Toisaalta et lasta itsellesi toivoisi, mutta soisit puolisollesi äitiyden ilon ja onnen. Onko sinun mahdollista keskustella asiasta muiden isien kanssa? Ehkä heilläkin on ollut alkuun omat epäilyksensä asian suhteen. Valitettavasti minulle ei tule muuta apukeinoa mieleen. Vaimosi tilanteen ymmärrän liiankin hyvin, ne tunteet vain ovat olemassa, niitä ei hevillä taltuteta. Äitiys on yksi naiseuden kohokohdista, tuskin kukaan "lapsellinen" muuta väittää ja lapsettomat eivät voi tietää, kuinka asia on.
Mitä muuten, jos puolisosi tulisi vahingossa raskaaksi? Silloinhan seisoisitte aktiivisen päätöksen edessä: pitääkö lapsi vai ei? Nythän puhutaan kuitenkin vasta teoreettisesta mahdollisuudesta tulla raskaaksi.
Jätän kaikkeen vastaamatta, mutta jotain vielä kuitenkin. Teen kolmivuorotyötä joten nukkumiset olisivat "tavallista" kansaa vaikeammin järjestettävissä. Asiaa ei helpota kohtuullisen vaikeat unihäiriöni, uneni on muutenkin kovin huonolaatuista, jota vuorotyö ei ainakaan helpota. En uskalla edes kuvitella tilannetta jossa leikki-ikäisen lapsen kanssa pitäisi sovitella untani yhteen. Molempien vanhemmat alkavat olla jo suhteellisen iäkkäitä, olemmehan jo itsekin ~35-vuotiaita, joten heille ei voisi sälyttää lapsen kaitsintaa.
Eikä asiamme olekaan niin huonosti, ettemmekö pystyisi elättämään ainakin yhtä lasta. Kyse onkin omasta priorisointihalustani. En haluaisi luopua suht mukavasta elämästäni ja vaihtaa sitä siihen, että ensin lasketaan onko lapsella jotain tarvetta, jonka jälkeen sitten ehkä jotain pientä itsellemme. Kuten jo sanoin, olen itsekäs ja mukavuudehaluinen.
Ja mitä tulee siihen, että pitäisi tehdä enemmän lapsia, olen aivan eri mieltä. Ihminen on maapallon pahin uhka. Mitä vähemmän meitä olisi, sitä paremmin kaikki muut ekosysteemit voisivat selvitä hengissä. Oikeastaan ei silläkään ole minulle mitään väliä. Olen tilastollisesti lähes elämäni puolessavälissä, joten ei minua kamalasti kiinnosta, mitä maailmassa tai yhteiskunnassa tapahtuu 50-60 vuoden kuluttua. Minua ei puupalttoossa enää asia voisi vähempää kiinnostaa ja jälkeläistähän en itse ollut ajatellut tänne jättää... Mielestäni ihmisrotu voisi sammua maapallolta. Vai mitä hyvää olemme muka muille lajeille tehneet? Itse lienen kulutusvalinnoillani ja tottumuksillani esimerkki parhaasta, tai oikeastaan pahimmasta päästä...
Tilanne on tosiaan kurja. Haluaisin koko sydämestäni, että puolisoni olisi kaikin puolin onnellinen elämässään. Mutta onko tässä nyt raja, jonka yli en suostu seuraamaan? Ja jos en, mitä sitten tapahtuu? Välillämme ei pahemmin kitkaa ole ollut ja nyt tuntuu, että asia jonka piti olla alusta asti selvä, on jotenkin sotkemassa muuten erinomaista suhdettamme. Tiedän, että puolisoni ei tunteelleen mitään mahda eikä sitä kiusaksemme ole kehittänyt mutta silti harmittaa. Miksi? Voiko tällaisen jälkeen elää onnellisesti yhdessä, kumpi sitten lopullisesti antaakaan periksi?
Ja jos ehkäisymme pettäisi ja toteaisimme raskauden, pitäisimme luonnollisesti lapsen. Silloin olisi luonnonvalinta vain tehnyt kepposen. Asia olisi helpompi sietää, kun raskaus olisi sattuman satoa. Vähän virkamiestyyliin, jos ei tee päätöksiä, ei voi tehdä huonojakaan päätöksiä...
Omasta mielestäni lapsi tulisi saattaa maailmaan vain, jos on hyvin innostunut lapsen kasvatuksesta ja haluaa todella lapsen.
Mitään PAKKOA lasten tekemiseen ei todella ole. Tuo mitä kirjoitit väestöräjähdyksestä, on totta. Lapsettomuus on eettisin valinta ekologiselta kannalta katsottuna. Sanoisin myös, että on se lapsenkin kannalta eettisin valinta: itse en haluaisi elää maailmassa, jonka ympäristöä vaurioittaa ylisuuri ihmismäärä ja mitä mahtaa tulevaisuus tuoda tullessaan mm. kasvihuoneilmiön ja (pohja)vesien saastumisen myötä. Näiden asioiden valossa asia on suorastaan niin päin, että lasten tekeminen on itsekästä.
Se, miten tärkeä nykyinen kumppanisi on sinulle, ja miten tärkeä vakituinen parisuhde on hyvinvointisi kannalta, tiedät vain sinä itse. Toisaalta sekin, miten vahvasti kumppanisi lasta haluaa, vaikuttaa asiaan. Ulkopuolisen on näihin asioihin mahdotonta antaa mitään neuvoa.
Toisaalta olisi hyvä miettiä asiaa vain sinun ja lapsesi välisenä ja unohtaa hetkeksi kumppanisi kuvioista. Onko mahdollista, että lapsesi havaitsisi jollakin tapaa sen, ettet erityisemmin halunnut häntä yhteiseen elämäänne? Itse olen syntynyt keskiluokkaiseen ns. hyvään perheeseen, johon lapset kuuluivat ikäänkuin kuvaan, mutta en koe, että vanhempani olisivat olleet varsinaisesti koskaan kiinnostuneita meistä lapsista yksilöinä, heidän omina lapsinaan-enemmänkin suoritettuina tutkintoina ja tietyn elämäntavan edustajina. Esimerkiksi lapsena en harrastanut juurikaan mitään kodin ulkopuolella, koska vanhempani eivät kuljettaneet minua harrastuksiin. En ole koskaan voinut jakaa asioitani vanhempieni kanssa, koska omaan elämään liittyvät keskustelut ovat meidän perheestä puuttuneet. On aina väärin tehdä lapsi siitä syystä, "että muutkin hankkivat lapsia"!
Ratkaisu on sinun. Itse en pystyisi olemaan niin kylmä syntymätöntä lasta kohtaan, että hankkisin tämän (jos saisin), vaikka en sitä täydestä sydämestäni haluaisikaan. Sanottakoon lopuksi, että tulen hyvin toimeen lasten kanssa ja pidän kovasti lapsista, usein olen ystävien lapsiakin käynyt kaitsemassa, mutta omia en halua. Toisin sanoen en ole mikään "kylmä lasten vihaaja", ja edes lasten tuomaa epäjärjestystä en pelkää, mutta äidin rooli on minulle ajatuksenakin täysin vieras. Lasten hankinta on minulle niitä elämän asioita, missä en voisi tehdä kompromissiratkaisua.
että pytyt vaatimaan puolisoltasi asioita (lapsettomuus) nuoruuden "sopimuksella"
Ei tuollaista asiaa voi sopia.
Meillä varmaan oli vähän samanlainen tapaus, mies ei koskaan vaan ollut kypsä lapsen saantiin, tosin sopimusta varsinaisesti ei asiasta ollut. No, siinä sitten aikanaan erottiin, ja elettiin edelleen, seurustellen kolmisen vuotta, jonka jälkeen mieskin sitten ilmoitti että sitä perheenlisäystä saisi sitten tulla, no siltoja ei meillä ollut poltettu takana, ja nyt odotamme sitten yhteistä lasta. Kaikilla ei parisuhde kestä tälläisiä kriisejä, ja eroamisen jälkeen ei ehkä ole tietä takaisin parisuhteeseen, tai parisuhteen luottamus saattaa olla kärsinyt liian suuria kolhuja, yhteisen sävelen löytämiseksi.
AP:n puolesta kuulla miksi tuollaisesta asiasta ei voisi sopia. Silloinhan molemmilla on jo alusta asti ollut selvää, että suhteesta tulee lapseton. Siinähän on ollut mahdollisuus perääntyä heti suhteen alussa, kun toinen on ilmoittanut, että ei halua lapsia. Monilta harmeilta vältyttäisiin parisuhteista kun isot asiat keskusteltaisiin selviksi heti suhteen alkumetrillä. Ja sanottakoon vielä, että molemmat "vakaumukset" ovat yhtä kunnioitettavia.
ei voi priorisoida toisen "vakaumusta". Kummankin mielipide asiasta on yhtä kunnioitettava ja tärkeä.
niillä jotka ovat halunneet lasta voi olla vaikeuksia totutella lapsiperheen arkeen ja elämään.