Onpa 'kiva' fiilis. Äitini kuoli viikko sitten ja ukko liuhuu tällä hetkellä, en tiedä missä, ehkä hakemassa lohtua jossakin. Kriisiä on ollut kyllä jo muutaman kuukauden, johtuen minusta, myönnän sen. Jossain vaiheessa vaan tajusin, ettei hän oikeasti ollut kiinnostunut siitä miten minulle rakas äiti voi. Joten lopetin äitini voinnista kertomisen hänelle kokonaan. Sit jäi muukin puhuminen yms. pois. Olihan hänellä tietysti rankkaa, kun hän hoiti kodin ja lapset, sillä aikaa kun minä olin kuolemansairaan äitini luona sairaalassa.
Luulenpa, että hän on tällä hetkellä jonkun toisen naisen luona. Olin tossa alkuillasta pojan kans lenkillä ja kun tultiin kotiin, niin ukko oli hävinnyt. Oli jättänyt lapun oveen, että on jossain ja tulee jos/kun siltä tuntuu. Siitä sit heräskin epäilys, kun muistin sukulaispoikani eilisen puhelun, hän oli nähnyt ukkoni kiirastorstaina baarissa.
En varmaan ole ihan normaali, mutta en tunne mitään. Tai olen hiukan surullinen, koska syyhän on tietysti minun, jos näin on. Enkä oikeasti jaksa edes ajatella asiaa sen enempää. Viikon päästä on äitini hautajaiset, yritän pysyä siihen asti kasassa. Tämän viikon olin jo sairaslomalla, että sain itkeä ja surra äitiäni. Vähän on olo helpottunut, mutta ei tämä vielä ole ohi, surutyö jatkuu.
Onks kellään vastaavia kokemuksia ?
Luulenpa, että hän on tällä hetkellä jonkun toisen naisen luona. Olin tossa alkuillasta pojan kans lenkillä ja kun tultiin kotiin, niin ukko oli hävinnyt. Oli jättänyt lapun oveen, että on jossain ja tulee jos/kun siltä tuntuu. Siitä sit heräskin epäilys, kun muistin sukulaispoikani eilisen puhelun, hän oli nähnyt ukkoni kiirastorstaina baarissa.
En varmaan ole ihan normaali, mutta en tunne mitään. Tai olen hiukan surullinen, koska syyhän on tietysti minun, jos näin on. Enkä oikeasti jaksa edes ajatella asiaa sen enempää. Viikon päästä on äitini hautajaiset, yritän pysyä siihen asti kasassa. Tämän viikon olin jo sairaslomalla, että sain itkeä ja surra äitiäni. Vähän on olo helpottunut, mutta ei tämä vielä ole ohi, surutyö jatkuu.
Onks kellään vastaavia kokemuksia ?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Heips!
Osanottoni suruusi, mielestäni miehesi kuuluu tukea sinua vaikeassa tilanteessasi. Vähintä mitä hän voi tehdä, on huolehtia lapsista ja kodista, jotta sinä voit keskittyä saattamaan äitiäsi. Meillä jokaisella on vain yksi äiti. Tilanne on ihan sama oli kysymys mistä tahansa läheisestä ihmisestä. Yksi tärkeä asia mitä haluan sinulle viestittää, lopeta itsesi syyllistäminen!!! Ei ole sinun syysi, että miehesi liehuu jossain? Sinulla on oikeus suruun, oikeus olla heikko. On paljon miehiä, mitkä eivät kestä kummppaninsa heikkoutta, ja saattavat paeta ahdistusta esim. baariin. Muista että sinulla on oikeus suruun. Parisuhteenne laatu on sitten toinen asia. Ole itsekäs ja anna tilaa ja aikaa surulle. Ota vastaan ystäviesi apu ja anna itsesi olla heikko. Valoa ja lämpöä sinulle ja perheellesi.
Menetin yllättäen muutama vuosi sitten vanhimman veljeni äkillisesti. Hänellä oli krooninen sydänsairaus ja rankat elämäntavat, joten voi osittain sanoa, että nopeutti omaa kuolemaansa. Lähti kuitenkin varsin yllättäen. Minä kävin läpi shokkivaiheen, surun, syyllisyyden omasta voimattomuudesta ja myös vihantunteet veljeä kohtaan hänen "itseaiheutetusta" kohtalostaan.
Olin useita kuukausia aivan maassa. Järjestin veljen vaimon kanssa hautajaiset (siihen kului lomani 2 viikkoa, ilmoitus kuolemasta tuli ekana lomapäivänä) ja heti sen jälkeen jatkoin töitä. Tunnin työmatkan autoillessani itkin, että töissä ja kotona olisin voinut olla "normaalisti". Mieheni ymmärsi suruani tasan sen kaksi viikkoa, jota hautajaisiin saakka meni. Sen jälkeen surunilmaisut olivat hänen mielestään turhia, velipoika kun oli kusipää, joka itse oli aiheuttanut kuolemansa, mitäs tuota suremaan kun eroon päästiin (nämä hänen suorat sanansa). Kun vaimo oli masentunut eikä seksi innostanut, hän sulkeutui töistä tullessaan tietsikan ääreen ja vietti näin koko illan. Itse hoidin kodin ja kolme lasta.
Onneksi pystyin puhumaan kälyn ja yhden työkaverin kanssa joka oli nuorena menettänyt äitinsä, luulen että ilman heitä olisin ollut vielä enemmän rikki. On kuitenkin vaikeaa olla olematta katkera miestäni kohtaan, vaikka luulenkin että vähäinen empatiakyky tulee kotikasvatuksesta. Muutaman kuukauden sisällä nimittäin kuoli miehen veljen vaimon isä, ja lankomiehen tuki oli vielä surkeampaa, aloitti itseasiassa suhteen vaimon järjestellessä hautajaisia. Minun mies turvautui sentään vain tietokoneeseen.
Ukkosi vaikuttaa pelkäävän ehkä omiakin tunteitaan, ei uskalla ajatellakaan itseään vastaavassa tilanteessa, vaan pakenee minkä ehtii kun vielä voi. Tai sitten hän ei vaan kerta kaikkiaan tiedä miten sua lohduttais joten häipyy kuvioista.
Ei se takuulla hyvältä tunnu hänestäkään, mutta ei nyt osaa muutakaan tehdä.
Älä silti tunne syyllisyyttä siitä, että teet surutyötä.
Sulla oli oikeus tehdä saattotyötä ja surra nyt niin kauan kuin sun pitää. Keskity edelleenkin hoitamaan itseäsi ja selviytymään siitä elämänmuutoksesta, joka vanhemman poismeno aiheutti. Vasta sitten kun olet kunnolla tasapainossa voit alkaa miettiä parisuhdettasi ja kyseenalaistaa miehesi valinnat.
Lämmin kiitos kaikille, jotka otitte osaa suruuni ja annoitte lohduttavia sanoja. Kyyneleet nousivat silmiini, kun ne luin, mutta samalla tuli hyvä olo.
Niinhän se ukko kotiutui yöllä kotiin, kapakasta kait. Ja aamulla oli niinkuin mitään ei olisi tapahtunut. Enkä tietysti voinut olla kysymättä, että mihin aikaan hän aikoo tänään 'livistää', että osaan suunnitella mahdolliset omat menoni.
Ja totta on, et nyt on pakko keskittyä tähän yhteen surutyöhön. Onneks mulla on sisaruksia ja muita läheisiä sukulaisia ja ystäviä joiden kanssa olen pystynyt puhumaan. Välillä on hyvä vaan yksin käsitellä asioita. Ja mikä parasta, että kerkesin äitini kanssa selvittää asiat ja kertoa hänelle (vaikka hän sen tiesikin), että miten rakas hän on minulle.
Kiitos vielä kerran ja hyvää kevättä.