Olemme yhteistä taivalta kulkeneet 17 ihanaa vuotta ja saaneet 2mahtavaa lasta.Tosin viimeiset 3vuotta avoiliittomme on ollut kriisissä.Mieheni mielestä mikään ei ole vialla liitossamme ja kaikki on aina niin hirveän hyvin.Kuitenkin tunnen itseni hylätyksi ja henkisen väkivallan uhriksi.Mitä tahansa teen tai sanon on väärin ja kuvittelen kaiken ongelmamme.Mieheni on naimisissa yrityksensä kanssa ja on työmatkoilla todella paljon.Olen aina yksin lapsieni kanssa. Olemme kuin yhdessä asuvat kaverukset joilla sattuu olemaan yhteiset lapset.Olen puhunnut ja puhunnut miehelleni.Ei mitään muutosta.Viime kuukausina olen todella harkinnut eroa.En halua elää elämääni kuoleessa ja rakkaudettomasssa avoiliitossa.On hirveää yksin miettiä ja murehtia vakavia asioita.Saisimpa takaisin sen ihanan mieheni kenen kanssa menin naimisiin.
ei mikään vialla
yksin avoiliitossa
111377
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
"Mitä tahansa teen tai sanon on väärin ja kuvittelen kaiken ongelmamme." Näin oli, kerran kysyin, miksi kaikki mitä suunnittelen on aivan väärin ja ei onnistu. Asia paljastui pari kuukautta myöhemmin, toinen nainen, ollut jo vuoden verran. Eli totta helkkarissa miestä otti minä päähän, mutta mitä tehdä, kun kodinhoito sujui ja halusi lapsien kanssa asua saman katon alla. Se siitä sitten, en enää tunne tuota miestä, jonka tapasin kohta 19 vuotta sitten.
yrittäjä kyllä tarvitsee samanhenkisen vaimon eli itsenäisen. Kannattaa tietysti tsekata se toisen naisen kuvio myös.
Osuvasti sanottu, toi on totta että jos on yrittäjä-mies, itsenäinen ym. ei se jaksa kattoo "kotiäitiä" kellä ei oo omaa elämää, ystäviä ym. Mulla oli tää tilanne. Vaimo nyhjäs himassa lasten kans ja soitteli perään ja kyttäs. Sitten löysin samanhenkisen itsenäisen, vanhemman naisen ja arvostan tätä suuresti. Nyt tajuan kuinka ripustautunut mun vaimoni oli muhun. Nyt joutuu vaimokin ottaan vastuun itsestään ja elämästään eikä voi vaan elää mun kauttani. Hyvä sille, hyvä mulle.
kotiäitejä tai mitään muutakaan.Meitä ihmisiä sattuu olemaan erilaisia eri elämänarvojen omaavia,jos et ole huomannut viellä.Voin ylpeästi sanoa olevani hoitannut kodin ja ihanat lapseni itsenäisesti jo 10 mahtavaa vuotta!Olen kyllä tehnyt töitä koko kotona oloni ajan kotoa käsin,aika kätevää vai mitä?Lyödä 2kärpästä 1iskulla.Kotiin jäämiseni oli yhteinen päätöksemme jota emme ole koskaan katuneet.Omistan hyvän tukiverkoston ja olen mukana monessa toiminnassa.Olen aina tullut omillani hyvin toimeen.Enkä ole mustasukkaista lahkeessa roikkuvaa tytppiä.Rakastan miestäni ja tietenkin haluasin toimivan elävän rakkautta täynnä olevan liiton,mutta jos niin ei ole tapahtuva, niin ei elämä siihen lopu.Mies ei ole onnelisen elämän perusta.
Mutta miksi olet täällä avioero-palstalla?? Minulla ei tullut mieleenkään täällä edes vierailla, en edes tiennyt mokoman palstan olemassaoloa ennen avioeroa.
ole mielestäni olemassa,jos suhteemme ei eheydy.En haluaisi liittoni päättyvän,koska rakastan miestäni,mutta en ole tyytyväinen enkä onnnellinen liitossamme.Rakastan itseäni sen verran että en halua elää onnetonta kulissi liittoa.Avioerohan on yhden elämänvaiheen loppu.Ja varmaankin todella kipeä ja vaikea paikka päästäyli,mutta joskus se on ainoa vaihtoehto.Tietääkseni nämä sivut ovat kaikille avoinna.Myös eroa harkitseville.
No niin, oma mokani. Anteeksi, jotenkin meni ohi, että tässä olit sinä ap vastaamassa. Vastaus kun oli kuin jonkun normaalia avioelämää viettävän, joka puolusti kotiäiteyttä. Eli vastauksei oli ihan aiheeton, turha.
Toivottavasti saatte puheyhteyden, sillä jos jotain on muuttunut viime aikoina, on siihen syynsä. Minä syyllistyin miehen pitämiseen itsestäänselvyytenä, joka tuossa aina on ja pysyy, kunnes menetin hänet. Olen sen jälkeen joutunut kaivamaan itsestäni asioita, jotka tulevat hyvin kaukaa, enkä pidä siitä mitä löydän ja ymmärrän päivä päivältä enemmän
Minulla on aivan samanlainen tapaus avioliitossa.
Mies työmatkoilla jatkuvasti ja kiire, minulla oman työn lisäksi käytännön pyöritys kodissani.
Nyt se vain loppui. Mieheni jäi kiinni vieraan naisen kanssa ja nyt
etsin uutta kotia minulle ja lapselleni.
Työmatkat ja ulkomaankomennukset selvisivät,
osa niistä ei ollut työmatkaa ja ne vähäiset vapaapäivät täällä kotona, silloin mieheni joi.
Huono omatunto ja kaksoielämä otti veronsa.
Kannattaa vielä teidän yrittää puhua asiasta suoraan keskenänne ja pyrkiä ratkaisuun, jossa mielestäni lapset ovat aina etusijalla. Teillä on vielä mahdollisuus, kun ette ole eronneet.
Minusta olet "mustasukkainen" miehen työlle. Siinä on kuitenkin sellainen yhtälö, ettei mies voi olla onnellinen, ellei saa tehdyksi parastaan yritykselle. Rautaa on taottava silloin, kun se on vielä kuuma ja vielä jaksaa takoa. Kun valitat huomionpuutteesta, mies kokee sen ahdistavaksi. Ymmärrettävää, sillä yrityksen pitäminen on raskasta kuin mikä.
Vielä, tuskin olisit sinäkään onnellisempi, jos istuisitte köyhänä ja/tai velallisena käsikädessä kaiketpäivät sohvalla ja kävisitte välillä kävelyllä. Mihinkään muuhun kun ei olisi varaa...
kas siinäpä pulma? Jokainen elävä tunteella varustettu ihmis olento tuntee joskus jostain mustasukkaisuutta,vai mitä? Kieltämättä on kyseinen tunne tullut piipahtamaan luonani silloin tällöin. Olenko mustis mieheni työlle,kas siinäpä kysymys? Vastaus lienee joskus pikkasen yrityksen alkutaipaleella.Tiesin mihin soppaan lusikkani laitoin päättäessämme alkaa yhdessä yrittäjyyden.Eläminen on kallista,kukapa sitä ei tietäisi.Mutta rajansa kaikella.Mistä voit tietää toisen ihmisen arvomaailman ja sanoa että en olisi onnellinen pienemmällä varallisuudella? Olemme mieheni kanssa teinivuosista lähtien kulkenneet elämän polkua eteenpäin.Yhdessä olemme eläneet köyhän opiskelu ajan,mutta niin ihanan ja onnelisen.Lapset syntyivät kesken opiskelun.Olemme tulleet aina pienellä toimeen lapsienkin kanssa.Ei raha onnea ja terveyttä anna.Mieheni arvomaailma on yrittäjyyden myötä muuttunnut minkä ymmärän hyvin.Tässä taas pääsemme totuuteen,että me ihmiset olemme kaikki erilaisia ja omaame erilaiset arvomaailmat.Itse samassa arvomaailmassa kuin ennenkin.Olen ollut 13 vuotta uskossa ja tietenkin asia on vaikuttannut mieheni ja minun eroavaisuuteemme.Hän kun ei ole uskossa oleva.Elämä ei uskovan kanssa ei ole helppoa,mutta onko mikään elämässä helppoa?Ymmärrän miestäni täysin hänen työssään ja elämässään.Kunnioitan häntä yrittäjänä,miehenä ja isänä.Tuntuu mahdottomalta elää nykyistä elämää.Olen yrittännyt 3vuotta ,mutta henkinen vointini alkaa olemaan aika lopussa.Avioero on iso ja vakava asia,mutta kannattaako itsensä uhrata sen eteen?
ymmärtäväsi miestäsi täysin työssään ja elämässään. Sekä kunnioittavasi häntä yrittäjänä, miehenä ja isänä. Hmmmm. Miksi sitten on niin vaikeaa? Teetkö ongelman erilaisista arvomaailmoistanne ja uskostasi? Eikö se oikeasti mene niin, että jos ymmärtää ja kunnioittaa toista, niin liiton pitäisi olla ihan kunnossa?
Raha ei sinällään ketään onnelliseksi tee, mutta auttaa elämässä suuresti. Lisäksi se tuo etenkin miehille itsekunnioitusta lisää. Rahanpuute taas vastaavasti vähentää itsekunnioitusta ja lisää epäonnistumisen tunnetta yms. ikävää. Ainakin meidän perheessä törmätään alvariinsa toteamukseen "ei ole rahaa". Sitä kun hoetaan montakertaa päivässä vuosista toiseen, niin alkaa pikkuhiljaa tuntua, että raha on merkityksellisempää kuin se onkaan... Aina parempi liikaa kuin liian vähän...