Hei kaikki :) Olisin vain halunnut kysyä teiltä eronneilta mistä tietää, jos oikeasti on ikävä exäänsä vai onko tunne vain yksinäisyydestä johtuvaa? Erosimme muutama kuukausi sitten, koska en rakastanut poikaystävääni oikealla tavalla, hänestä tuli minulle pelkkä kaveri, intohimo puuttui kokonaan.. Mutta nyt hirveä ikävä :( Kun näemme jossain satunnaisesti tajuan ettemme kuulu yhteen, mutta kun olen yksin on niin hemmetin ikävä.. Menetin samalla myös rakkaan ystävän ja sekin satuttaa :( Olenko siis vain säälittävä ihminen joka ei osaa olla yksin? Milloin toisen ikävöimisestä pääsee yli?
Milloin ikävä hellittää??
so damn lonely
103013
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
äijästäni jokunen kuukaus sitte ja ei oo ollu ikävä!
Helvetin hyvä et pääsi eroon.
Kyl se sunkin nyyhkimises kohta loppuu, otat vaan rennost ja pidät hauskaa, maailma o miehii täys.
Avoeron jälkeen tottakai ikävöi ja pelkkä yksinäisyys tuntuu todella pahalta. Itse olen eronnut myös n.2kk sitten ja ikävöin exääni jatkuvasti. Meidän suhteeseen kuului ikävä kyllä väkivalta, mutta silti on todella vaikea päästää irti. Sain juuri tietää, että exäni on sekoillut ystäväni kanssa vähän meidän eron jälkeen ja se satuttaa, tuntuu että tää ei voi olla totta, mutta tosiasiat pitää vaan pystyä hyväksymään ja yrittää saada sisältöä omaan elämään jostain ihan muualta kuin sieltä, missä muistot pääsevät valloilleen. Tunnen itseni erittäin petetyksi ja sattuu todella paljon, mutta on pakko jaksaa uskoa, että elämä voittaa vielä ja ikävä exääni mkohtaan loppuu joskus, kun on sen aika. Alku on aina raskasta, mutta eteenpäin on mentävä... Ehkä se ikävöinti on myös läheisyyden kaipuuta ja kun on tottunut, että vieressä on se oma kulta ja kun ei enää olekkaan niin yksinäisyys ja tylsyys valtaa elämän. Koita jaksaa... vielä se helpottaa. ; )
Halusin erota 5 vuoden yhdessäolon jälkeen. Syitä on vaikea eritellä, ehkä tuntui että jotain vain puuttui. Silti sattuu itseenkin niin helvetisti ja ajattelee väkisinkin, että miten voi tuntua tältä jos kerran tätä halusi!?! Että rakastaako sitä sittenkin vielä toista.
Sama juttu täälläkin, että kaipaan sitä ystävää jonka menetin. Ei kyse tarvi olla siitä, etteikö osaisi olla yksin (vaikka sekin tuntuu oudolta) vaan siitä että se ystävä jonka kanssa on monia hienoja juttuja kokenut, onkin poissa. Ei nyt ikuisesti ehkä, mutta ainakin pitkäksi aikaa. Eli kyllä, ikävä on.
Toki osa kivusta johtuu siitäkin, että sitä suree asioita, jotka olisivat voineet olla paremmin ja joita ei osannut korjata.
Ahistaa ja itkettää... :( helvetti tätä...
Tiedän tilanteesi paremmin kuin uskotkaan, eikä siihen ole yhtä ainoata ratkaisua olemassa. Itse erosin jonkin aikaa sitten melki kymmenen vuoden suhteesta, ja voin kertoa että kantapään kautta on opittu. Minulle pelastus oli ystävät ja sukulaiset, jotka eivät antaneet minun olla yksin. Nyt kun tilanne on ohitse, niin nautin omasta ajastani, siitä että saan olla vain itseni kanssa, vaikka en ikinä niin uskonut tapahtuvan. Olen myös oppinut tuntemaan itseni uudelleen. Kaiva nyt itsestäsi esiin asenne, jonka voimin menet eteenpäin päivä kerrallaan. Tätä elämää eletään vain siksi että itse viihdyt!
Rakkaus on kaipausta, ei ystävyyttä, luulit että olette vain kavereita...
Minulla tämä käsitys on ollut aina, en ymmärrä ihmisiä jotka väittävät että oltiin vai kavereita, ei ollut intohinoa, hei haloo, missä suhteessa se intohimo säilyy ikuisesti, hyvin hyvin harvoissa, asiat muuttuu välittämiseksi ja rakastamiseksi, ei sen takia pidä erota!
Oikein sinulle, en tahdo tavata laistasi ihmista ikipäivänä, luojan kiitos!
MOi !
Olen täsmälleen samassa tilanteessä itsekkin. Avioero meneillään. Liitossa ei ollut kaikki niinkuin piti, mutta nyt on silti hirveä ikävä toista vaikka tietää ettei paluutakaan ole. Ainakin itse kaipaisin asian tiimoilta juttuseuseuraa. Kavereita on, mutta jonkun ulkopuolisen, jolla on samantyyppisiä kokemuksia kaipaisin. Käymään ulkona, nauramassa, iloitsemassa.. Jos seura kelpaa, ole yhteydessä
[email protected]
Itellä on puol vuotta siitä kun mut jätettiin ja ei ole vielä hellittänyt... En kaipaa suhdetta tai haluakkaan että se "alkaisi" uudestaan, mutta sitä tunnetta ja varmuutta, että on ihminen joka rakastaa ja välittää on niin v***n ikävä. Itsekästä ehkä, mutta näin mulla...
vaikee ssanoo, mitä se on jos itse jättää, ehkä tilanne on hieman eri. Se on kuitenkin selvä, että pitkän seurustelun jälkeen on todella vaikea kuvitella alkavansa "rakentamaan" uutta suhdetta pitkään aikaan. Eli sikäli näytän pers***ä niille, jotka kehittavat heti menemään eteen päin jne. Johtuu meinaan siitä, että kun on suhteessa jossain tilanteessa, on todella hankala kuvitella, että lähtee aivan alusta rakentamaan jotain säätöä. Mulla jeesas tosi paljon se kun huomasin, että on kiva tutustua uusiin ihmisiin (ilman mitään seukkaus systeemeitä, ihan vaan alko jutella ihmisten kanssa salilla ja koululla jne. Samoin kavereiden kanssa kun viettää aikaa, niin helpottaa ikävää...
En tiedä jeesasko yhtään, mutta voimia ja jaksamista!!!
minullakin meni tyttöystävän kanssa poikki puolitoista kuukautta sitten.
En osaa enään muuta miettiäkkään kun häntä..
Tuntuu että kohta terveys pettää,tää on ihan hirveetä.Jos en tekisi mitään niin miettisin vain sitä.
Ikävä on niin kova!!!
Meillä on näinä päivinä loppumassa 8 v avoliitto. Kummallakin ollut jo pitkään sama tunne, että vaikka viihdymmekin yhdessä kaveritasolla, se jokin syvempi yhteenkuulumisen tunne puuttuu, ei osata sitoutua, ei kommunikoidakaan. Kuin tarve pitää kulissia yllä, esittää ehjempää kuin onkaan.
Tyhjyys pelottaa. Arki pelottaa. Millaista on tulla tyhjään kotiin. Millaista on kun ei ole joku jakamassa arkea hyvinä ja huonoina hetkinä. Välillä jaskan hymyillä ja tehdä suunnitelmia tulevan yksinolon varalle, matkoja, uusia harrastuksia, aikaa ystäville jne. Mutta mitä on enää mikään, kun menettää parhaan ystävän, ihmisen joka minut parhaiten tuntee, jonka kanssa on koettu ilot ja surut. Miten jaksaa, kun sydämestä puuttuu puolet?
itse olen kokenut saman tilanteen, mies on tavallaan täydellinen, kiltti,ihana,ihan komea,talo valmiina yms..saisin "hyvän elämän" hänen kanssaan.hän on lähes paras ystäväni ja siksi menettäminen on kauheaa..mutta intohimo puuttuu, minun puoleltani..en ole koskaan palavasti häntä rakastanut, en tunne vetovoimaa. olemme olleet yhdessä 3 1/2vuotta. erottu kerran 4kk.n ajaksi.minulla oli muutama muu sinä aikana ja kun kuulin että hänkin seurustelee,menin ihan pirstaleiksi koska tajusin että menetin hänet kokonaan..sain hänet takaisin.alku oli ihanaa mutta vieläkin minulta puuttuu ne suuret tunteet.se että haluaisin naimisiin, olisin oikeasti onnellinen..nytkin olen kaukana poissa enkä edes oikein kaipaa. tää on aika kamalaa..mutta pelkään että jos nyt jätän jään loppuelämäkseni yksin enkä saa elämässäni mitään..miks tän pitää olla niin vaikeaa. jos vielä ero tulee, sen on oltava lopullinen. pahinta tavallaan on se että tää mies rakastaa mua yli kaiken....olin kuitenkin kovin nuori, vasta 17v kun aloimme seurustelemaan..mielessäni kummittelee myös ex vuosien takaa, joka on elämäni suurin rakkaus...