Mieheni8 kuolemasta tulee 12 viikkoa. Viikolla käyn jo työssä, mutta nämä viikonloput, varsinkin nämä pitkät pääsiäispyhät ovat ihan kauheita. Kävi minulla ystäviä kylässä, mutta kaiken aikaa, kun olen yksin (ei ole lapsia) täällä isossa talossamme, ajattelen vain miestäni ja kuolemaa. En saa hengitettyä kunnolla, vatsa on ihan sekaisin, ollut koko ajan. Itken viiden minuutin välein, en jaksa keskittyä mihinkään, ei edes elokuvaa voi seurata tv:stä. Sauna helpottaa vähän, mutta eihän sielläkään jaksa istua koko aikaa. Palelee, en pysty syömään, paino on laskenut 6 kiloa. Välillä kuulen ääniä, pää tuntuu menevän sekaisin. Minulla on rauhoittavia lääkkeitä, mutta en haluaisi ottaa, niillä menee muisti ja minulta työkyky. Tänään otan kyllä nukahtamispillerin, koska huomenna on työpäivä, muuten valvon viiteen aamulla. Minulle on määrätty mielialalääkkeitä, mutta en haluaisi sotkea päätäni enempää niillä. Sanokaa joku, helpottaako tämä ikinä!!!?
Mikä helpottaisi ahdistukseen
Broken heart
152831
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Mieheni on kuollut ja suru on edelleen syvä. Mutta etkö ole hakenut tai saanut keskustelu apua? Ei lääkkeet pelkästään auta. Ne vievät hetkeksi pois tunteet ja antavat nukkua, mutta puhua täytyy saada. Kertoa hetkistä joita koettiin ja mitä nyt ja miten jatkaa. Jos olet töissä, kysy työterveyshuollosta, voisitko käydä kokemaasi läpi psykologin kanssa että jaksaisit töissä. Minulla alkaa olla jo aikaa mieheni kuolemasta eikä kaikki jaksa kuulla enää tarinoita, mutta ammattiapu olisi varmaan kohdallasi paikallaan.
Terapiassa käyn kerran viikossa. Siellä tulevat esiin aikaisemmat menetykseni, isäni ja veljeni kuolema. En tiedä miksi jauhan vielä niitä. Ja ystävilleni olen puhunut ja puhunut miehestäni, luulen, että kaikki ovat jo ihan kyllästyneet siihen.
Mitä kaipaat hänestä? Millainen hän oli? Miten hän kuoli? Saitteko puhua asianne selviksi ennen kuin hän kuoli, vai tapahtuiko se yllättäen? Olitteko olleet kauan yhdessä? Onko teillä lapsia?
En halua udella, mutta jos haluat kertoa miehestäsi, kuuntelen mielelläni. Voit itkeä olkapäätäni vasten, vaikka se ei olekaan miehen vahva olkapää, niinkuin miehelläsi.
Mitä kaipaan hänestä?
Kaipaan hänen vihreitä silmiään, suutaan, huuliaan, käsiään, jalkojaa, ääntään, nauruaan, hymyään, pilkettä silmissään, itkuaan, aamusuukkoja, iltasuukkoja... Kaipaan hänen käsivarsiaan, tuuheita kulmakarvojaan, hänen sääriään yöllä sekaisin minun säärteni kanssa, kaipaan hänen napanöyhtäänsäkin, jonka aina otin pois navasta ja sanoin kutovani niistä sukat joskus, kaipaan hänen käsivarttaan ympärilläni, kaipaan hänen rintakarvoja, joita oli niin vähän, että laskin ne.
Kaipaan yhteistä elämäämme, teimme kaiken yhdessä, paitsi työt. Yksin en osaa enää syödä, en siivota, en edes laittaa täkkiä pussilakanaan, kun kaikki teimme aina yhdessä.
Kaipaan häntä miehenäni, rakastajanani, ystävänäni. Kaipaan häntä tyttäriensä isänä, lastenlastensa ukkina, kummipoikamme kummina, työkavereittensa luottamusmiehenä, osastonsa puheenjohtajana. Hänellä oli niin monta roolia ja minä kaipaan niitä kaikkia.
Millainen hän oli?
Oikeudenmukainen, vastuuntuntoinen, rakas, rakas, rakas, huomioonottava, kiihkeä, hellä, viisas, hyvä, kiltti, ahkera, minun upea mies.
Miten hän kuoli?
Hän kuoli minun käsiini, en voinut tehdä mitään, hän kuoli meidän sänkyymme, sydänkohtaukseen. Ambulanssi tuli 7 minuutissa, mutta elvytys ei auttanut,hän kuoli minun käsiini...herrajumala, minä en kestä tätä. Ei mitään aikaisempia sydänoireita, ei koskaan. Nyt sitten muka oli sepelvaltimotauti, ruumiinavausrapostissa sanottiin. Hän oli vain piirun yli 50-vuotias. Mitään emme ehtineet puhua, koskaan emme edes ajatelleet, että voisimme kuolla, ei ennen kuin olisimme käyneet Intiassa, Tanskassa, Australiassa, Kuubassa ... Ei ennen kuin olisimme maksaneet asuntolainan, ei ennen kuin olisimme remontoineet talon loppuun, ei ennen kuin olisimme tasoittaneet pihan rollaattoreille sopivaksi. Sitten joskus olisimme voineet laittaa tekohampaat samaan lasiin. Tällaisia me vain suunnittelimme...
Olimme yhdessä vähän yli 10 vuotta. Emme olleet toistemme ensimmäiset, mutta ne oikeat, sen me tiesimme. Yhtään yötä emme sietäneet olla erossa toisistamme. Aloimme jo muistuttaa toisiamme ulkonäöltämme, monet sanoivat niin. Kun toinen aloitti lauseen, toinen jatkoi. Meillä oli kaikki, nyt minulla ei ole enää mitään. Puolet sydämestäni on revitty irti, kaikki toivo tulevaisuudesta on mennyt. Mitään en enää suunnittele koskaan, mitään en toivo, en halua enää mitään.
Sydämeni on niin rikki, sitä ei voi enää korjata. Se hakkaa kuin viimeisillään.
Kirjoitit upeasti miehestäsi ja tuntemuksistasi. Vaikka jokaisella meillä rakkaansa menettäneellä on erilainen elämä,niin moni kirjoittamasi asia on tuttua, hyvin tuttua. Tulin juuri surusyhmästä. Siellä oli eri-ikäisiä ihmisiä, ja vaikka elämänkaari onkin useilla eri kohdassa menossa, niin paljon on kuitenkin sitä samaa tuskaa ja kipua, mitä itse kuvailit. Joillakin se kaikkein vaikein aika, mitä sinä juuri nyt elät, oli jo jollain lailla ohitettu, mutta itselläni se on vielä hyvin lähellä ja kirjoituksesi kosketti syvästi. On tuskallista, kun on tapahtuneen suhteen täysin voimaton, sille ei voi enää mitään, se on vain hyväksyttävä, vaikka millään ei tahtoisi, ei haluaisi ajatella koko asiaa - ja kuitenkaan ei muuta voi kuin alistua kohtaloonsa. Pitää vain yrittää ajatella, että tämä on nyt minun elämääni, enkä entistä saa takaisin vaikka tekisin mitä. En tiedä milloin tulee se aika, jolloin yhdessä elettyä elämää pystyy muistelemaan kaiholla ja valokuvien onnellisa hetkiä katselemaan itkemättä. Laitan tähän sinulle pienen värssyn, mitä itse olen lueskellut: Pyhä, kallis on lahja kiintyä niin, kuin kiinnymme täällä rakkaimpiin. Pyhä liiaksi, jotta sen pitää vois ja tuskatta kerran antaa pois. Suru hinta on lahjasta rakastaa, ei kenkään voi välttää sen velkojaa.
värssystä. Tarkoittanee, että jos ei nyt tuntisi näin kovaa surua, ei olisi ollut niin kiintynytkään ja silloin olisi jäänyt osattomaksi jostain niin suuresta...Itse kävin yhden kerran tai oikeastaan yritin käydä sururyhmässä, mutta jouduin ryntäämään sieltä kesken pois, kun tuli tunne, että pää halkeaa ja happi loppuu. Joillakin tapahtumasta oli kulunut jo kuusi tai kaksitoista vuotta.
Oman mieheni kuolemasta tulee myös pian 12 viikkoa. Elämä tuntuu todella yksinäiseltä ja ilottomalta. Pääsiäispyhät olivat myös minulle tuskaisia. Olin niin yksin. Sauna on ollut myös minulle lohduttaja ja tuntunut hyvältä, kun on palellut. Se paleleminen on sellaista sisäistä palelemista, läheisyyden kaipuuta ja ikävää. Kuolema on lopullista, ja vaikka tekisi tai ajattelisi mitä, niin on vain tyydyttävä siihen, että rakkaintaan ei enää saa takaisin. Yritän ajatella, että meitä samassa asemassa olevia on paljon, mutta eihän se helpota sitä omassa sydämessä olevaa ikävää ja tuskaa. Aika kuluu niin hitaasti ja vaikka ystävät ja tuttavat yrittävät todistella, että aika auttaa, niin tässä vaiheessa sitä on vaikea uskoa, eivätkä muistot todellakaan vielä lohduta. Sinä et ole yksin ahdistuksesi kanssa. Tuo toteamus tuskin paljon sinua auttaa, niinkuin ei minuakaan. Ikävämme ja kaipuumme on omaamme ja ainutlaatuista, niinkuin olivat rakkaammekin.
Aina en usko vieläkään, että se on todella tapahtunut. Tulen töistä, ajatus tyhjästä talosta musertaa minut. Jään autoon istumaan vähäksi aikaa ennen kuin pystyn menemään sisälle. Sisälle tultuani huikkaan, moi kultsi ja menen katsomaan sänkyämme, jos hän kuitenkin olisi kotona. Illalla, kun otan nukahtamispillerin, toivon, että aamulla herään pois tästä painajaisunestani. Sitten aamulla se painajainen jatkuukin ja sitten alkaa sydämen hakkaaminen, vapina ja kohta vatsa on sekaisin. Töihin pystyy menemään juuri ja juuri.
Hei miehesi menetyksestä on vasta hyvin vähän aikaa ja on aivan luonnollista että olet tuossa kunnossa,älä kiirehdi siihen ei auta kuin aika.
Koeta kuitenkin syödä ja nukkua sillä se on tärkeintä tällä hetkellä,niistä saat voimaa jaksaa fyysisesti eteenpäin.Voimat lähtevät kyllä niin henkiset kuin fyysiset ,mutta sinä selviät siitä sillä muuta et voi tuo tila joka sinulla nyt on päällä on sellainen että siitä ei pääse kuin ylöspäin.
Hyvä jos sinulla on keskusteluapua ,mutta sekään ei tavallaan tuo lohtua eikä miestäsi takaisin,mutta yksinkään ei ole hyvä
Jos jaksat lähde ulos ja tee lenkkejä kävellen tai pyörällä,ulkoilma on hyväksi ja b-vitamiini vahva neurobion forte jota saa apteekista ilman reseptiä.sitä lääkärit määräsivät ennen masennuksen hoitoon.toivon sinulle voimia joka hetkeen sillä niitä tulet tarvitsemaan vielä pitkään ja se surutyö joka sinulla on menossa tai oikeastaan vasta alussa vie noin vuoden ja toinen vuosi on sitten helpompi mutta sekin menee surun merkeissä,koeta jaksaa ,tiedän mistä puhun sillä minä menetin lapseni.
jatkan vielä siitä hyväksymisestä sen voit tehdä kun on sen aika sillä minä en ole vieläkään hyväksynyt lapseni menetystä ja voi olla etten sitä koskaan hyväksy tiedän vain että poissa hän on.Kaikki menee omalla painollaan ja kun katselen kuvaa pojastani en pysty sitä kovin kauan tekemään ,ehkä noin 15 sekuntia ja on käännyttävä pois,tee vain sitä mikä tuntuu sinusta hyvältä,sillä pitkä tie sinulla on edessäsi
Kauhistuttaa ajatella kuinka pitkä tie tämä on. Sietämätöntä ajatella aikaa eteenpäin, en pysty avaamaan kalenteria kuin sen viikon, jota eletään. Haluaisin palata ajassa taaksepäin tammikuun alkuun, jolloin kaikki oli hyvin. Jokainen päivä vie minut kauemmaksi hänestä. Voimia sinulle "minä 66". Jos haluat voit kertoa minulle kuinka kauan on poikasi menetyksestä ja kuinka vanha hän oli.
Hei lapseni oli 14-vuotias ja menetin hänet viime syksynä onnettomuudessa,kohta on hänen syntymäpäivänsä ja pelkään tavallaan sitä päivää,no ei kai se sen kummempi ole kuin muutkaan tai sanotaanko paskempi päivä kuin muutkaan tähän asti.
Suruun kuuluu todella paljon ja rakkaan ihmisen menetys on niitä kauheimpia asioita maailmassa,
minäkin söin alussa diapameja noin kolme viikkoa mutta sitten oli pakko lopettaa koska se vaiin siirsi surua ja kaikkea sitä mitä oli edessä,no ei oikeen osaa kirjottaa mitään lohduttavaa sinulle mutta nuo kaikki mitä sinä olet käynyt ne ovat aivan luonnollisia ja se että asut vielä siellä ja yksin on jo paljon saavutettu,minäkin pelkäsin ja kuulin ääniä ka odotin että poika tulee käymään ja niinedespäin,en ehkä vieläkään halua olla yönseutua yksin,en ole katsonut yhtään ainutta hautajaiskuvaa,olen koettanut saada jotain kirjoiteettua ylös paperille ,mutta ajatukset ei vaan tule en tavallaan saa ulos lapsuusmuistoja.
No tämä on tätä nyt ja tällä hetkellä on menossa vihan tunteet sitä toista osapuolta kohtaan joka oli mukana siinä ja omalta osaltaan aiheutti onnettomuuden,ne eivät kai koskaan häviä mutta minulla on siihen syyni,mutta toivon todella että jaksat ja jos vaan jaksat olla ulkona ja lenkkeillä niin se raitis ilma tekee hyvää ,tai jos sinulla on joku harrastus,itse aloin kutomaan ja sitä kesti kolme kuukautta ihan yhtäputkea tein varmaan koko suvulle sukat ja pipoja ja lapasia.Ruokahalu on vielä poissa sillätavalla että mikään ei maistu mutta syön kuitenkin.
Tämä on todella pitkä tie,mutta kun tästä ei ole muuta tietä kun ylöspäin,joten ei auta
mutta se että tämän asian hyväksyy joskus siihen en usko mutta se kun ei ole pakko,en usko että kukaan hyväksyy rakkaansa kuolemaa ja jos se tulee kuin salama kirkkaalta taivaalta niin vielä huonommin
mutta voimaa sinulle ja huomenna on uusi päivä ja onneksi edes tulee kesä vaikka tiedän että sekään ei näytä siltä eikä tunnu siltä miltä pitäisi
toivon että jaksat
Varmasti sinusta tuntuu kauhealta ajatella, että lapsesi oli niin nuori, ettei oikein ehtinyt alkaa elämäänkään. Kaikki olisi ollut edessä, ilot ja surut. Miten epäreilua elämä voi ollakaan! Toivon, että sinulla on ystäviä ja ymmärätviä tukijoukkoja ympärilläsi. Varmaan nuo vihan tunteetkin täytyy käydä läpi.
Kai tässä kohta täytyy mennä ulos, kun pihalta on kaadettu puita ja ne täytyy pätkiä ja pilkkoa polttopuiksi. Joutuu opettelemaan kaikenlaista, kun asuu yksin ilman miestä, onneksi moottorisaha ja kirves ei ole ennestään ihan vieraita minulle.
Toivottavasti sinä saat jotain iloa kevään tulosta.
ei tule kiirehtien eikä myöskään pakoillen. Rakkaan ihmisen menetys olipa hän vaikka hyvä ystävä, avio-/avokumppani tai lapsi.. Etenkin kun kuolema tulee odottamatta, se pimentää ruumiin ja sielunkin. Niin syvä kuin oli rakkaus niin syvä on suru. Minulla syvän surun tie kesti 9 vuotta. Älä ajattele sen kestävän nuin kauaa. Aika on pitkä edessä mutta, menneessä niin lyhyt. Ole armahtavainen itseäsi kohtaan. Itsesyytökset ovat petollisia ja turhaa ne eivät johda kuin masennukseen. Minä tein sen virheen että, syytin itseäni ja lapsen menetyksen jälkeinen trauma oli sen "palkka". Sitäkään kun ei heti diaknosisoitu (traumaa) se pääsi niin pahaksi että, on Jumalan ainutkertainen ihme kun selvisin. Rukous kantoi omat ja toisten. Rakkaus on lääke jolla on ihmeitä tekevä vaikutus. Minulle oli sama tunne alussa tuttu: aika vie etäämmäksi "onnen" ajasta siitä kun kaikki oli hyvin! Takana oli pelko; "jospa pian unohdan.." En uskaltanut nauraa, se tuntui irvokkaalta ja itsekkäältä koska, pian unohdan. En jaksanut ajatella ettei rakas tyttäreni olisi halunnut minun surevan niin kuin surin ja elämättä jäi melkein yks vuosikymmen. Nyt olen päässyt muiden päivien kanssa vuodesta sopusointuun mutta, syntymäpäivä 25.4 ja kuolinpäivä 1.5 saavat tuntemaan elämäni perin sekaviksi.
Olen kuitenkin nuina päivinä koittanut opetella olemaan itselleni salliva surun ja itkunkin sillä se ei ole keneltäkään pois. Nyt voin olla helpottunutkin siksikin kun tiedän ja voin luottaa: Minä rakastin lastani ja hän EI unohdu koskaan,kun sitä ei vieläkään ole tapahtunut!Asioita vaikka ne olisivat kuinka pimeitä tahansa ei ole sellaista etteikö siitä löytyisi valoisa puolikin. Sen löytämiseen tarvitaan aikaa. Minä koin jotkut lohdutuksiksi tarkoitetut selittelyt kuin iskuina sydämeen, niitä ei jaksanut ymmärtää omalta tai toisen puolelta. Esim. (olin 32v tuolloin)Oi, sinä olet niin nuori "lapsi hyvä" että, voit tehdä vielä vaikka kymmenen lasta! Minulla oli tilanne sellainen etten voinut saada lisää lapsia. Olin saanut kolme ja niistäkin oli nyt yksi poissa. Tämä katkeroitti ennemmin kuin lohdutti. Asia ei muuttunut ja omia lapsia en saa. Olen saanut kummilapsia joille saan jakaa rakkautta mitä tyttäreni ei voi saada enää. Sitäkin olen miettinyt olisiko niin kun riidat jäi vähiin jotka olen jo unohtanut. Niiden puuttuminen lisää ikävää koska on vain ihania hyviä yhdessäolon hetkiä? Olisikohan sinulla vähän samanlainen tilanne? Näin yhdessä jakaen näitä kuoleman kohtaamisia on helpompi jaksaa eteenpäin, olipa siitä vähän tai kauan aikaa kulunut. Kaikkea hyvää stnulle ja teille kaikille.
olen menettänyt mieheni 2kk sitten sairaskohtauksen. hän oli kuolleessaan 44v. ja hänelle jäi 5v. poika. on vaikea hyväksyä asiaa.minua eniten on auttanut työ. kaikki viikonloput ja pyhät ovat todellaki vaikeita. en käyttänyt muuta kuin nukahtamistabletteja jonkin aikaa, nyt olen ilman. en selviäisi jollei minulla olisi työtäni ja ystäviäni. pysyn pinnalla vain jos minulla on koko ajan jotain tekemistä. tottakai suru purkautuu välillä tosi rajusti, mutta on vaan pakko mennä eteenpäin. toki lapsi auttaa pysymään arjessa kiinni. myös puhuminen on todella tärkeää, en ole´ollut sururyhmissä, olen vaan yhä uudelleen puhunut ja puhunut. uskon vaan että aika tuo helpotusta, mutta koskaan se ei poista sitä ikävää. teille muillekin jotka olette kokeneet saman, vaikka on kuinka vaikeaa niin me selvitään. emme ole yksin. kesä on tulossa ja onhan meillä kaikilla ne ihanat muistot rakkaimmistamme, jotka eivät koskaan unohdu. kaikkea hyvää teille.