Pakko purkaa ajatuksia nyt, tilanne on tämmöinen: tapasin nykyisen avovaimoni n.3 vuotta sitten. Alussa oli mukavaa aikaa, kävin hänen luonaan aluksi viikonloppuisin ja sitten aina vaan useammin. Hauskaa oli. Vietettiin paljon aikaa yhdessä ja asuttiin vuorotellen toistemme luona miten kulloinkin parempi oli. Muutettiin sitten viime kesänä oikeasti samaan osoitteeseen uuteen outoon kaupunkiin opiskelujen takia.
Menot kasvoivat ja tulot laskivat, kaukana kotoa kun oltiin ja emäntä halusi viikonloppuisin käydä kotiseudullaan kavereita ja sisaruksiaan katsomassa ja oikeastaan ainut mahdollisuus oli minun autolla viedä. 500km reissu joka viikonloppu ei ihan ilmainen ollut mutta sain pidettyä hänet hyväntuulisena, mieliala kun loppuviikkoa kohti alkoi laskea selvästi. Juuri ja juuri sitä elossa pysyttiin ja opiskella jaksoi. Syksyn mittaan kuitenkin tuntui että mielialat ei juuri parantuneet viikonlopun jälkeenkään: "ei oo mitään tekemistä, tylsää...". Omat harrastukseni olen jo heittänyt pois rahojen puutteessa joten minnekkään semmoiseen en osaa viedä. Joskus käydään kokeilemassa josko pieni kävelylenkki piristäisi, mutta vaikeana astmaatikkona tyttö ei oikein innostu siihen. Itse kyllä tykkään lähteä ulos tylsinä hetkinä tai ihan vaan olla ja lukea. Mihinkään hienompaan ei oikein ole vara. Tytölle tämä on varmasti ihan helvettiä aina kun yksiössämme ollaan, hän kun oli tottunut isoon perheeseen ja hälinään ympärillä. Menoa ei varmaan "entisestä" elämästä ollut puuttunut. Mulle riittää vähempikin. Vaan millä ihmeellä saan yksiöömme samanlaisen menon kuin 7 hengen lapsiperheeseen?
Toinen ongelma on rahankäyttö. Molemmat ollaan aika vaatimattomista kodeista, rahaa ei varmaan ole ollut paljolti koskaan. Nyt kun on yhdessä oltu, on tyttö tottunut että minä maksan kaiken. Ei siinä mitään, onhan opintotukeni ja muutkin tuloni isommat kuin hänellä. Mutta nyt kun on ajatellut minne ne tulot katoavat niin eipä tuosta pakollisten elinkustannuksien jälkeen minulle oikein mitään jää, kaikki katoaa noihin tytön viikonloppumatkoihin ja esimerkiksi vaateostoksiin. Joskus kun on enemmälti tuloja niin sitä suuremmalla syyllä pitää lähteä shoppailemaan. No onhan se kiva kun tyttö näyttää hyvälle ja mun lompakko laihalle. Itselleni taisin vaatetta ostaa joskus viime kesänä viimeksi :)
Vaan mitäs tästä kaikesta luulisi saavan. Hyväntuulisen rakkaan naisen? Ei vaan pahantuulisen pikkulapsen jolle mikään ei riitä. Aina puuttuu jotain. Ei ole tekemistä. On tylsää. Mennään jonnekkin ja kun ollaan siellä, on sielläkin tylsää. Kaikki on tyhmää. Lähdetään ostamaan sitä, tätä ja tuota. Ostetaan tätä mutta pitäis ostaa tuokin. Mikään ei kiinnosta. Ukkokin on kuulema tylsä ja laiska. Helvetti vieköön kun mikään ei tunnu kelpaavan. Psoriasiskin vaivaa eikä hoitaa voi vaikka kuinka koittaisi auttaa. Aina on joku vialla.
Mutta ei, en pysty silti ottamaan ja lähtemään. Kai siellä jossain naiseni mielen uumenissa on se sama ihana tyttö johon palavasti rakastuin vuosia sitten. Se iloinen menevä ja silti niin lempeä hymyposki joka sai minut hyvälle tuulelle. Usein tuntuu että huomenna otan ja lähden, mutta jotenkin jaksan vaan aina lepytellä muijjaani paremmalle mielelle. Eroaminen pelottaa. Joskus kehtaan vähän sanoa asioiden kulusta mutta hyvää keskustelua ei saa aikaan, itkut ja huudot perään vain saan. Ja enhän minä kehtaa naista itkettää.
Olenko tuhoon tuomittu? Vai mitä tekisi? Tässä tilanteessa ei kauaa enää jaksa.
Menot kasvoivat ja tulot laskivat, kaukana kotoa kun oltiin ja emäntä halusi viikonloppuisin käydä kotiseudullaan kavereita ja sisaruksiaan katsomassa ja oikeastaan ainut mahdollisuus oli minun autolla viedä. 500km reissu joka viikonloppu ei ihan ilmainen ollut mutta sain pidettyä hänet hyväntuulisena, mieliala kun loppuviikkoa kohti alkoi laskea selvästi. Juuri ja juuri sitä elossa pysyttiin ja opiskella jaksoi. Syksyn mittaan kuitenkin tuntui että mielialat ei juuri parantuneet viikonlopun jälkeenkään: "ei oo mitään tekemistä, tylsää...". Omat harrastukseni olen jo heittänyt pois rahojen puutteessa joten minnekkään semmoiseen en osaa viedä. Joskus käydään kokeilemassa josko pieni kävelylenkki piristäisi, mutta vaikeana astmaatikkona tyttö ei oikein innostu siihen. Itse kyllä tykkään lähteä ulos tylsinä hetkinä tai ihan vaan olla ja lukea. Mihinkään hienompaan ei oikein ole vara. Tytölle tämä on varmasti ihan helvettiä aina kun yksiössämme ollaan, hän kun oli tottunut isoon perheeseen ja hälinään ympärillä. Menoa ei varmaan "entisestä" elämästä ollut puuttunut. Mulle riittää vähempikin. Vaan millä ihmeellä saan yksiöömme samanlaisen menon kuin 7 hengen lapsiperheeseen?
Toinen ongelma on rahankäyttö. Molemmat ollaan aika vaatimattomista kodeista, rahaa ei varmaan ole ollut paljolti koskaan. Nyt kun on yhdessä oltu, on tyttö tottunut että minä maksan kaiken. Ei siinä mitään, onhan opintotukeni ja muutkin tuloni isommat kuin hänellä. Mutta nyt kun on ajatellut minne ne tulot katoavat niin eipä tuosta pakollisten elinkustannuksien jälkeen minulle oikein mitään jää, kaikki katoaa noihin tytön viikonloppumatkoihin ja esimerkiksi vaateostoksiin. Joskus kun on enemmälti tuloja niin sitä suuremmalla syyllä pitää lähteä shoppailemaan. No onhan se kiva kun tyttö näyttää hyvälle ja mun lompakko laihalle. Itselleni taisin vaatetta ostaa joskus viime kesänä viimeksi :)
Vaan mitäs tästä kaikesta luulisi saavan. Hyväntuulisen rakkaan naisen? Ei vaan pahantuulisen pikkulapsen jolle mikään ei riitä. Aina puuttuu jotain. Ei ole tekemistä. On tylsää. Mennään jonnekkin ja kun ollaan siellä, on sielläkin tylsää. Kaikki on tyhmää. Lähdetään ostamaan sitä, tätä ja tuota. Ostetaan tätä mutta pitäis ostaa tuokin. Mikään ei kiinnosta. Ukkokin on kuulema tylsä ja laiska. Helvetti vieköön kun mikään ei tunnu kelpaavan. Psoriasiskin vaivaa eikä hoitaa voi vaikka kuinka koittaisi auttaa. Aina on joku vialla.
Mutta ei, en pysty silti ottamaan ja lähtemään. Kai siellä jossain naiseni mielen uumenissa on se sama ihana tyttö johon palavasti rakastuin vuosia sitten. Se iloinen menevä ja silti niin lempeä hymyposki joka sai minut hyvälle tuulelle. Usein tuntuu että huomenna otan ja lähden, mutta jotenkin jaksan vaan aina lepytellä muijjaani paremmalle mielelle. Eroaminen pelottaa. Joskus kehtaan vähän sanoa asioiden kulusta mutta hyvää keskustelua ei saa aikaan, itkut ja huudot perään vain saan. Ja enhän minä kehtaa naista itkettää.
Olenko tuhoon tuomittu? Vai mitä tekisi? Tässä tilanteessa ei kauaa enää jaksa.
Vastaukset 22
Vanhimmat
Mieti tarkkaan asioitasi. Olette varmaan aika nuoria, koska ainakin näyttää siltä että tyttösi ei ole edes kunnolla irti päässyt lapsuusperheestään. Mitä jos muuttaisitte kuitenkin erilleen asumaan, ottaisitte suhteeseen ns. aikalisän. Se voisi olla kummankin kasvulle ja kehitykselle varsin hyväksi. Minusta voisit näyttää em. kirjoituksen tyttöystävällesi, ja vaikka tämän vastauksenkin. Sinun pitää oppia elämään itseksesi ennenkuin voit vastata muista, ja tytön pitää myös oppia vastaamaan itsestään ja rahoistaan ennen kuin lähtee avoliittoa kokeilemaan. Tai jos haluatte jatkaa yhdessä asumista, niin mitä jos tyttö kävisi yksin sukulaisissaan, ja esim. kummallakin olisi omat rahat toistaiseksi, ainakin kunnes päätätte esim. perheenlisäyksen hankkimisesta (jos nyt joskus päätätte, enkä tällä missään nimessä kannusta kiirehtimään sen asian kanssa.)
Sinun täytyy nyt ajatella itseäsi enemmän.
Tuollainen ajattelu tapa jossa miellytät toista henkilöä ei toimi pitkään,pahimmassa tapauksessa tyttö lähtee ja sinä katkeroidut pitkäksi aikaa.
Älä unohda elää omaa elämääsi,nauti siitä ja tee sitä mikä sinua kiinnostaa.
Tuollainen toisen pillin ja mielialan mukaan tanssiminen ei ole tervettä parisuhdetta.
Ajattele realistisesti,jos tämä tyttö sinua rakastaa kuten pitäisi hän ei sinua jätä vaikkei aina viihdykkään yksiössänne,mutta jos suhteeseen tulee ongelmia ja rakkaus kärsii voit lohduttautua sillä ettei hän sinua oikeasti ole koskaan rakastanutkaan.
Tiedätkö kuinka moni nainen ei viihdy edes loistokkaassa talossa ja potee ahdistusta ym. koska rakkaus on kuollut,vastaavasti oikeanlainen rakkaus saa elämän sujumaan hienosti vaikka 10m2 kopissa.
Älä anna oman kiintymyksesi sumentaa tervettä järkeäsi,jos tyttö ei sinua oikealla tavalla rakasta hän ei viihdy vaikka asuisitte linnassa.
Niin, oli kyllä nuo molemmat vastaukset juuri sitä mitä olen ajatellutkin. Ikäähän ei tosiaan ole kuin parinkymmenen että selittää varmaan sekin tätä kompurointia yhteiselossa. Pitää nyt katsoa tilannetta vähän eri suunnasta jokusen päivän ja koittaa muuttaa suuntaa jos se nyt on onnistuakseen. Jos ei onnistu niin pitää kait ankkuri nostaa ja lähteä vapaille vesille.
Eipä tuohon paljon muuta voi sanoa, kuin että sitä saa mitä tilaa. Lopeta tyhmänä pallotelvanan olo, niin eiköhän se siitä pienen temppuilukokeilun jälkeen tasoitu.
Älyätkö sinä!!! Ei ole sinun velvollituusesi elättää toista ihmistä, ei vaikka muka rakastatte, ei vaikka asutte yhdessä. Äläkä nyt hemmetissä sen henkilökohtaisia menoja maksa, äläkä kuskaa kotiin, menkööt julkisilla.
Haloooo... herää jo.
tuommoinen paapominen ei ole hyväksi teille kummallekaan. ei sinulle, eikä tyttöystävällesi!
sinä vaikutat kuitenkin olevan se pikkuisen kypsempi osapuoli, niin koeta ihmeessä muuttaa käyttäytymistäsi.
sanot, että nyt loppuu joka vkonloppuinen kotona käyminen jos se tapahtuu sinun kustannuksella. ja alat tehdä omia juttuja.
näytä tytölle erilainen puoli itsestäsi! jos hyvin käy, hän rakastuu sinuun uudelleen, kun huomaa ettet olekaan mikään miellyttämishaluinen nössykkä. tsemppiä!
puhun vähän kokemuksesta, koska avomieheni oli alussa tuollainen liian kiltti. ei sitä pidemmän päälle kukaan jaksa. vaikka alussa oli kivaa, ja oikeastaan elintärkeää minulle, kun hän vähän "lelli".lapsuudenkodissa kun en ollut mitään liikoja hellimisiä kokenut.
no, nyt hän on muuttunut ja tekee vähän liikaakin asioita oman päänsä mukaan... mutta arvaas mitä, arvostan häntä enemmän kuin ennen.
siis, ei teidän suhteenne välttämättä ole tuhoon tuomittu. onnea yritykselle korjata suhde:)
että pyrit tekemään tyttöystävästäsi onnellista miellyttämällä häntä jopa perusturvan kustannuksella, joka on täysin väärä lähtökohta. Ei sinulta voi vaatia sellaista, sillä tehän olette molemmat samassa tilanteessa.
Ikävä kyllä, et tule koskaan onnistumaan saamaan tuolla tavalla tyttöäsi onnelliseksi, sillä jokaisen onnellisuus lähtee itsestä sisältä, eikä sitä kukaan toinen voi toisella antaa.
Voit toki olla osana onnellisuudessa ja antaa itsestäsi tytölle aihetta vielä enempään onneen ja elämään, mutta miellyttämällä mainitsemillasi tavoilla kulutat itsesi vain loppuun.
Uskalla puhua, tee raja henkisen ja meterian välille ja jos ei tämä onnistu, niin en usko tulevaisuudenkaan onnistuvan.
Tyttösi ei ehkä ole vielä kypsä sisäistämään, miten itsenäinen elämä rakentuu, vaikka parisuhteessa olisikin.
Hyvin sanottu. Tosiaan jokaisen onnellisuus lähtee itsestään mutta miten minusta tuntuu että juuri minä olen sen hänestä kadottanut puolessa vuodessa?
Monesti on muijja sanonut että ei raha tuo onnea, tietää sen siis itsekkin. Mutta jos ollaan koittaa elää halvalla ja vähillä menoilla, ja läheisyyttä ym. hellyyttä koittaa yrittää niin ei se oikein onnistu sekään. Joku menee kuitenkin pieleen, en osaa olla tarpeeksi hyvä, teen jotain väärin tai jotain.
Katsotaan vielä.
on kestettävä kunkin vuorostaan. Tuskin sinä olet tyttösi elämää erityisesti pilannut eikä hänkään sinun. Mutta ettehän te voi toistenne elämää elää. Varmasti olette olleet toisillenne tärkeitä ja tärkeässä vaiheessa, mutta ehkä kuitenkin jääminen tähän sinnittelyyn tässä vaiheessa voi pitkän päälle olla tosi huono ratkaisu kummallekin.
kehiin. Muijasi on masentunut, tai ainakin siihen suuntaan matkalla? Kuulostaa nimittäin vähän samalta menolta kun minä olin masentunut. Uskalla ottaa asia puheeksi, sano hänelle että masennus on sairaus jota voidaan hoitaa jos hänellä sellainen on. Tuo lausen nimittäin antoi minulle silloin voimaa ja uskoa parempaan.
Tai sitten hänen yksinkertaisesti pitäisi itsenäistyä ja kasvaa, viisastua..
Mieti tarkkaan. Itselläni tilanne oli se, että ensimmäiset vuodet olivat aivan kuin satua, kolmen vuoden kohdalla paha kriisi, seitsemän vuoden kohdalla lievempi kriisi ja nyt yhdeksän vuoden jälkeen olemme eroamassa.
Viimeiset vuodet olemme yrittäneet paikata tyhjiötä ostamalla, laittamalla, hankkimalla, kun rahaa kerran oli. Aina kun uusi jokin on saatu, heti alettu miettimään, mitä seuraavaksi. Lopulta oli vain pakko todeta, että jotain tärkeätä puuttuu, eikä sitä tavaroilla paikata.
Tyttöystäväsi selvästi kaipaa jotain muuta. Ehkä hän tajuaa erottuanne, että olisi voinut olla onnellinen sinunkin kanssasi ja tulee katumapäälle. Ehkä palaatte myöhemmin yhteen jos niin on tarkoitus, mutta juuri nyt kulutat itsesi loppuun minun ymmärtääkseni turhan takia.
Voimia päätöksentekoon!
Kuulostaa turhankin tutulle. Henkistä tyhjiötä täytetään ostamalla ja kuluttamalla. En vain sitä itse ole ennen tajunnut, mutta ehkä nyt silmäni ovat auenneet.
Vaimoke kyllä nauttii jostain muusta kuin minusta, ainakin välillä. Viime kesänä ennen kämppäämme muuttoa hän kävi kerran vieraissakin kokeilemassa miltä vieras meisseli tuntuu, tai ainakin tunnusti silloin. Enkä kyllä usko että olisi enempää käynyt. Ei kovin hyvää kesää toivottanut sillä minulle. Minä kun olin hänelle se ensimmäinen niin piti käydä sitä vierasta kokeilemassa, tuntuuko se paremmalle. Ei ollut tuntunut kuulema. Olen toki anteeksiantanut ja sovittu, mutta muistot pysyy. Rakkauteni oli silloin sokea, vaan nyt tuntuu että näen kaiken aivan eri valossa. Kyrsii ja kovasti.
Minusta on upeaa lukea, että olet taistellut parisuhteesi eteen. Mutta mielestäni on aika ottaa aikalisä ja katsoa, mitä tapahtuu.
Olen avovaimo ja opiskelija, mieheni on töissä. Kumpikin maksaa omat juttunsa, ruokamenot pistämme puoliksi. Kun menemme esim. ulos syömään, mieheni maksaa välillä minunkin ateriani, mutten odota sitä.
Toki, jos haluat, voit käydä avovaimosi kanssa keskustelun rahasta ja muista yhteiseen talouteen liittyvistä asioista. Teidän kannattaa keskustella vakavasti siitä, että mikä häntä vaivaa: onko kyseessä eräänlainen masennus, huolettaako opinnot, pelottaako tulevaisuus?
Totuus kuitenkin on, että lopulta jokaisen oma onnellisuus ja tyytyväisyys on omissa käsissään. Toisen eteen voi tehdä arjen huomaavaisuuden tekoja, olla läsnä kun on vaikeaa, kuunnella ja tukea, mutta enää ei olla siinä tilanteessa, että avovaimosi tarvitsisi pelastavaa ritaria. Hän kaipaa omaa itseään ja siinä voit auttaa vain tönäisemällä hänet matkalle.
Te olette todella nuoria ja nyt harjoittelette elämistä. Se eläminen ei ole monesti helppoa yksinkään ja yhdessä ei ole sitten senkään vertaa helppoa. Harjoittelette elämää, eli nyt olette omillanne ja joudutte ottamaan vastuun tekemisistänne sekä selviytymisestänne itse. Opiskelut kesken ja se työelämä odottaa siellä tulevaisuudessa. Paljon on avoimia kysymyksiä tulevaisuuttanne kohtaan. Tämä aiheuttaa paineita. Varsinkin kun ei meinaa rahat riittää ja on pakko tehdä kompromissejä. Pitää priorisoida asioita. Mikään ei ole itsestään selvää.
Tämä kuvio luo helposti paineita. Riippuu lapsuuden kokemuksista miten selviää. Onko pitänyt toimia kovissa paineissa jo aiemmin. Miten on selviytynyt kovista paneista ja pystynyt käsittelemään ne. Tämä on ratkaiseva tekijä voiton ja luovuttamisen välillä.
Paineet voivat käydä nuorella liian koviksi. Sen jälkeen omakuva on huono. Nähdään itsensä mitään saamattomana tyhjän toimittajana. Tämä johtaa pahimmillaan masennukseen. Masentunut ihminen ei tule itsensä kanssa juttuun ja silloin on parisuhde lähes mahdoton yhtälö. Tietenkin aina on mahdollisuus voittaa vaikeudet. Tämä vain vaatii aivan mielettömästi voimia. Pitää saada itsestään irti niitä onnistumisen elämyksiä ja todistaa itselleen olevansa tarpeellinen sekä selviytyjä.
Näkisin puolisosi olevan nyt pahassa tilanteessa. Hän joutuu elämään siivelläsi. Hän ei siitä takuu varmasti nauti mitenkään päin. Hän tuntee olevansa todella heikoilla ja näin heikko. Taisteluun herääminen ja tästä tilanteesta selviäminen on nyt kaiken a&o.
Sinä olet todistanut olevasi vahva ja selviytyjä. Nyt tätä samaa vaaditaan puolisoltasi myös. Pitää tehdä suunnitelmia lyhyellä ja pitkällä tähtäimellä. Nimenomaan realistisia ja jopa helposti saavutettavia päämääriä. Näillä pienillä asioilla saavutetaan pidemmässä jouksussa jo jotain suurta. Samoin kuin opiskelussa mennään tavoite eli tentti kerrallaan sitä suurta päämäärää kohti ja lopussa sitten kiitos seisoo kun paperit kourassa.
Luovuttaminen on tietenkin aina helppoa. Ei just nyt vain jaksa, teen sen sitten vaikka huomenna. Tämä asenne pitää kitkeä heti pois. Sillä se ruokkii epäonnistumisen elämyksiä ja syventää vain huonoa oloa.
Ei tämä elämä helppoa ole, ei sitä kyllä ole kukaan ainakaan minulle luvannutkaan, että helpolla pääsisin.
Näkisin siis puolisosi olevan lähellä masennusta. Kun ihmisellä on tylsää se johtuu siitä, että ihminen on tylsä. Tähän pitää pystyä löytämään syy ja työkalut tilanteen korjaamiseksi. Voiko tämä tapahtua teidän/puolisonne kohdalla/nne parisuhteessa? Siihen minä en pysty vastaamaan. Sen te itse tulette näkemään, jos jaksatte vain yrittää yhdessä. Tärkeää on kuitenkin saada puolisosi nyt heräämään tuosta masennuksen alusta. Sitten teillä voi olla hyväkin tulevaisuus yhdessä.
Painotan kuitenkin teidän nuoruutta ja siihen sisältyvien kasvukipujen olemassa oloa. Emme ole täällä vastuussa toistemme onnellisuudesta. Se lähtee jokaisen yksilön sisältä käsin. Voimme olla vain tukena. Kyllä siellä avovaimosi silällä asuu se iloinen ihminen aivan varmasti. Tämä iloinen ihminen on nyt vain jostain syystä piilossa ja vallalla on vähän toisenlainen persoona. Ei ole kuitenkaan mahdotonta kaivaa esille sitä iloista puolta. Töitä se vain vaatii ja kärsivällisyyttä.
Hyviä vastauksia paljon, kiitos kaikille tuestanne! Jos vaikka tekisin hyvää ruokaa ja koittaisi puhua kaksistaan asioista niiden oikeilla nimillä siinä sivussa.
Ollaan varmasti molemmat väsyneitä tilanteeseen, rakkaus on hukassa kummaltakin. Välillä meitä on pitänyt yhdessä vain yhteinen asunto ja nuo hetket on rasittavasti lisääntyneet. Seksielämäkin on hiipunut lähes olemattomiin vaikka molemmat varmasti sitä tahtovat, yhteinen side väliltämme on vaan katkennut. Tilanne on oikeastaan itseni kannalta nolo: hän painostaa seksiin mutta minua ei kiinnosta, ei tunnu hyvälle, intohimo on hukassa. Olen huonoina hetkinä aina jaksanut helliä ja piristää tyttöni synkkää mieltä, vaan tuntuu ettei sitäkään jaksa enää. Enempi tullut viime päivinä ärähdettyä joka kaduttaa jälkikäteen jota taas paikkaan em. tavalla :(
Oman elämän iloja on ikävä. Ilmankin on oppinut olemaan jo, mutta toisaalta on kauhea kaipuu vanhoihin harrasteisiin jotka olivat minulle koko elämä kunnes sairaalareissun takia seurustelumme alussa loppuivat. Vaikka yhteinen aikamme on ollut todella upeaa ei sitä tyhjiötä ole täytetty. Opiskelukin tuntuu kaikkein vähäpätöisimmältä, nykyinen linja ei ollut ykköstoiveeni ja ensi vuonna pitää aloittaa oikeastaan alusta.
Täytyy puhua asioista. Katsoo mihin se johtaa, ymmärretäänkö toisiamme paremmin ja edetään yhdessä eteenpäin vai "kasvetaanko erilleen". Jälkimmäisempi on ruvennut viime aikoina tuntumaan realistisemmalta, niin paljon me erilaisia asioita tahdomme elämästä. Ollaan toki suunniteltu yhdessä jo perhettä, taloa ja muuta ihanaa tulevaisuutta mutta kaikki se tuntuu niin etäiseltä nyt.
Kuten joku vastaaja oli parisuhteensa tyhjiötä paikannut tavaraa ostamalla ja seuraavaa on aina heti alettu miettimään, tuntuu meidänkin tilanne oikeastaan aivan samalle. Olisiko mahdollisen perheenlisäyksen jälkeen elämä juuri sellaista, pahoja enteitä sille ainakin on. Pahoin pelkään. Kesälläkin pitäisi nyt lähteä hänen mielestään jonnekkin pitemmälle matkalle, itse ajattelin kesätyörahat laittaa takaisin sijoituksiin mistä rahaa olen nostanut elämiseemme. Säästäisin siis pahempiin hetkiin ja tulevaisuuteen. Tuostakin tultaisiin vielä tappelemaan monet kerrat varmasti. Ja varmasti tulevaisuudessakin. Monet omat palkat ja muut tulot ollaan käytetty vaikka kovasti olisin mielellään säästänyt ja elää kittuutellut nyt vain kunnes oikeaan työhön pääsee. Tuntui välillä niin pahalle kun osa niistä oli suoraan selkänahasta revittyjä ja ansaittuja. Rahalla ei tosiaankaan onnea saatu usein, ainakaan itselleni. Vaan ollutta ja mennyttä, katse eteenpäin.
Avauduimpas taas. Vaikeaa pitää tunteet kasassa ja järki päässä.
... tuo kuulostaa siltä, että olet pahasti tossun alla.
Älä pelkää olla oma itsesi ja käyttää omia rahojasi itseesi. Älä pelkää itkettää tyttöä, jos totuus sen vaatii. Älä opeta tyttöä siihen, että mies hoitaa kaiken.
Et voi vastata kaikkeen: "kyllä rakkaani" ja luovut kaikesta itsellesi tärkeästä hänen vuokseen. Kyllä ihmisen aikuistuminen vaatii sen, että kotiväestä voi olla erossa pidemmänkin ajan.
Mikäli urheiluharrastuksiin (siis saliin tai jumppiin) ei ole varaa ja ulkoilla ei halua, niin kyllähähn kotonakin voi kaikkea touhuta.
Huomasimme juuri mieheni kanssa, että miten hauskaa on yhdessä pelata lautapelejä... meillä myös kesti kauan, että löysimme yhteisen pelin mistä pidämme, mutta aina täytyy yrittää.
Älä yritä ostaa rakkautta rahalla, koska sillä sitä et saa. Naisesi rakastaa sinua sellaisena kuin olet, ei rahojasi, mikäli tämä on sitä oikeaa rakkautta. Joka suhteessa on koetinkivensä. Ehkä tämä on teidän...
Puhu suoraan hänelle, kerro peloistasi ja toiveistasi... jos hän itkee, niin anna itkeä. Ainakin näyttää tällöin tunteensa.
Ei hän voi ikuisesti olettaa että koko maailma tanssii hänen napansa ympärillä, etkä sinä saa uskotella hänelle niin.
Opiskeleeko tyttökaverisi myös tässä uudessa kaupungissa? Miksi hänellä ei ole omaa rahaa? Eikö saa opintotukea? Vai ei käy töissä?
Samassa kaupungissa opiskelee. Toki hänellekkin tulee opintotukea ja asumislisää, mutta huomattavasti vähemmän kuin minulle.
... mahdollista?? Jos molemmat opiskelee, niin miten ihmeessä sinä voit saada enemmän tukia kuin tyttöystäväsi?? Onko tämä sitä tunnettua Suomalaista tasa-arvoa.
pulma sinulla.. mutta omasta kokemuksestani voisin sanoa että itse olin asunut 6henkisessä perheessä ennenkun muutin uuteen kaupunkiin mieheni luokse. vaikka koti-ikävä toisinaan vaivaa niin en sentään vaadi että meidän pitäisi mennä nyt zap zap kun minä sanon. vaan keskenään sovitaan milloin mennään:) avoliitto kun on kompromisseja täynnä:)
toisekseen ei sinun tarvitse kaikkeen suostua minkä naisesi yrittää kiukuttelulla saada. nimittäin rahankin käyttö on kahdenkauppa avoliitossakin. (eli naisesi käyttää sinua vaan hyväkseen). meillä kumpikin ostelee toiselle tai yllättää jollain pikku jutulla sillon tällön:)
JA jos naikkosesi on ihan oikeasti SINUN kanssa jopa tylsä ukkelikin kelpaa:) ja mikäs sen parempaa kun yhteiset kävelyt ja muukin ihan ilmainen toiminta keskenään.. joskus tuntuu että ihmisille astmat sun muut sairaudet on vai tekosyy kieltäytyä jostain (minun mielipiteeni sitten vain;D)
kannattaisi ottaa asia puheeksi koska joskus ahdistuksen takana voi olla muukin kun kumppanin tylsyys sairaudet tai mitkään muutkaan. MUTTA!! erityisesti painottaisin tuota yhdessä olon tasa-arvoa niin rahan kun muun suhteen:) ja vaikutat kyllä henkilöltä joka ei helposti haluaisi periksi antaa siitä pisteet sinulle!
jaksamisia!!
Tuli suru silmään lukiessani tekstiäsi. Vaikka se oli pitkä, siitä on vaikea saada kokonaista kuvaa jo senkin takia, että tämä on sinun versiosi tilanteestanne. Vaikka olen nainen ja pidän yleensä mielelläni naisen puolta, saat sympatiat minulta puolellesi. Ole ihmeellisen kiltti naista kohtaan?
Minusta sinun ei pitäisi "lelliä" häntä noin paljoa. Ainakaan tinkiä aina omasta hyvinvoinnista ja viihtymisestä. Kyllä sinun kuuluu ostaa itsellesi vaatteita ennemmin kuin naisellesi, eikö? Kaikki tämä kohtelu kuinka kohtelet naistasi, saa hänet ehkä pitämään sitä itsestään selvyytenä ja SINUA itsestään selvyytenä. Minusta sinun pitäisi alkaa elämään itseäsi varten! Tunnut kuluttuvan aika paljon energiaa murehtimiseen, miten tyttöystäväsi voi tai miten hän olisi tyytyväinen. Jospa aloittaisit nyt projektin, jossa mietit itseäsi, omaa hyvinvointiasi. En sano , että pitää rueta itsekkääksi tai etteikö toista saa auttaa tai ilahduttaa, mutta nyt kuulostaa siltä, että nainen pyörittelee sinua miten sattuu, ehkä jopa huomaamattaan. Sinun täytyy tehdä tuohon raha-asiaan selkeä rajaveto ja pyhittää myös tietty rahasumma itseesi, jos naisesi ei ole tyytyväinen siihen, ehkä hän ei ole sinun arvoisesi? Selkä suoraksi ja pää pystyyn, opit kunnioittamaan itseäsi, ehkä niin myös sitten naisesi sinua. Olet tehnyt jo paljon saadaksesi naisesi paremmalla tuulelle, eikä siitä ilmeisesti ole pysyvää apua. Nakkaa pallo takaisin tytöllesi, on hänen vuoronsa ottaa vastuu itsestään ja omasta hyvinvoinnistaan!
Olen asunut 2 ja puoli vuotta yhdessä ja aina on ollut omat rahat ja menot menevät puoliksi. Niin se vaan on avoliitossa. Naimissa sitten ihan eri juttu. Älä ole kenenkään kynnysmatto älä edes naisesi. Ja huom. naiset tykkää miehistä jotka ovat kohtuudella "äijiä"
Puhu naisellesi asiasta tai lähde meneen oman mielenterveytesi takia.
hyväntekijä.Tiedätkö sulle jää luu käteen.
Lähde ennen kun on liian myöhäistä.
Äläkä ota sitä naista takasin jos myöhemmin anoo.
Tiedätkö sinä tulet löytämään itsllesi juuri sopivan vaimon kun vain olet kärsivällinen.
Tunnut tosi kivalta mieheltä älä pilaa elämääsi :)