Aika jännä tunne,
kun ajattelee nyt
aikuisena.. ihan
karvaan objektiivisesti
omaa äitiään..
ei juurikaan tule emotionaalisesti
lainkaan feedbackia siitä, että
hän koskaan olisi antanut millekään
tekemiselleni positiivista ja kannnustavaa
palautetta..
aina enemmänkin riittämättömyyden
tunnetta palkaksi (ja minä tosiaan yritin ja tein ihan mahdottomuuksia lapsena, jotta minusta voitaisiin olla ylpeita - olin todellinen suorittajalapsia ja lahjakkuus oli toinen lempinimeni - laihduin murrosiässä vain melkein olemattomiin.. ja alkoi ensimmäiset burnout-oireet lukioon siirryttäessä.. ja sain vain miettiä huonouttani)..
niin pötkönä tämä..
mietin, paljonko on muilla samankaltaisia kokemuksia, juuri tästä riittämättömyyden tunteesta.. 'lahjakkaan' lapsen tragedioita, tekee mitä tahansa äärirajoillensa asti, jotta saisi rakkautta ja hyväksyntää.. eikä sittenkään riitä..
vaan, jos hänen voimansa aikuisuuden kynnyksellä tästä jatkuvasta pinnistyksestä ehkä jossain määrin täysin ymmärrettävästä syystä katoaa.. kuin taikaiskusta loppuu myös 'välittäminen', jota ei koskaan ollutkaan - rakkaus sanana pelkkä irvikuva..
onko muilla tällaisia kokemuksia, että heidät on hylätty ihan konkreettisesti, kun heidän suoritteensa ei vastaa enää äitiensä (jos isää tai muuta tervettä emotionaalisesti aikuista ei syystä tai toisesta ole läsnä)kunnianhimoa, itsensä kadonnutta peilikuvaa?
Miltä tuntuu kohdata sellainen rehellinen kipeys - että rakkautta ei koskaan ollutkaan, mihin synnyit.. paikallesi oli varattu suuri suunnitelma, ainakin toisen vanhemman osilta ja rakkaus oli mitä suurimmassa määrin tarkoin ehdollistettua..
muistan, että ainakaan itselläni ei ollut koskaan mahdollista edes ajatellekaan, että olisin nuoruusiässni 'tuhlannut' aikaa ystävien tapaamiseen, kun oli 'kehityttävä' ja joka päivä tehtävä paljon lahjansa eteen, minkä oli saanut, ja mistä tavallaan itsekin tosin nautti..
.. vaan vasta myöhemmin herännyt havaitsemaan, mitä minulta samalla sillä syyllistämisellä - jatkuva huono omatunto, jos ei lahjaansa harjoittanut säännönmukaisesti - äitini osasi sen taidon- mitä jäi vaille, sosiaalisten suhteiden kannalta.. kun oli omistettava elämänsä nuori kunnialliselle toiminnalle, jossa ei varmasti kukaan voi nähdä mitään moitteen sijaa..
yksinäisyyteni käsittänyt silti vasta aikuisena ja sen manipulaatiopyörän, mihin noin jo neli-viisivuotiaana lapsen tavoin, tahtoen toteuttaa toiveita... joutui..
emotinaaliset tyhjyydet - onko ne vain kohdattava silmästä silmään - ja nähtävä - miten vähän oli - ja on - sitä rakkautta, miksi rakkauden halusi kynsin hampain kiinni pitäen kuvasta käsittää.. kunnes herää.. aikuisena.
Rakkautta ei ollutkaan. Eikä ole. On vain toiveita. Ja pettymyksiä.
Pötköä tämä. Tiedän.
kun ajattelee nyt
aikuisena.. ihan
karvaan objektiivisesti
omaa äitiään..
ei juurikaan tule emotionaalisesti
lainkaan feedbackia siitä, että
hän koskaan olisi antanut millekään
tekemiselleni positiivista ja kannnustavaa
palautetta..
aina enemmänkin riittämättömyyden
tunnetta palkaksi (ja minä tosiaan yritin ja tein ihan mahdottomuuksia lapsena, jotta minusta voitaisiin olla ylpeita - olin todellinen suorittajalapsia ja lahjakkuus oli toinen lempinimeni - laihduin murrosiässä vain melkein olemattomiin.. ja alkoi ensimmäiset burnout-oireet lukioon siirryttäessä.. ja sain vain miettiä huonouttani)..
niin pötkönä tämä..
mietin, paljonko on muilla samankaltaisia kokemuksia, juuri tästä riittämättömyyden tunteesta.. 'lahjakkaan' lapsen tragedioita, tekee mitä tahansa äärirajoillensa asti, jotta saisi rakkautta ja hyväksyntää.. eikä sittenkään riitä..
vaan, jos hänen voimansa aikuisuuden kynnyksellä tästä jatkuvasta pinnistyksestä ehkä jossain määrin täysin ymmärrettävästä syystä katoaa.. kuin taikaiskusta loppuu myös 'välittäminen', jota ei koskaan ollutkaan - rakkaus sanana pelkkä irvikuva..
onko muilla tällaisia kokemuksia, että heidät on hylätty ihan konkreettisesti, kun heidän suoritteensa ei vastaa enää äitiensä (jos isää tai muuta tervettä emotionaalisesti aikuista ei syystä tai toisesta ole läsnä)kunnianhimoa, itsensä kadonnutta peilikuvaa?
Miltä tuntuu kohdata sellainen rehellinen kipeys - että rakkautta ei koskaan ollutkaan, mihin synnyit.. paikallesi oli varattu suuri suunnitelma, ainakin toisen vanhemman osilta ja rakkaus oli mitä suurimmassa määrin tarkoin ehdollistettua..
muistan, että ainakaan itselläni ei ollut koskaan mahdollista edes ajatellekaan, että olisin nuoruusiässni 'tuhlannut' aikaa ystävien tapaamiseen, kun oli 'kehityttävä' ja joka päivä tehtävä paljon lahjansa eteen, minkä oli saanut, ja mistä tavallaan itsekin tosin nautti..
.. vaan vasta myöhemmin herännyt havaitsemaan, mitä minulta samalla sillä syyllistämisellä - jatkuva huono omatunto, jos ei lahjaansa harjoittanut säännönmukaisesti - äitini osasi sen taidon- mitä jäi vaille, sosiaalisten suhteiden kannalta.. kun oli omistettava elämänsä nuori kunnialliselle toiminnalle, jossa ei varmasti kukaan voi nähdä mitään moitteen sijaa..
yksinäisyyteni käsittänyt silti vasta aikuisena ja sen manipulaatiopyörän, mihin noin jo neli-viisivuotiaana lapsen tavoin, tahtoen toteuttaa toiveita... joutui..
emotinaaliset tyhjyydet - onko ne vain kohdattava silmästä silmään - ja nähtävä - miten vähän oli - ja on - sitä rakkautta, miksi rakkauden halusi kynsin hampain kiinni pitäen kuvasta käsittää.. kunnes herää.. aikuisena.
Rakkautta ei ollutkaan. Eikä ole. On vain toiveita. Ja pettymyksiä.
Pötköä tämä. Tiedän.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Toivottavasti saat puolison joka rakastaa,ja jota sinä rakastat.On käsittämätöntä,että laitetaan lapselle odotuksia,ja ettei riitä että hän on lapsi.Omilleni olen antanut vapauden enkä asettanut odotuksia.He kelpaavat juuri sellaisina kuin ovat.Kaikkea hyvää sinulle elämässäsi-
kertoo,
tietysti kyseessä
oma perspektiivi only....
toisen kertomana juttu
kenties aivan päinvastainen..
kiitos kommentista anyway
Ilmeisesti lapsuutesi peruspuitteet ovat olleet normaalit, jos suhde vanhempiisi on ollut noinkin tiivis ja täynnä lausumattomia odotuksia,riittämättömyyden tunnetta yms.Teillä on siis ollut turvallista tilaa panostaa siihen, mitä sinusta tulee ja se kannattaa elämän realiteettien iskiessä päälle koettaa myöskin muistaa.Vanhempasi ovat taatusti uskoneet toimineensa aivan oikein ja sitä uskoa et heiltä pysty muuttamaan, vaikka perustelisit asian miten päin tahansa.
Kun aikasi suret sitä mitä et ole vanhemmiltasi saanut on aika ryhtyä huolehtimaan siitä pienestä pettyneestä olennosta sisikunnassasi. Sinun tehtäväsi on selittää hänelle, että olet hyvä ja osaava ja rauhoitella pikku hiljaa niin että se kokee olonsa turvalliseksi. Vaativa homma, mutta kannattaa. Muista, ettei kukaan muu tule ikinä ymmärtämään sitä mitä sinulta jäi paitsi kuin sinä itse ja sen vuoksi älä ikinä aseta itse odotuksia uusille ihmissuhteillesi, koska jäät noidankehään pettymyksiesi ja surusi kanssa. Kukaan ei pysty korvaamaan sitä, minkä olet jo menettänyt ja jotta saat täyspainoisia ihmissuhteita elämääsi opettele pitämään huoli ensin itsestäsi.
Kuuntele siis sitä pettynyttä lasta sisikunnassasi, selitä ja pohdi ja joskus kannattaa lapsuutesi aikaisia asioita tuntevilta ihmisiltä kysellä tarkemmin miten se juttu menikään minkä sinä saatat muistaa toisin kuin muut. Ne yleensä avartavat. Juttele myös jonkun luottoihmisen kanssa vanhemmistasi, koska saatat saada ihan uutta perspektiiviä vaikkapa joltakin heidän tutultaan.
Joku päivä näet vanhempasi selvemmin kokematta oloasi petetyksi lapseksi, jolta jäi jotakin tärkeää heiltä saamatta. Näet heidät heikkouksineen ja vahvuuksineen, annat ehkä anteeksi ja olet viisaampi kokemuksiesi kanssa kuin he.Ihmisiä he vain ovat!
olla............