Täällä viestejä lukiessa saa sellaisen kuvan, että jos ei suunnilleen saman tien seurustelun aloittamisen jälkeen ole vaatinut kumppanilta vedenkestävää varmistusta siihen, että haluaako hän joskus mennä naimisiin, niin suhde on tuomittu.
Well, jos näin on, niin sitten en voi haaveillakaan avioliitosta omalla kohdallani. Olen seurustellut avomieheni kanssa vuoden ja rapiat päälle ja yhteen muutimme pari kuukautta sitten. Olemme keskustelleet avioliitosta lähinnä yleisellä tasolla kun ystäväni hääsuunnitelmista oli aikanaan puhetta ja hieman lisää kun luimme julkisista häistä.
Mutta en ole tarkoituksella suoraan kysynyt mieheni mielipidettä, koska en ole pitänyt asiaa ajankohtaisena ja enkä halua painostaa häntä puhumalla asiasta "turhaan", vaikka muuten juttelemmekin asioista runsaasti ja avoimesti. Minun taustallani on vanhemmat, joiden liitto on kestänyt reilusti yli 30 vuotta, mieheni vanhemmat erosivat hänen nuoruudessaan.
Tiedän kuitenkin sen, että minulle avioliitto on asia, jonka suhteen en tee kompromissia. Avomieheni on ensimmäinen kumppaneistani, jonka kohdalla olen asiaa ajatellut. Olemme olleet yhdessä kuitenkin alle kaksi vuotta, joten mitään kiirettä asialla ei ole, vaikka kumpikin meistä alkaakin olla kohta 30.
Joten kertokaapas, mitä kannattaisi tehdä? Kysyä suoraan ensimmäisen tilaisuuden tullen, odottaa sopivaa hetkeä, antaa aikaa vielä pari vuotta ennen kuin edes pohtii asiaa?
Well, jos näin on, niin sitten en voi haaveillakaan avioliitosta omalla kohdallani. Olen seurustellut avomieheni kanssa vuoden ja rapiat päälle ja yhteen muutimme pari kuukautta sitten. Olemme keskustelleet avioliitosta lähinnä yleisellä tasolla kun ystäväni hääsuunnitelmista oli aikanaan puhetta ja hieman lisää kun luimme julkisista häistä.
Mutta en ole tarkoituksella suoraan kysynyt mieheni mielipidettä, koska en ole pitänyt asiaa ajankohtaisena ja enkä halua painostaa häntä puhumalla asiasta "turhaan", vaikka muuten juttelemmekin asioista runsaasti ja avoimesti. Minun taustallani on vanhemmat, joiden liitto on kestänyt reilusti yli 30 vuotta, mieheni vanhemmat erosivat hänen nuoruudessaan.
Tiedän kuitenkin sen, että minulle avioliitto on asia, jonka suhteen en tee kompromissia. Avomieheni on ensimmäinen kumppaneistani, jonka kohdalla olen asiaa ajatellut. Olemme olleet yhdessä kuitenkin alle kaksi vuotta, joten mitään kiirettä asialla ei ole, vaikka kumpikin meistä alkaakin olla kohta 30.
Joten kertokaapas, mitä kannattaisi tehdä? Kysyä suoraan ensimmäisen tilaisuuden tullen, odottaa sopivaa hetkeä, antaa aikaa vielä pari vuotta ennen kuin edes pohtii asiaa?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Avioliitto on hankalampi side kuin avoliitto. Jos mies ei asiaa ole ehdottanut, ei häntä ehkä kiinnosta. Tuon mittaisen seurustelun jälkeen sinun jo pitäisi osata tulkita onko miehellä todellisia aikomuksia. Harvalla niitä on, tiedä se. Siksi monet liitot eivät kestä kuin hetken, sitten alkaa hajoamisprosessi.
Älä mitään laske avioliittohaaveiden varaan. Nyt elätte avoliitossa. Pysykää siinä. Mahdollista kun on, että mies lähtee tai pettää.
Riippuu todella paljon suhteestanne ja miehestä. Ymmärrän sen, ettei suostu kompromissiin mitä avioliittoon tulee. Olen itse samanlainen, mutta minulla on kyllä käynyt hyvä tuuri miehen suhteen, hänkään ei suostuisi kompromissiin.
Voithan kysyä, mitä mieltä tämä yleisesti ottaen on avioliitoista, onko niillä hänelle suurempi merkitys, vai ovatko ne yhtä turhaa hömpötystä / liian sitovia / eivät kestä, joten ovat turhia. Kyllähän nyt tuollaisesta asiasta voi keskustella, ei se vielä ole painostamista. Jos asia on sinulle tärkeä, on hyvä selvittää toisen asenne sinulle tärkeää asiaa kohtaan. Jos mielipiteet eivät kohtaa, voit miettiä, haluatko tehdä sen kompromissin vai et, sekin asia voi tietoisuuden jälkeen muuttua. :)
Mun mielestä tuossa sinun viestissäsi oli kaksi ongelmaa. Mä en pysty ymmärtämään miksi jokin avioliiton kaltainen yhteiskunnallinen järjestelmä voi olla kenelläkään ehdoton pakkomielle. Oletko koskaan miettinyt miksi se on sinulle niin tärkeää ja yrittänyt ruotia noita syitä mielessäsi. Niihin voi olla muunkinlaisia ratkaisuja kuin avioliitto.
Toisekseen mua hämmästyttää miten ihmeessä voi elää luottamuksellisessa parisuhteessa, eikä voi kysyä toisen osapuolen mielipidettä johonkin asiaan. Mä ymmärrän ja mulla on itselläkin paljon asioita, joista mun on vaikea puhua kenellekään, edes kumppanille tai parhaalle ystävälle. Mutta mä olen kantapään kautta oppinut, että ainoa oikea vaihtoehto, ainakin mulle, on puhua joka tapauksessa. Oletkohan varmasti suunnittelemassa loppuelämään yhdessä oikean henkilön kanssa, jos et voi puhua hänelle tulevaisuuden haaveistasi ja arvoistasi. Sillä ilmeisesti avioliitto on sinulle arvokysymys, koska yhteiskunnallinen kysymys se ei ole enää pitkään aikaan ollut!
Minkälainen on muuten kompromissi avioliittoasiassa? Järjestetään pienet häät, siviilivihkiminen, vietetään häitä viisikymppisinä... Eikö kompromissi ole sitä, että otetaan molempien eriävät mielipiteet huomioon ja sorvataan niistä yhteinen ratkaisu?
painimisen jälkeen voit kysyä, tuntuukohan se avioliitossa paremmalta, jos vitsi menee kielteisen vakavaksi, olet väärän valinnut.
Siis kysyä voi myös jälkikasvusta ja tehdä selväksi, että haluaa mutta ei ilman avioliittoa.
No, avioliitto on kiva, mukava ja sensellainen hassu asia, ei sitä pidä ottaa niin vakavasti ja sillä mielellä, että siitä on vaikeampi erota, tai siitä ei milloinkaan erota.
Muistan kun itse puhuin ensimmäistä kertaa avioliitosta, pää soi ja phätä yllätti, mutta sitä vain on laitettava itsensä likoon.
Kun aloimme mieheni kanssa seurustella, hän ilmoitti melkein heti, ettei mene naimisiin ikinä ja lapsia ei todellakaan aio hankkia.
4 vuotta ehdittiin olla yhdessä. Sitten yhtenä iltana, kun olin idyllisesti alusvaatteissa pesemässä vessan lattiaa (siis ihan oikeasti), mies polvistui siihen oven eteen ja veti takataskusta sormuksen.
Pelkäsin ensin, että miehen tyyliin mennään naimisiin maistraatissa salaa ja kerrotaan kymmenen vuoden päästä ehkä korkeintaan omille vanhemmille. Vielä mitä. Sain isot kirkkohäät ja koko suku oli paikalla.
Nyt on 5 vuotta yhteistä taivalta takana ja vauva tulossa. Mies on innoissaan jo nyt, vaikka raskaus on aivan alussa.
Mitä yritän kertoa, on se, että kyllä se mieli saattaa muuttua mieheltäkin, vaikka alussa olisi vannottu ja mitä :) Mitään ei ole hakattu kiveen.
Ja asioista puhuminen... Minä en avioliittoa ottanut kertaakaan esille. Halusin alun perin mennä naimisiin joskus kolmekymppisenä (olin 22v alttarilla). Mies siitä vihjaisi pari kertaa ja kysyi sitten kerran vienosti telkkari-illan aikana: "jos mä nyt kosisin sua, suostuisitko sä?" Järkytyin ja aloin nauraa ja kysyin, kosiiko hän, mutta se kuulemma oli vain teoreettinen kysymys (=tunnustelua). Vastasin kuitenkin kyllä, joten ehkäpä tuo miekkonen sen turvin uskalsi sitten kosiakin, vaikka kielsi tekevänsä niin ihan viimeiseen asti :)
Minäkään en alennu kerjäämään, vaatimaan, painostamaan, kiristämään miestäni avioon vaan toiselta se pitää tulla ihan painostamatta tai muuten voidaan olla ilmankin papin aamenia. Ei sillä paperilla itselleni ainakaan mitään merkitystä ole. Painostukseen en itsekkään suostuisi.
Suhteen alkuvaiheessa kun ei tunneta vielä tarpeeksi hyvin niin alkaisi hälytyskellot soida mikä kiire on avioon? Uskonnollisiin seikkoihin vetoominen on hölynpölyä kun uskovaisetkin eroo ja pettää. Harva kehtaa rehellisesti tunnustaa taloudellisen turvan tavoittelemisen syyksi nopeeseen avioitumiseen. Ennemmin vedotaan johonkin henkimaailman juttuihin ettei näytetä ahneilta.
22 v? Minkäs ikäinen mies oli? Jos saman ikäinen niin hän siis oli 18, kun ilmoitti tämän ettei halua naimisiin eikä lapsia. Aika monella voi iän myötä mieli muuttua. Ei toki kaikilla. Mutta jos kyseessä on jo vanhempi henkilö mielipiteineen, se voi olla eri juttu...
aikuinen ihminen ei kysele keltään suhteenulkopuolisilta milloin on oikea hetki puhua avioliitosta kummppaninsa kanssa. kyllä sä sen itse tiedät. jos et ole vielä niin aikuinen että tuntisit tarvetta aviolitumiseen, niin kasva ihmeeesä. kaikki ei koskaan mene naimisiin koska ei tunnu siltä. siinä ei ole mitään pahaa eikä hävettävää. eikä seliteltävää. et ole tuntemuksistasi tilivelvollinen kenellekään - paitsi kumppanillesi siinä vaiheessa jos hän haluaa naimisiin kanssasi. silloin sinun kannattaa selvittää hänelle mitä tunnet ja miksi (jos tiedät itsekään). naimisiin kannattaa mennä vasta kun kumpikin osapuoli tuntee niin. yleensä toinen ottaa asian puheeksi ensin. mutta se edellyttää niitä tietynlaisia tuntemuksia. ja pidempää seurustelua ja yhdessäelämistä että tietää millaisen ihmisen kanssa on loppuelämää jakamassa. vuodessa parissa ei toista opi kunnolla tuntemaan. kaksi kolme vuotta on jo realistisempaa.