Kerronpa minäkin tarinani tänne, ehkä kohtalontovereita löytyy….
Tunsimme toisemme jo vuosien takaa, mutta viime syksynä sain yllättäen sähköpostia, jossa hän kertoi muuttaneensa takaisin kaupunkiin. Vaihdeltiin alkuun sähköpostia ja parin kuukauden jälkeen aloimme tapailla kahvittelun merkeissä. Ikäisekseen (5 vuotta nuorempi) hän vaikutti kypsältä, elämänarvot olivat kunnossa ja jalat tukevasti maassa. Itsenäinen ja selvästi asioita ajatellut, älykäs ja kaunis nainen… Pian huomasin ajattelevani häntä jatkuvasti, ja tunsin todella voimakasta vetoa, koska ihastuin todella hänen sisäiseen kauneuteensa. Erään tapaamisen jälkeen sain viestin, jossa hän kertoi viihtyvänsä erittäin hyvin seurassani. Ymmärsin tämän merkkinä siitä, että ehkä nyt olisi aika kertoa tunteistani, koska en halunnut enää salata niitä. Pelkäsinkin aluksi olleeni liian suora, mutta hän ymmärsi viestini ja oli siitä iloisesti yllättynyt.
Tässä vaiheessa suhteemme otti askeleen vakavampaan suuntaan ja tiesin pystyväni kertomaan tunteistani. Seuraavan kerran nähdessämme hyvästelin hänet halaamalla, jonka jälkeen suutelin hellästi. En koskaan voi unohtaa hymyä hänen kasvoillaan ensisuudelmamme jälkeen… Kertoi myöhemmin jalkojen meinanneen pettää alta silloin :) Elämä tuntui hymyilevän niiden pettymysten jälkeen, joita on joutunut matkan varrella kokemaan. Tunsin löytäneeni ihmisen, jonka kanssa olisin ensimmäistä kertaa valmis pistämään kaikki peliin. Sisäiset pelkoni sitoutumisesta olivat kadonneet, joita vastaan olin ennen joutunut taistelemaan. Seuraavat kaksi viikkoa olivat parasta aikaa elämässäni, vietettiin paljon aikaa yhdessä ja kaikki tuntui etenevän rauhallisesti omalla painollaan. Mietin jo hetken, että tämäkö on sitä todellista rakkautta, koska tunne sydämessäni oli paljon voimakkaampi kuin koskaan aikaisemmin…
Sitten jotakin yllättävää tapahtui, jota olin jotenkin alitajuisesti hieman pelännyt. Erään tapaamisemme yhteydessä huomasin, että jokin selvästi vaivasi häntä. Kerroin siitä seuraavana päivänä ja vähän myöhemmin hän kertoi, että jokin sitoutumiskammo tms. vaivaa. Tietty jännityshän on ihan normaalia, kun tapaa uuden ihmisen ja suhde alkaa muuttua vakavammaksi. Yritin varovasti kysellä asiasta ja toivoin hänen avautuvan minulle. Hän ei kuitenkaan osannut tai halunnut kertoa siitä kovin paljon. Sinkkuelämästä luopuminen tuntui pelottavalta, vaikka toisaalta haluaisikin sitoutua. Myös pelko ystävien ja kavereiden menettämisestä oli kova, johtuen edellisien poikaystävien omistamishalun ja mustasukkaisuuden takia. Onnistuin hieman helpottamaan hänen pelkoaan kertomalla, ettei minun takiani tarvitse ystävistä luopua, koska ovat minullekin tärkeitä.
Meni viikko ettei pidetty oikein yhteyttä ja fiilikset vaihteli laidasta laitaan. Yritin ymmärtää häntä ja kerroin miltä tilanne minusta tuntuu. Yksi ilta lähetin viestin ja kerroin ikävän olevan kova. Yllättäen hän ilmoitti haluavansa nähdä ja kaikki tuntui olevan taas hyvin. Oli taas mukavaa olla yhdessä, mutta kuitenkin pienen epäilyksen varjon alaisena. Seuraavana päivänä kyselin, että milloin taas tavattaisiin ja en saanut mitään vastausta. Tässä vaiheessa aloin olla aika epätoivoinen ja koetin saada vastausta siihen missä mennään. En saanut tähän mitään suoraa vastausta. Vika ei hänen mukaansa ollut minussa enkä mitään väärää ole tehnyt, hänellä itsellään vaan on joku seurusteluongelma eikä minun tarvitsisi tehdä mitään?! Tilanne oli minulle aivan uusi, koska olen tottunut siihen, että sanotaan suoraan jos ei kiinnosta. En todellakaan tiennyt mitä tehdä, pitäisikö vaan osata antaa aikaa ja leikkiä ”kaveria”, kun hän selvästi halusi ottaa etäisyyttä. Yritin pitää vielä yhteyttä, mutta tuntui että hänen ahdistuksensa vaan paheni. Lopulta kerroin olevani pahoillani etten heti uskonut, vaan olen jatkanut hänen ”kiusaamistaan”. Lupasin lopettaa sen eikä olla nyt pidetty yhteyttä yli viikkoon.
Taisi mennä samalla meidän ystävyyskin ja sitä en todellakaan olisi toivonut. Tunteiden vallassa toimii usein ajattelemattomasti ja herkästi loukkaa toista vaikkei sitä tarkoittaisikaan. Mitään pahaa en mielestäni sanonut (haukkunut tms. todellakaan), vaan kerroin asiat rehellisesti, yritin ymmärtää parhaani mukaan ja kertoa miltä minusta tuntuu. Nyt asiaa kunnolla mietittyäni olen tullut siihen tulokseen, ettei mitään pelkoja ole, kun toinen kolahtaa kunnolla. Luultavasti hän yritti hienotunteisesti ja rivien välistä kertoa, ettei halua aloittaa seurustelusuhdetta. Tunteet eivät ehkä yksinkertaisesti riittäneet ja olisin kestänyt kuulla sen, mutta ehkä hän pelkäsi loukkaavansa. Enemmän kuitenkin sattui tietynlainen välinpitämättömyys ja epävarmuudessa eläminen. Voihan myös olla, että hän pelästyi omia tunteitaan ja ei vain kykene nyt aloittamaan seurustelua, vaikka rakastaisi sydämensä pohjasta. Tiedän kokemuksesta, että jos elämässä on selvittämättömiä asioita ja solmuja, vaatii niiden selvittäminen oman aikansa. En kuitenkaan aio jäädä ikuisuuksia odottelemaan, koska siinä vasta itseään satuttaakin. Pitänee vain hyväksyä, että tämä juttu taisi olla nyt tässä.
En ole kuitenkaan katkera, päinvastoin, sain kokea jotakin mitä en uskonut enää koskaan tuntevani. Oli todella helpottavaa huomata, että on päässyt omista peloistaan ja on valmis sitoutumaan, avaamaan suojapanssarin sydämensä ympäriltä ja päästämään toisen lähelle. On kuitenkin muistettava, että jos ei uskalla ei voi mitään koskaan saavuttaa.
Hyvää kevättä kaikille!
Tunsimme toisemme jo vuosien takaa, mutta viime syksynä sain yllättäen sähköpostia, jossa hän kertoi muuttaneensa takaisin kaupunkiin. Vaihdeltiin alkuun sähköpostia ja parin kuukauden jälkeen aloimme tapailla kahvittelun merkeissä. Ikäisekseen (5 vuotta nuorempi) hän vaikutti kypsältä, elämänarvot olivat kunnossa ja jalat tukevasti maassa. Itsenäinen ja selvästi asioita ajatellut, älykäs ja kaunis nainen… Pian huomasin ajattelevani häntä jatkuvasti, ja tunsin todella voimakasta vetoa, koska ihastuin todella hänen sisäiseen kauneuteensa. Erään tapaamisen jälkeen sain viestin, jossa hän kertoi viihtyvänsä erittäin hyvin seurassani. Ymmärsin tämän merkkinä siitä, että ehkä nyt olisi aika kertoa tunteistani, koska en halunnut enää salata niitä. Pelkäsinkin aluksi olleeni liian suora, mutta hän ymmärsi viestini ja oli siitä iloisesti yllättynyt.
Tässä vaiheessa suhteemme otti askeleen vakavampaan suuntaan ja tiesin pystyväni kertomaan tunteistani. Seuraavan kerran nähdessämme hyvästelin hänet halaamalla, jonka jälkeen suutelin hellästi. En koskaan voi unohtaa hymyä hänen kasvoillaan ensisuudelmamme jälkeen… Kertoi myöhemmin jalkojen meinanneen pettää alta silloin :) Elämä tuntui hymyilevän niiden pettymysten jälkeen, joita on joutunut matkan varrella kokemaan. Tunsin löytäneeni ihmisen, jonka kanssa olisin ensimmäistä kertaa valmis pistämään kaikki peliin. Sisäiset pelkoni sitoutumisesta olivat kadonneet, joita vastaan olin ennen joutunut taistelemaan. Seuraavat kaksi viikkoa olivat parasta aikaa elämässäni, vietettiin paljon aikaa yhdessä ja kaikki tuntui etenevän rauhallisesti omalla painollaan. Mietin jo hetken, että tämäkö on sitä todellista rakkautta, koska tunne sydämessäni oli paljon voimakkaampi kuin koskaan aikaisemmin…
Sitten jotakin yllättävää tapahtui, jota olin jotenkin alitajuisesti hieman pelännyt. Erään tapaamisemme yhteydessä huomasin, että jokin selvästi vaivasi häntä. Kerroin siitä seuraavana päivänä ja vähän myöhemmin hän kertoi, että jokin sitoutumiskammo tms. vaivaa. Tietty jännityshän on ihan normaalia, kun tapaa uuden ihmisen ja suhde alkaa muuttua vakavammaksi. Yritin varovasti kysellä asiasta ja toivoin hänen avautuvan minulle. Hän ei kuitenkaan osannut tai halunnut kertoa siitä kovin paljon. Sinkkuelämästä luopuminen tuntui pelottavalta, vaikka toisaalta haluaisikin sitoutua. Myös pelko ystävien ja kavereiden menettämisestä oli kova, johtuen edellisien poikaystävien omistamishalun ja mustasukkaisuuden takia. Onnistuin hieman helpottamaan hänen pelkoaan kertomalla, ettei minun takiani tarvitse ystävistä luopua, koska ovat minullekin tärkeitä.
Meni viikko ettei pidetty oikein yhteyttä ja fiilikset vaihteli laidasta laitaan. Yritin ymmärtää häntä ja kerroin miltä tilanne minusta tuntuu. Yksi ilta lähetin viestin ja kerroin ikävän olevan kova. Yllättäen hän ilmoitti haluavansa nähdä ja kaikki tuntui olevan taas hyvin. Oli taas mukavaa olla yhdessä, mutta kuitenkin pienen epäilyksen varjon alaisena. Seuraavana päivänä kyselin, että milloin taas tavattaisiin ja en saanut mitään vastausta. Tässä vaiheessa aloin olla aika epätoivoinen ja koetin saada vastausta siihen missä mennään. En saanut tähän mitään suoraa vastausta. Vika ei hänen mukaansa ollut minussa enkä mitään väärää ole tehnyt, hänellä itsellään vaan on joku seurusteluongelma eikä minun tarvitsisi tehdä mitään?! Tilanne oli minulle aivan uusi, koska olen tottunut siihen, että sanotaan suoraan jos ei kiinnosta. En todellakaan tiennyt mitä tehdä, pitäisikö vaan osata antaa aikaa ja leikkiä ”kaveria”, kun hän selvästi halusi ottaa etäisyyttä. Yritin pitää vielä yhteyttä, mutta tuntui että hänen ahdistuksensa vaan paheni. Lopulta kerroin olevani pahoillani etten heti uskonut, vaan olen jatkanut hänen ”kiusaamistaan”. Lupasin lopettaa sen eikä olla nyt pidetty yhteyttä yli viikkoon.
Taisi mennä samalla meidän ystävyyskin ja sitä en todellakaan olisi toivonut. Tunteiden vallassa toimii usein ajattelemattomasti ja herkästi loukkaa toista vaikkei sitä tarkoittaisikaan. Mitään pahaa en mielestäni sanonut (haukkunut tms. todellakaan), vaan kerroin asiat rehellisesti, yritin ymmärtää parhaani mukaan ja kertoa miltä minusta tuntuu. Nyt asiaa kunnolla mietittyäni olen tullut siihen tulokseen, ettei mitään pelkoja ole, kun toinen kolahtaa kunnolla. Luultavasti hän yritti hienotunteisesti ja rivien välistä kertoa, ettei halua aloittaa seurustelusuhdetta. Tunteet eivät ehkä yksinkertaisesti riittäneet ja olisin kestänyt kuulla sen, mutta ehkä hän pelkäsi loukkaavansa. Enemmän kuitenkin sattui tietynlainen välinpitämättömyys ja epävarmuudessa eläminen. Voihan myös olla, että hän pelästyi omia tunteitaan ja ei vain kykene nyt aloittamaan seurustelua, vaikka rakastaisi sydämensä pohjasta. Tiedän kokemuksesta, että jos elämässä on selvittämättömiä asioita ja solmuja, vaatii niiden selvittäminen oman aikansa. En kuitenkaan aio jäädä ikuisuuksia odottelemaan, koska siinä vasta itseään satuttaakin. Pitänee vain hyväksyä, että tämä juttu taisi olla nyt tässä.
En ole kuitenkaan katkera, päinvastoin, sain kokea jotakin mitä en uskonut enää koskaan tuntevani. Oli todella helpottavaa huomata, että on päässyt omista peloistaan ja on valmis sitoutumaan, avaamaan suojapanssarin sydämensä ympäriltä ja päästämään toisen lähelle. On kuitenkin muistettava, että jos ei uskalla ei voi mitään koskaan saavuttaa.
Hyvää kevättä kaikille!
Vastaukset 4
Vanhimmat
Harmi, ettei juttu onnistunu. Aika monimutkaseksi meni teillä toi juttu... Omasta kokemuksesta voin kertoo, että tollasessa tapauksessa saattaa valitettavasti olla kyse myös siitä että naisella on joku toinen mies mielessä. Tai sit oikeesti pelkää sitoutua, liekkä nuori nainen? se mikä mua ihmetyttää on se että jos toista on treffailtu hyvässä hengessä, ja ei mitään riitoja oo ollu, niin miks ei voi olla enää kaverina, tai missään yhteyksissä. Laitetaan välit poikki kokonaan.
Selvisihän se lopulta syykin miksi hän halusi ottaa etäisyyttä. Toipuminen edellisestä jutusta on vielä kesken ja ymmärtäähän sen, ettei silloin pysty aloittamaan mitään vakavampaa suhdetta... En vain enää tiedä jäisinkö odottamaan ja kuinka kauan se kestäisi? Nytkin tuntuu jo tarpeeksi vaikealta. Toisaalta olen menettänyt sydämeni hänelle ja en varmaan aivan heti (jos koskaan) löydä toista näin ihanaa naista. Huono ajoitus on näköjään leipälajini näissä jutuissa :)
Kokemuksesta voin sanoa, että ei todellakaan kannata odottaa. Kai ymmärrät että olet todennäköisesti varasijalla. Tuo "toipuminen" aika heikko syy leikkiä toisella. Tytöllä on vielä suhde kesken josta ei sinulle halua kertoa, koska ei ole varma, että kestääkö tuo suhde. Suosittelen katkaisemaan yhteyden kokonaan ellet sitten pysty todella olemaan hänelle pelkkä kaveri. Se sattuu, mutta vähemmän kuin se kun selviää että hän valitsi jonkun toisen sinun sijastasi (ja siltä vaikuttaa). Niin se vaan on, että jos se noin vaikeaa on niin ei se ole sen arvoista. Selviät helpommalla kun hyväksyt tosiasiat. Ei muuta kuin eteenpäin vaan..
tiedän varmasti, että edellinen suhde on loppu. Siitä oli pitänyt lähteä kiireellä, koska se oli mennyt täydeksi helvetiksi... Uskon hänen todella välittäneen minusta ja ottaneen etäisyyttä huomatessaan, ettei ole päässyt kunnolla yli. Saattoihan se olla niin kipeä asia ja ei vain pystynyt kertomaan siitä aiemmin. Kerran olin lähes vastaavassa tilanteessa ja opin läksyni siitä, että tällaisessa leikissä satuttaa vain itseään. Elämä kuitenkin odottaa ja toivottavasti myös hän pääsisi vielä yli pettymyksestään.