APUA

Hei sinä
Tuntui tutulta tuo kirjoittamasi teksti. Itsekin olin yli 20 vuotta suhteessa (ja avioliitossa) kumppanin kanssa, johon ihastuin jo teini-iässä. Kasvun ja koulutuksen vuodet vierivät, eikä oikein koskaan tullut pohdittua, millainen suhde sisällöltään oli. Sitten tuli lapset ja työelämään kiinnittäytyminen ja aika vain soljui eteenpäin.. Alle 4-kymppisenä ryhdyin todella pohtimaan elämäämme ja sen tunnesisältöä (=köyhyyttä). Jollain lailla masennuin, vaikken menettänytkään toimintakykyäni missään. Työpäivän jälkeen ajoin ahdistuneena kotiin.. Opin lojumaan sohvalla ja karttelemaan miestäni. Läheisyys inhotti ja pienimmätkin lähestymisyritykset aiheuttivat riitaa. Seksi oli vastenmielistä. Kireä pinnani näkyi myös heikossa sietokyvyssä lapsiini. Koin vanhemmuuden vaatimukset ajoittain ahdistavana. Yritimme jutella asioista mieheni kanssa, mutta hän oli sitä mieltä, että meillä ei ole mitään "ongelmaa".. Uskon kuitenkin, että hänkin jollain lailla koki elämmämme tunneköyhyyden, mutta pystyi sivuuttamaan sen miehille ehkä ominaisilla tavoilla, mm. harrastuksilla. Varasin ajan avioliittoneuvojallekin, mutta sen anti oli, että keskusteluissa oli kolmas osapuoli ja ehkä mekin vähän ymmärsimme hänen välityksellään, mitä toinen halusi viestiä sanomisillaan.
Aikaa kului ja noin 7 vuotta sitten teimme yhdessä eropäätöksen. Kaikesta huolimatta ero oli rankka prosessi kaikille; omalle kasvulle ja lapsille. Se sai todella syvällisesti pohtimaan itseään (omia tunteitaan) ja odotuksia toista kohtaan. Jollain lailla tuntui kuitenkin, että kaikki romahti.. Arvomaailma ja itsenäinen, elämästä selviytyvä maailma piti rakentaa uudelleen, puhumattakaan, että piti jaksaa tukea lapsia eron surussa.
Erosta toipumiseen meni vuosia. Välit exään ovat hyvät ja kaikki lasten tapaamisiin liittyvät asiat sujuvat mallikkaasti ja lasten toiveiden mukaisesti.
Tällä viestilläni en missään tapauksessa halua välittää viestiä, että ero olisi aina paras ratkaisu. Omalla kohdallani se pikkuhiljaa kypsyi siihen pisteeseen. Puhu miehesi kanssa ja varaa aika avioliittoneuvojalle. Kannattaa kokeilla kaikki keinot, jotta puheyhteys saavutetaan ja pystyt kertomaan miehellesi, mitä tunnet ja mietit tällä hetkellä..
Voimia sinulle kevääseen!

Ajattelin kertoa hiukan toisenlaisen näkökannan. Meillä on ollut vähän samantyylinen tilanne. Tosin minä olen avioliitosta se osapuoli, joka on ns. "kieltänyt" ongelmat. Olen saanut kokea todella voimakkaasti tunteen, että toinen ei välitä ja hän sanonutkin sen aivan suoraan. En ole silti monestakin eri syystä, sen hetkisistä olosuhteista johtuen, pystynyt tekemään asioille mitään. Meistä kumpikin on ollut jo melko pitkään onneton parisuhteessamme.

Mieheni oli päästänyt asiat mielessään niin "pahoiksi", että halusi eron. Minulle eropyyntö tuli suurena järkytyksenä/yllätyksenä, enkä voinut ajatella sitä minkäänlaisena vaihtoehtona, koska elämämme peruspilarit ovat edelleen hyvässä kunnossa ja uskollisuus on säilynyt ongelmista huolimatta. Meillä on upea koti, lapsi, työpaikat ja seksielämäkään ei ole missään vaiheessa loppunut ja molemmat on saanut siitä ainakin jonkinlaista tyydytystä. Itsekään en ole lähiaikoina kokenut olleeni ylenpalttisen rakastunut mieheeni, mutten ole myöskään koskaan ajatellut, ettenkö enää rakastaisi häntä. Olen vaan ajatellut, ettei ne ihanat tunteet ole aina päällä, vaan aikaa toiselle tulee sitten hiukan myöhemmin, kun kaikki muut olosuhteet antaa siihen mahdollisuuden.

Kuitenkin koen olevani miehelleni kiitollisuudenvelassa siitä, että hän todellakin kertoi ääneen ahdistuksestaan ja siitä, ettei voi jatkaa elämäänsä tälläisessä onnettomuuden tilassa. Silloin lopulta tajusin itsekin, että asoille on tehtävä jotain. Kauaa ei enää voi jatkua näin tai tiemme todella eroaa. Olin siirtänyt ongelmiin ja onnettomaan olotilaan puuttumista aivan liian kauan, nyt oli aika alkaa muuttaa elämää sellaiseksi kuin sen toivoisi olevan. Mikäli mieheni ei olisi esittänyt ahdistustaan noin voimakkaasti, meillä oltaisiin eletty onnettomuuden tilassa varmasti vielä vuosia ja tilanne olisi vaan pahentunut entisestään.

Minä olin ensimmäinen, joka alkoi suhteessamme muuttumaan suuntaan, jollainen itse halusin olla ja jollaisena toivon myös tuottavani iloa mieheni elämään. Minulla ei ollut vaihtoehtoja. Miehelläni meni jonkin aikaa, että hän oli valmis uskomaan, että muutos voisi olla mahdollinen. Nyt uskon hänenkin uskovan siihen, että muutoksia voi tapahtua, sillä hänkin on muuttanut suhtautumistaan moneen asiaan ja myös käytöstään minua kohtaan. Nyt elämme tilanteessa, jossa katsotaan, millaiseksi elämämme kehittyy ja ainakin minä toivon, että pystymme parantamaan suhdettamme verrattuna niihinkin aikoihin, kun meillä meni hyvin. Uskon vaikeuksien vahvistavan liittoa. Uskon myös, että kumpikaan ei enää suostu samoihin epäkohtiin avioliitossamme ja olemme nyt keskustelleet todella tarkoin, mitä ei ainakaan toiselta haluta. Se puoli on vielä vähän kesken ainakin mieheni osalta, että mitä hän yleensäkin haluaa parisuhteelta.

Joten minä en ainakaan suosittele eroa ratkaisuna, mutta ainakin meillä vasta se, että kuuli toden teolla toisen haluavan eroa sai minut heräämään todellisuuteen ja yrittämään kaikkeni meidän suhteen eteen. Nyt todella on se hetki, että molempien on "kasvettava aikuisiksi" ja kerrottava säännöllisesti missä mennään ja mitä halutaan/ei haluta.

Olen lukenut Lari Junkkarin jä hänen vaimonsa kirjoittaman kirjan, jonka nimi oli muistaakseni Läsnä ja Lähellä. Se varmaan kannattaisi lukea. Uskoisin siinä olevan paljon asioita, jotka saavat ajatuksia heräämään. Ainakin minä olen tunnistanut itseni ja mieheni kirjaa lukiessa monestakin kohdasta. Alku oli vähän vaikeaselkoinen ja "yleistä löpinää", mutta kirjan sisältö parani huomattavasti loppua kohden. Lisäksi minulla on odottamassa Kari Kiianmaan Rakentava Valinta, jota on myös suositeltu.

Voimia todellakin teillekin! Ja aina pitäisi muistaa se tosiasia, että itseä voi muuttaa, toista ei.

Et vain tiedä mikä suhteessa mättää. Minä tiedän, kerron sen sinulle. Olet liitossa väärän miehen kanssa.

Kaikki mitä kerrot kuvaa ihan sanatarkasti omaa elämääni kohdassa kun etsin virheitä vain itsestäni. (mies sai asian aina käännettyä noin, hän rakastaa minua virheistäni huolimatta.. olin hänen oma äkäpussinsa jne.)

Ja että minua kylmäsi katsoa tuota miestä silmiin, kylmäsi ja etoi.

Enkä lainkaan ymmärtänyt miten? miksi? milloin kaikki alkoi? Vai oliko noin ollut aina?

Olin yhtä hukassa kuin olet.

Seksi ei toimi jos suhde ei toimi, suhde ei toimi jos ihminen jonka vieressä elät on sairas.

Lopeta tällä sekunnilla säälimästä miestäsi ja mieti hetki mitä elämässäsi on hyvää, mikä aiheuttaa ahdistusta?

Tiedätkö? minä tiedän, että vika ei välttämättä ole lainkaan itsessäsi. Vika seisoo sen kiven päällä jota et ole kääntänyt tutkiessasi mikä sinua vaivaa.

Mies seisoo sen kiven päällä jonka alla on pieni valkea taitettu paperin pala. Avaa se paperi ja löydä syy kummalliseen pahaan oloosi, jolle et löydä syytä, et nimeä.

pst. Olet narsistin puoliso. Meitä on paljon, mutta kuljemme hiljaa, koska heitäkin on paljon. Juuri tuo määrittelemätön paha olosi kertoo minulle selkeästi mistä kenkä puristaa.

Minunkin mieheni oli täydellinen, niin täydellinen että söi minut miltei suihinsa, eikä minusta jäänyt muuta kuin tyhjä kuori.

Vasta kun erosin ja elin yksin, uskalsin itselleni myöntää kuinka laajaa ja kaikkeen ulottuvaa oli mieheni vaivihkainen kontrolli, kuinka syvästi hän yökötti minua.

Kuinka nauttia seksistä jos toinen ei halua sinun parastasi? Oli tekniikkaa, oli taitoa, oli leluja ja aikaa... mutta seksi oli aina kammottavaa?! Lukuun ottamatta kertoja kun valehtelin itselleni sen olevan jotain muuta, tyydyttävää se ei ollut KOSKAAN.

Vasta nyt saadessani oikeaa rakkautta, olen alkanut opetella mitä seksin (ällöttävä sana)mitä rakastelun pitäisi olla, miten täyttä ja tyydyttävää hyvä parisuhde voi olla, ongelmineen ja vastoinkäymisineen.

Jos pystyt kuvittelemaan mitä rakkauden pitäisi olla, mitä rakastelun pitäisi olla, tiedät mitä sen PITÄISI olla.

Jos se ei suhteessasi ole sitä mitä unelmissasi. Olet suhteessa väärän ihmisen kanssa. Jumala ei antanut meille kykyä tietää miten asioiden kuuluisi olla, ellei hän tahtoisi että elämme tuota tietoa apuna käyttäen.

Sinulla on paha siinä, etsi tietoa. Tiedon kautta löydät varmuuden ja sen, ettet sinä ole se kylmä ihminen joka pilaa liiton, sinä olet uhri jonka elämä on syöty.

Lapsesi kärsivät eniten, noin minäkin lopulta ymmärsin ja erosin.

Eron jälkeen oli kuin olisin päässyt raskaan taakan alta, minussa ei ollutkaan yhtään mitään vikaa?? Minä olin oikeasti ihan oikeassa siinä että minun oli paha olla. Kun minun nyt on hyvä olla, lasten on hyvä, elämä on aurinkoista ja hyvää. Kaikki on hyvin.

Tie ei ollut helppo, se oli valtavan pitkä, liittoa kesti avo-aviona parikymmentä vuotta, lapsuudesta kolmikymppiseksi, viimeiset vuodet tiesin eroavani, en vain tiennyt miksi ja milloin.

Kun löysin syyn, tiesin ettei mikään mitä teen tule koskaan riittämään, koska narsisti puolisona on pohjaton kaivo joka vetää kaiken elinvoiman lähimmästään, puolisostaan ja jättää tämän tyhjänä kuorena kummastelemaan omaa itseään.

Sinä et ole kylmä, sinä et ole paha, sen näkee jo siitä että olet siinä? Et ole etsinyt uutta suhdetta, et pettänyt kuin kerran, et tehnyt niitä kliseisiä virheitä joita kylmät ja pahat tekevät. Sinä istut siinä ja mietit mitä vielä voisit liittosi hyväksi tehdä.

Et mitään.

Irrota itsesi siitä ihmisestä ja löydä itsesi, se on ainut mitä voit lastesi ja itsesi parhaaksi tehdä.

Lisätietoja narsismista ja sen kummallisista oireista ja ilmenemismuodoista löydät tuolta.

http://www.healingeagle.net/Fin/Vaknin/Vaknin.html#A2

Minä löysin tiedon täältä, liki vahingossa. pari päivää tiedon löytymisen jälkeen tiesin ettei mitään ollut tehtävissä. Tuolloin kerroin lapsille eroavani, seuraavana arkipäivänä laitoin paperin postiin, kuukautta myöhemmin, saatuani asunnon muutin lapsineni yhteisestä kodista. Kaikki tapahtui todella nopeasti, kun ymmärsin, etten voi yhtään mitään. Ymmärsin että ainut mitä voin, on pelastaa itseni niin nopeasti kuin voin, tehdä ratkaisut niin äkkiä ettei mies ehdi vetämään henkeä..

Kun viimein muutin... mieheni itki ja hoki, enkö lainkaan ajattele miltä hänestä tuntuu? Tuolloin tiesin että diaknoosini oli oikea. Itsekäs loppuun saakka, loppuun ja sen yli. Ikuisesti.