on nämä selittelijät erikoisia. naimisiin mennessään lupasivat rakastaa toisiaan myötä ja vastoinkäymisissä kunnes kuolema erottaa. sitten maristaan kun äijä makaa sohvalla tai eukko ei haluu....ymym.. ei kysytty haluatko ikuisesti onnellisuutta ja tunnehuumaa. kysymykseen kuitenkin olet vastannut tahdon. eläkää nyt hyvät ihmiset lupauksenne mukaisesti itselle ja toiselle. ainut eroon oikeuttava syy on syrjähyppy.
ruusutarhaako?
azr
161435
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Niinpä niin.
Tuntuu vain siltä, että ihmiset menettävät kykynsä kommunikoida jossakin vaiheessa, jonka jälkeen onkin sitten jo sen syrjähypyn vuoro. Ja sittenhän sitä juuri erotaan, kun se toinen on niin ihana ja alkuhuuma on parasta... :(
vaan kysytäänkö tahdotko ja vastataan tahdon. Ihmiset tahtovat paljon asioita, joihin häviää kiinnostus ajan myötä.
Tahdotko sanaan kuuluu myös mitä tahtoo että se siitä!
on kaksi eri asiaa.
-tahdotko sinä rakastaa?
-lupaatko sinä tahtoa?
-lupaatko sinä rakastaa?
minä vastasin vain ekaan kysymykseen tahdon, tahdoinkin, mutta kun toinen ei enää tahtonut, niin ei siinä enää oma tahto mitään merkinnyt, joten en minäkään sitten enää tahtonut rakastaa täysin muuttunutta ihmistä. Luvannut minä en mitään.
Tietysti siinä vaiheessa kun jallittaa tulevaa siippaansa jokainen antaa itsestään mahdollisimman hyvän kuvan. Toisten kohdalla kyse on epärealistisesta kuvasta. Kaikki ei suoranaisesti ehkä valehtele, mutta sellasia pikkasen itselleenkin turhia lupauksia annetaan kun tiedetään millasista piirteistä toinen tykkää. Ehkä joku jopa kuvittelee itse muuttuvansa toiselle mieleiseksi. Vaikea arvioida.
Ainakin uudessa roolissa yritetään sinnitellä mahdollisimman pitkään. Että saisi puolison, perheen ja lapsia. Myönnän itse että minä halusin lapsia ja kuvittelin mieheni hyväksi isäksi. EHkä se oli osittain omaa mielikuvitustani tai haaveita, mutta kyllä hänkin eli siinä mukana hyvin vahvasti. En tiedä miksi, tai miksi hän ei sitten halunnutkaan sellaista perhe-elämää josta olimme puhuneet. Osoittautui, ettei perhe ollutkaan hänelle kaikkein tärkein vaikka minulle se oli. Hänelle tärkein oli työ.
Kyse on valitettavasti luontaisesta parinmuodostusriitistä. Kun kumppani on nalkissa, roolin vetämiseen alkaa väsyä ja vähitellen todelliset piirteet tulee esiin. Ja sitten alkaa nalkutus. Tai syrjähypyt. Eikä se tarkota että syrjähyppääjä olisi se joka muuttui. Yhtä hyvin hänen puolisonsa on muuttunut (tarkemmin sanoen palautunut omaksi itsekseen) eikä sitten enää kemiat synkkaa eikä yhteiselämästä tule mitään. Kaikki on ristiriitaista ja mahdotonta, ja toisessa ärsyttää lähes kaikki. Eli esiin tulee sellainen ihminen, jonka kansaa ei sitten kuitenkaan olisi mennyt naimisiin, jos alussa olisi tiennyt.
Tuo voi tapahtua parissa vuodessa, tai se voi viedä aikaa useita vuosia. Omalla kohdallani meni jälkeenpäin ajateltuna yli kymmenen vuotta. Yli kymmenen vuotta ennen avioeroa alkoi meidän riitelyt. Ärsyynnyin miehestäni ja hän oli mielestäni itsekäs. Minä tietysti huomauttelin hänelle asioista ja olin mielestäni perheen kasassa pitävä voima. Minulla oli kolme alaikäistä lasta ja yksi aikuinen lapsi. Riidat oli melko pahoja totta puhuen. Halusin miehen ymmärtävän, ettei hän voi elää siten kuten eli, koska hänellä oli perhe. Uhkailin erollakin. Mies oli sitten se joka löysi toisen naisen ja erosimme. Syytin häntä kodin rikkojaksi. Ja sitä naista. Muutama vuosi eron jälkeen oli kamalaa. Pääsin onneksi työpaikan kautta juttelemaan terapeutin kanssa. Hänen avullaan aloin ymmärtää itseänikin, ja näitä kuvioita. Sen työstäminen vei vuoden, pari. Vähitellen minulle tuli parempi olo kun aloin ymmärtää itseäni ja miestäni,ja kokonaisuutta. On tehnyt mieli pyytää anteeksi joitakin sanoja ja tekoja, mutta niin pitkälle en ole päässyt. Olisi nimittäin hänelläkin mielestäni anteeksi pyydettävää pettämisessään. Hän ei koskaan tekisi sitä. Ei ole niin nöyrä. Ymmärrän kyllä hyvin miksi hän petti. Mutta silti. Ehkä asia pitäisi selvittää hänen kanssaan, sillä täysin en ole katkeruudesta vielä selvinnyt. Ehkä joskus.
Joka tapauksessa kun päädytään siihen pisteeseen ettei puoliso enää ole "sama jonka kanssa meni naimisiin", kannattaa kyllä kumpaisenkin miettiä että mistä on kyse. Myös tämä puoliso joka itse ei ole muuttunut, vaan alkanut nalkuttaa, kannattaisi miettiä haluaako sitten väkisin jatkaa vieraantuneen ihmisen kanssa, ja jos haluaa että se jatkaa siinä aloittamassaan roolissa, niin miettiköön onko se sitten rakkautta lainkaan. Ei edes "lasten takia".
Totta kai avioliiton haaksirikko hatuttaa. Se myös loukkaa. Eniten se kyllä loukkaa itsetuntoa ja luottamusta. Tosiasiat pitää myöntää. Pitää hyväksyä ja ymmärtää, että kumpikin on vikoineen ja puutteineen vain ihminen. Melko harva tarkoittaa edes pettämisellä pahaa. Ihminen ei ole kuitenkaan mikään jumalankuva.
Se joka haluaa ajatella toisen haluavan vain pahaa, ja olevan paha ihminen, katkeroituu omiin vatsahappoihinsa aivan aiheettomasti ja pahimmassa tapauksessa hapattaa myös lapset. Vanhin lapsemme kävi myös terapiassa minulta salaa. Häntä hävetti kun ei kestänyt eroon liittyviä asioita. Olemme myöhemmin puhuneet asiasta. Olen äitinä epäonnistunut jos lapsi ei voi minulle puhua. Hän puhui isälleen, ja hyvä edes niin. Mutta kun silloin minun mielestäni hänen isä oli kaiken pahan alku, enkä ehkä olisi ymmärtänyt että lapsi voi turvautua isään. Nyt ymmärrän. Ja välit lasten kanssa ovat parantuneet. Tosin luulin kaiken olevan hyvin, mutta he ovat vasta nyt jälkeenpäin kertoneet mitä minusta ajattelivat, vaikka olivatkin tukenani eron jälkeisessä katkeruudessani.
Nyt on jälleen kesä tulossa. ENsimmäistä kertaavuosiin olen nauttinut auringon valosta. Aiemmin ajattelin vain katkerana miksi minun pitää ottaa kesä vastaan yksin, kun pettäjä mieheni ottaa sen vastaan naisensa kanssa. Olen vihdoin päässyt miehestä niin yli, että osaan elää ilman häntäkin, eikä hän enää pilaa elämääni omilla teoillaan. Minun on oikeasti parempi elää ilman häntä. En halua nähdä häntä, koska se nostaa heti happaman maun suuhuni enkä voi pidätellä itseäni sanomasta jotain loukkaavaa, tai ärsyttämästä häntä. Eipä hänkään halua minua tavata. Teki sen selväksi jo erotessamme. Tämä on ollut vaikeaa, liian vaikeaa. Kuitenkin uskon parempaan tulevaisuuteen. Uskokaa tekin.
Näitä tällaisia pitäisi olla lisää täällä!
moni nainen kuvittelee että lapsenteolla saadaan mies ruotuun ja suhteen virallistaminen siihen päälle päätteeksi.
Uhkailu ja itsensä puoli jumalaksi korottaminen on pahinta mitä voi tehdä. Itse en koskaan unohda antaa posiitiivista palautetta vaikka pienistäkin asioista ja kannustan aina. Huomaan sen jos itse antaa niin saa takasinkin moninkertaisesti.
Miehisikin teki väärin kun ei rehellisesti toiminut jos pahaa oloo tunsi. Raukkamaista mennä vieraisiin jos ei osaa tunteitaan ja parisuhdettaan käsitellä. Vastuuntunnotonta.
Kaikki valehtelee ja hoitaa aina pisteet kotiin päin. Jos tosiasiat lyö pöytään niin eihän kukaan kiinnostu. Mitä täydellisemmäksi itseään kehuvaa ihmistä havittelee niin sitä pahemman saa. Katsokaa nettissäkin itseään tarjoovia kuinka he kehuu itseään sosiaalisiksi jne. Todellisesti ihan oikeesti normaalijärkisen ei tarvitse näyteikkunella itseään mainostaa. Saa ihan normaaleilta markkinoilta ketä tahansa jos ei ole ihan sekopää.
En ole koskaan kokenut olevani miestäni parempi tässä asiassa. Varmasti avioon mennessä ja kun lapsia tuli me molemmat vain hoidimme omat hommat eikä asioista sen kummemmin keskusteltu. En minäkään huomioinut miestäni sen verran että olisin joskus kysynyt miten hän voi. Kumpikin kai voi huonosti mutta sitä ei näytetty.
Sellaista on olla ihminen, että jos ei päälle päin jotain näy, sitä ei osaa kyseenalaistaa. Yllättävän moni ihminen on sellanen, ettei oma-aloitteisestikaan puhu. Sanotaamn, ettei miehet puhu, mutta ei ne puhu aina naisetkaan. Keskenään kyllä mutta ei miehelleen, tai sitten asia ilmaistaan täysin väärin keinoin. Minäkin olen ns nalkuttanut ja pidin sitä oikeutettuna. Nyt myöhemmin olen alkanut miettiä että mitähän se mies oikeastaan on ajatellut. Ehkä minä tavallaan olen pettänyt hänet vaikka en toisen miehen kanssa. Pettänyt siinä mitä avioliitosta luvattiin. En selvittänyt osaako mies puhua vai ei. Kukapa silloin parikymppisenä tuollaisia edes ajattelee.
Olen ajatellut, että avioparin pitäisi keskenään ja kummankin itsekseen miettiä mikä olisi oikea tapa kommunikoida juuri tälle ihmiselle. Ehkä se on hyvän avioliiton parusta kun keskinäinen kommunikointi toimii, eikä yritetäkään kohdella aviolipuolisoa jonkun tietyn mallin mukaan. Tai ainakaan omien ennakkoajatusten perusteella.
No mutta se on nyt silä tavalla ohi. Vaikka näistä ajatuksista puhuminen ja kirjoittaminen helpottaa, ei se menneisyyttä muuta. Olen antanut miehelle anteeksi ja toivon ettei kukaan muukaan häntä halventaisi tekonsa johdosta. Ketään muuta se ei satuttanut kuin minua, ja haavat ovat parantuneet.
itse meinaan kunnioittaa avioliittoa sanantarkasti:rakastan vaimoani niin kauan kunnes kuolema meidät eroittaa.ja se on lähellä,, t:jani
missään ei ole tarkennettu, mutta ihmiset ymmärtää sen tarkoittavan ihmisen fyysistä kuolemaa. sehän voi tarkoittaa myös rakkauden kuolemaa. "kunnes (rakkauden) kuolema erottaa". meillä se rakkaus on kuollut jo aikaa sitten mutta eroa ei toinen halua, enkä ymmärrä miksi. eikö hänenkin olisi parempi elää sellaisen ihmisen rinnalla jota hän rakastaa ja joka rakastaa häntä. ihmisellä on oikeus kuolla fyysisesti tuntiessaan olevansa rakastettu.
lupauksessa nimen omaa puhutaan fyysisestä kuolemasta joka erottaa avioituneen parin. rakkaus on lempeä,rakkaus on pitämielinen,ei kerskaa, ei kadehdi,ei pöyhkeile,ei katkeroidu,ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaansa, ei iloitse vääryydestä iloitsee totuuden kanssa, kaiken se kestää kaiken se kärsii kaiken se uskoo kaiken se toivoo. eli avioliitto "kunnes kuolema erottaa"
nuo ritirampsut perustuu raamattuun, satukirjaan. uskokaa ketkä haluatte. realisteilla kaikki on hieman helpompaa ;)
mihinkäs se avioliitto perustuu. moniko on papin vihkimänä naimisiin mennyt? luulenpa et suurin osa eronneista ja aviossa olevista.
ainut avioeroon "oikeuttava" syy on väkivalta, huume- ja alkoholiongelmat.
tuntuu oudolle että esimerkiksi alkoholi ja huumeongelma syntyy vasta avioiduttua. todennäköisesti huumeita ja alkoholia on käyttänyt jo ennen avioliittoa vai?? väkivaltaisuus on aina pysäyttävä ja siihen tulee hakea ulkopuolista apua. väkivalta on hajottavaa aivan kuten avioerokin. molemmat ovat väkivaltaa.
vaan ihan tavallista. Käyttö kasvaa ajan myötä. Tahtoo aina enemmän, enemmän... Ja huumeiden käyttö pysyy jopa vuosia salassa. Sitten kun käytön todella hyvin huomaa, ollaan jo ihan suossa.
Läheskään kaikki hakkaajat eivät halua hakea apua ongelmaansa. heidän mielestään väkivaltaisen käytöksen syy on aina puolisossa. Yleensä nämäkin tapaukset antavat odottaa ilmenemistään. Avioliiton solmimiseen tai vielä paremmin lapsen syntymään asti. Yleensäkin siihen asti, että saavat kumppaninsa jotenkin "koukkuun" itseensä.