kellä ei ole kavereita vai oonko ainoo??? olen ammattikoulusa ja kukaan ei halua puhu minun kans!!! en oo tietääkseni tehny mitään mikä olis voinu viiä kaverit pois, alku vuodest apuhuin vielä mut en nyt enää????? onko mie ainoo?
onko ketään...
Maaria
11947
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Mulle on käyny ihan samanlailla....Oon Viel yläasteella......Ja ystäviä oli Varmaan 20....Mutta enää 4....Ne vaan hävis...Vaikka en tehnu mitään...:(
Itselläni ei ole koskaan ollut pulaa ystävisä ja onhan niitä kavereitakin!!! Tärkeinpiä tietysti ovat todella luotettavat ja läheiset ystävät! Jokaisella pitäisi olla yksi todellinen ja luotettava ystävä!!!
Mun yläasteella olevalla pikkusiskollani ei nimittäin ole yhtään todellista ystävää. kyllä sille koulussa jutellaan, mutta monesti myös ajetaan porukasta pois. En ymmärrä miksi toisia syrjotään. kaikissahan on huont puolensa, mutta kaikissa on myös paljon hyviä puolia!!! Pikkusiskoni on mukava ja hymyilevä ja tahtoisi olla toisten kanssa, mutta jostain kumman syystä vain kaverit katosivat häneltä yläasteen alussa. monet sanoivat että syynä on herkkäuskoisuus/sinisilmäisyys, kun pikkusiskoni niin luotti kaikkiin jotka olivat hänelle mukavia. mutta eihän se saisi olla syy syrjiä toista!!!
Enhän minäkään ole aina ihana ihminen ja teen paljon virheitä ja olen joskus todella rasittava, mutta silti ystävien kanssa pidetään toisistamme kiinni ja sovitaan kai´kki jutut ja tuetaan toisiamme... otemme myös monesti pikkususkoni porukkaan, ettei hänen tarvitsisi möllöttää yksin kotona. mutta pikkusiskoni on kuitenkin 5-vuotta nuormpi kuin minä ja usein minulla ystävieni kanssa on omat juttumme ja mielipuuhamme. Toivoisin kovasti sinulle ystäviä ja siskolleni ja kaikille joilla ei niitä ole! sillä kaikki ansaitsevat rakkautta... ja sitähän se ystävys on, Rakkautta!
Olen itsekkin paljon pohtinut tuota asiaa, koska kaverit ovat aina olleet vähissä, puhumattakaan todellisista ystävistä. Itse olen nyt 26 vuotias ja yhä mietin, että mistä ne oikeat kaverit voisi löytää? Sellaisia kavereita, jotka ovat sitä ehdoitta, eikä siihen vaikuttaisi raha eikä muut toisarvoiset asiat.
Itse olen kyllä aina ollut luonteeltani massasta poikkeava ja ehkä se on ollut syy siihen, että en ole vetänyt ihmismassoja puoleeni. Tuntuu, että osaltaan oma uskon vakaumukseni on myös toisille ollut liikaa, siis kukaan ei oikeasti ole tutustunut minuun, vaan perustanut asenteensa olettamusten pohjalta luullen, että hihhuli se on. Oikeasti me kaikki vaan ihmisiä ollaan, uskovaisetkin.
No, onneksi olen löytänyt oman rakkaani ja olen siitä suunnattoman onnellinen. Mutta toisaalta eihän se toisaalta poista sitä tosiasiaa, että ihminen tarvitsee ympärilleen sosiaalisen verkoston, johon kuuluu myös kavereita, joiden kanssa voi joskus parisuhteen vastapainoksi ja lisäksi tehdä tai harrastaa jotakin... vaikka vaan juoda kahvia ja parantaa maailmaa.
Onko siis niin, että me ihmiset ollaan pohjimmiltamme kovin arkoja ja epävarmoja, emmekä uskalla tehdä niin kuin sydän sanoo, vaan peilaamme koulussakin tekemisiämme muiden kautta. Ja pelkäämme rikkovamme yleistä käsitystä siitä, kenen kanssa on coolia olla. Silloin joku saattaa joutua kärsimään tästä ihmisten ihmeellisestä tarpeesta päteä tietyn ihmisryhmän silmissä.
Uskon, että vielä Maaria löydät sen ystävän, joka ei ole kanssasi vain sen takia että sinulla on esimerkiksi auto ja ajokortti, vaan koska olet oma itsesi ja oma persoona etkä ihmismassaan hukkunut "wanna be"-ääliö.
Toivottavasti tämä yhtään rohkaisee...
...on todella vaikeaa. Tiedän sen Little One, koska itse olen 'samanlainen'. Se on niin uskomatonta miten ihmiset perustavat käsityksensä toisesta siitä mitä yleiset käsitykset sanoo 'hihhulina olemisesta'. Että aina ne saarnaa ja käännyttää. Kovan tien olen käynyt ja taistellut yksinäiset taisteluni massassa, toisten joukossa. Sitä ei kukaan näe...
terve!! ystäviä on loppupeleissä vaikea saada muutin pois kotikunnasta kaupunkiin ja menin töihin missä on vanhempia ihmisiä kuin minä niin aloin miettii et mistä sitä vois saada kaverin jonka kans käydä kävelee kahvilla? oon mies puolinen joten tutustuin baaris joihinkin tyttöihin mut ei ne usko et haluun olla vaan kaveri, vaan haluan jotain muuta vaik ei asia niin oo! ja vielläkin näytän miettivän et mist niit kavereita sais?
minullakaan ei ole tällä paikkakunnalla oikeastaan kuin yksi oikea kaveri. koulusta on muutamia tuttuja, mutta heitä ei kiinnosta olla muulloin seurassani. syy tähän on kuulemma se, etten osaa pitää hauskaa (mikä heidän tapauksessaan tarkoittaa älytöntä ryyppäämistä), eikä minulla ole varaa lähteä joka viikonloppu baariin. olen siis köyhä ja tylsä ihminen... no, en kyllä näitä ihmisiä edes pahemmin kaipaa...
minulla on kyllä hyviä ystäviä, mutta he asuvat kaikki eri puolilla suomea. yhteyttä pidetään sähköpostilla, puhelimella ja netissä, nähdään harvoin ja se on aika surullista...
päivät kuluvat kotona yksin, ei oikein huvita yksin lähteä edes leffaan tai kahvilaan istumaan. tiedän, ettei kukaan kuitenkaan lähde mukaani... tämä minun ainoa kaverini kyllä lähtee silloin tällöin, mutta hänellä on paljon omia menojakin ja ymmärtäähän sen, kun asuu avoliitossa kahden lapsen isän kanssa. perhe vie oman aikansa...
niin, että et todellakaan ole yksin tilanteesi kanssa!
Ovatpa outoja luokkatoverisi jos pitävät ihmistä tuommoisten takia tylsänä!
minua pidetään työkavereiden kesken erillaisena kun en mene heidän kanssaan kaupungin pahimpaan keskikalja kuppilaan ja sammu pöytään ennen puolta yötä!
Itsekkin välillä miettii kun nään jonkun mukavan leffa mainoksen et olis kiva mennä mut minkäs teet ku kaverit asuu toisella puolella suomea ja nään heitä kans aika harvoin.
hei.
olen teini-ikäisten lasten äiti.
tyttöni oli (on vieläkin) herkkä lämmin ihminen, toiset huomioonottava, empaattinen.
heti alaluokilla pikkukoulun coolit tyypit alkoivat syrjiä häntä. ymmärsin ongelman, ja keskustelin siitä koulun henkilökunnan kanssa, mutta eipä se mitään auttanut, joten aloin opettamaan tyttärelleni selviytymistä:
opetin että ei saa aloittaa kovistelua, siis aiheetta esintyä kovana, mutta jos vinoillaan tai muuten sorsitaan, niin miten vastataan loukkauksiin, vähättelyyn, nolauksiin.laitoin sanat tytön suuhun, harjoittelimme tilanteita kotona.
tärkein pointti on, että ei saa antaa pelolle valtaa: pelko haisee. siis oikeasti tuottaa hajuaineita, ja vaikka ihminen on olevinnaan luonnon yläpuolella, niin kyllä ne freonit silti hallitsevat käyttäytmistämme. eli tärkein neuvoni: siis ei riitä että pelkoa ei näytä, se pitää työntää pois mielestä.
Ei saan näyttää että loukkantuu "vinoilusta" vaan miettii etukäteen mitä minkintyyppiseen vinoiluun vastaa. Jos on yksin, täytyy saada se näyttämään siltä että haluaa olla yksin, vaikka lukea välkällä tms.
Tyttöni on nyt 6 lk ja on kanssani edelleen herkkä lämmin ihminen, mutta kaveripiirissä( joka on iso) hänellä on hallitseva rooli, eikä kukaan hypi nenille.
todella ikävää että elämme näennäisesti sivistyneessä yhteiskunnassa, mutta selviytymistaistelua tämä koko ajan on, periaatteella että pois alta risut ja männynkävyt.
jos ei auta niin sitten kannattaa mettiä mahdollisuuksia vaihtaa oppilaitosta.
täällä minä olen... Yksin kuten sinä...
..taida olla ainoa,sulla kamujen puuttuminen saatta tosin johtua muusta kuin minulla,paha sanoa kun en tiedä.Itsestäni tiedän sen verran että mistä se johtuu ettei minulla ole pahemmin ystäviä,se johtuu pääosin siitä että olen liikuntarajoitteinen,ja kun ystävistä puhutaan niin taitavatpa nuo vähät "ystävät" joita nyt ystäviksikään tuskin voi täysipainoisesti kutsua,paremminkin hätäisesti kavereiksi jos sitäkään,löytyä täältä tietokoneen,chattien ja sähköpostin toisesta päästä,eli "live" ystäviä ei minullakaan pahemmin ole.
sama onkelma. aluksi kun koulut alkoi ja pääsin yhteen porukkaan mukaan niin meni ihan hyvin. kaikki näytti hyvälle ja hauskaa riitti luokkakavereiden kanssa. sitten jossakin vaiheessa kun tuli ravattua kotonapäin muutaman sadan kilsan päässä (harrastuksieni parissa), muut oli jotenkin ryhmittyneet jo niin ettei päässyt porukkaan enää mukaan. ei siinä mitään, kyllä luokkakaverit edelleenkin puhuu mulle, mutta ei ne koskaan pyydä edes minnekään bileisiin tms. aina täytyy tehdä kaikki aloitteet itse että ne edes vaivautuisi huomioimaan. kyllähän tällainen kyrsii ihan kympillä, varsinkin kun opiskelukaupungissa ei ole ketään kavereita. paitsi kämppäkaverit, jotka nekin ovat varsin vetäytyvää tyyppiä. mitäs sitten muuta koulun jälkeen voi tehdä kun katella telkkua? minnekäs sitä viitsi lähteä itsekseen... meinaa olla niinkin ettei tule pidettyä yhteyksiä niitten kotikonnuilla olevienkaan kavereiden kanssa muuten kuin siinä tapauksessa että sattuu olemaan paikkakunnalla. eli aika yksinäistä toi opiskelijaelämä...