Ei, en tarkoita tällä tekstillä Alice Millerin psyko-oppikirjaa, vaan tämä teksti on tarkoitettu vanhemmille, joiden lapsi kärttää heiltä kitaraa.
Toivon mahdollisimman monen isukin ja äipän lukevan tämän tekstin.
Eli monen tytön ja varmasti jokaisen pojan mielissä siintää ajatus tulla kitarasankariksi tai ainakin oppia soittamaan kitaraa. Koska kitarat ovat nykyään kohtuuhinnoissa, periaatteessa joka lapsella onkin jonkinlainen mahdollisuus tutustua kitaransoittoon tavalla tai toisella.
Koska lapsukaiset kuitenkin ovat mitä ovat - helposti innostuvia, lyhytjänteisiä, helposti pinnansa polttavia ja innostus nuupahtaa yhtä helposti kuin se alkaakin, monet vanhemmat epäröivät siksi kitaran - varsinkin sähkösellaisen - hankinnassa.
Kitaransoitto ei kuitenkaan ole mitään ydinfysiikkaa, ja jopa äiti tai isäkin oppii sen, jos pikku Eetu-Vilhelmiina ei innostukaan.
Pahin mahdollinen virhe, mitä vanhemmat voivat tehdä (siis välittömän lannistamisen, tylyttämisen ja nujertamisen jälkeen) on ostaa lapselle halvinta mahdollista kuraa ja jokin akustinen nailonkielinen telkänpönttö tavaratalon tai rautakaupan tarjouksesta. Entistä pahemmaksi virheen tekee se, jos lapsi kaupan päälle on aivan oikeasti lahjakas.
Kitaroissa ja kitaroissa ON eroa. On selvää, ettei 9-vuotiaalle natiaiselle pidä ostaa mitään Gibson Les Paul Customia tai Ibanez Jemiä ja vaatekaapillista vahvistimia ja efektilaitteita (niiden aika tulee sitten myöhemmin), mutta halpa kura on varmin tapa tappaa innostus.
Minulle itselleni kävi lapsena näin.
Ongelma on siinä, että vähääkään musikaalisempi lapsi saavuttaa tuollaisen halvan vanerisen rotiskon rajat nopeasti. Eli taidot kehittyvät niin äkisti, että soittimen omat rajat tulevat vastaan. Oppimiskäyrä katkeaa.
Puolen vuoden päästä vanhemmat ihmettelevät, kun lapsi kärttää uutta kitaraa. "Mutta mehän ostimme sinulle jo sellaisen, koita tulla toimeen", on vakiovastaus. Lapsi hakkaa toiset puoli vuotta päätä seinään, soitto ei edisty millään, ja sitten tuo surullisen kuuluisa avoin F-sointu (akustisella nailonkielisellä - aargh), barree-soinnuista tai asemasoitosta puhumattakaan, saa lapsen katsomaan että jos sousafoni olisikin sittenkin se oikea soitin.
Eli siis soittoharrastuksen alussa kannattaa joko heti satsata laatuun, tai varautua siihen että jos lapsi aivan oikeasti innostuu ja osoittaa lahjoja, vuoden sisällä on uuden ja paremman kitaran osto edessä. Ensimmäinen vaihtoehto on riski-investointi, jälkimmäinen on varman päälle pelaamista (uutta kitaraa ei tietenkään tarvitse ostaa, jollei soitosta tule mitään). Kitaran ostaminen voidaan myös nähdä sellaisena investointina, että jos lapsi ei innostukaan, niin isä tai äiti voi itse innostua. Ei kitaransoitto ole teinien yksinoikeus.
Oikein vihaksi pisti kun kävin Kodin Anttilassa jokunen aika sitten, ja siellä myytiin satasella pakettia, jossa oli huono Strato-klooni (kokeilin, oli todella kuraa) ja vähintään yhtä huono vahvistin. Pikkupojat tietysti pörräsivät ympärillä ja kärttivät äidiltä tai isältä sellaista. Kitara oli suoraansanoen huono: nauhat hiomatta, ei säädettävää trussirautaa, action hyvin korkealla, silti nauhasäröä, todennäköisesti ei pysy vireessä - äyks.
Puoli vuotta ja tuon paketin saaneet lapset sitten kinuavat uutta kitaraa. Vanhemmat sanovat "ei tipu Jepelle piimää" ja sitten saadaan taas uusi Gibson Guy tai Gibson Gal, joka löytää kitaransoiton uudelleen vasta kun kolmekymmentä kolkuttaa mittarissa ja on oma työpaikka ja omaa rahaa, mutta ei enää reaalisia toiveita "oikeasta" muusikonurasta. Vaikka vanhemmiten, kun aloitin taas soittamisen kunnon vehkeillä, oppimiskäyrä ponnahti vieteriukkelin tavoin siitä, mihin se joskus oli jäänyt ja vaikka treenaan puolesta tunnista kahteen päivittäin ja alan jo olla OK, olisi teininä ollut todella kivaa ollut saada olla oikea rokkimimmi ja oikeasti olla bändin kitaristi sen sijaan, että nyt olin vain karaokeprinsessa.
Eli rakkaat vanhemmat:
Jos lapsenne kinuaa kitaraa ja todella osoittaa lahjakkuutta, niin tehkää seuraavaa:
- Ottakaa itse kitaransoitosta selvää. Vaikkapa ostamalla Ralph Denyerin "Suuri kitarakirja" tms.
- Tutustukaa eri kitaramalleihin, valmistajiin jne ja opetelkaa perusasiat.
- Menkää lapsen kanssa musiikkiliikkeeseen ostamaan se kitara, älkää tavarataloon tai rautakauppaan. Sieltä saatte laatua ja neuvoja.
- Älkää pelätkö sähkökitaraa. Ei sitä overdriveä ole pakko käyttää jatkuvasti. Eli ennemmin tai myöhemmin lapsi haluaa soittaa sähköllä. Tarjotkaa siihen mahdollisuus, jos lapsella on lahjoja.
Toivon mahdollisimman monen isukin ja äipän lukevan tämän tekstin.
Eli monen tytön ja varmasti jokaisen pojan mielissä siintää ajatus tulla kitarasankariksi tai ainakin oppia soittamaan kitaraa. Koska kitarat ovat nykyään kohtuuhinnoissa, periaatteessa joka lapsella onkin jonkinlainen mahdollisuus tutustua kitaransoittoon tavalla tai toisella.
Koska lapsukaiset kuitenkin ovat mitä ovat - helposti innostuvia, lyhytjänteisiä, helposti pinnansa polttavia ja innostus nuupahtaa yhtä helposti kuin se alkaakin, monet vanhemmat epäröivät siksi kitaran - varsinkin sähkösellaisen - hankinnassa.
Kitaransoitto ei kuitenkaan ole mitään ydinfysiikkaa, ja jopa äiti tai isäkin oppii sen, jos pikku Eetu-Vilhelmiina ei innostukaan.
Pahin mahdollinen virhe, mitä vanhemmat voivat tehdä (siis välittömän lannistamisen, tylyttämisen ja nujertamisen jälkeen) on ostaa lapselle halvinta mahdollista kuraa ja jokin akustinen nailonkielinen telkänpönttö tavaratalon tai rautakaupan tarjouksesta. Entistä pahemmaksi virheen tekee se, jos lapsi kaupan päälle on aivan oikeasti lahjakas.
Kitaroissa ja kitaroissa ON eroa. On selvää, ettei 9-vuotiaalle natiaiselle pidä ostaa mitään Gibson Les Paul Customia tai Ibanez Jemiä ja vaatekaapillista vahvistimia ja efektilaitteita (niiden aika tulee sitten myöhemmin), mutta halpa kura on varmin tapa tappaa innostus.
Minulle itselleni kävi lapsena näin.
Ongelma on siinä, että vähääkään musikaalisempi lapsi saavuttaa tuollaisen halvan vanerisen rotiskon rajat nopeasti. Eli taidot kehittyvät niin äkisti, että soittimen omat rajat tulevat vastaan. Oppimiskäyrä katkeaa.
Puolen vuoden päästä vanhemmat ihmettelevät, kun lapsi kärttää uutta kitaraa. "Mutta mehän ostimme sinulle jo sellaisen, koita tulla toimeen", on vakiovastaus. Lapsi hakkaa toiset puoli vuotta päätä seinään, soitto ei edisty millään, ja sitten tuo surullisen kuuluisa avoin F-sointu (akustisella nailonkielisellä - aargh), barree-soinnuista tai asemasoitosta puhumattakaan, saa lapsen katsomaan että jos sousafoni olisikin sittenkin se oikea soitin.
Eli siis soittoharrastuksen alussa kannattaa joko heti satsata laatuun, tai varautua siihen että jos lapsi aivan oikeasti innostuu ja osoittaa lahjoja, vuoden sisällä on uuden ja paremman kitaran osto edessä. Ensimmäinen vaihtoehto on riski-investointi, jälkimmäinen on varman päälle pelaamista (uutta kitaraa ei tietenkään tarvitse ostaa, jollei soitosta tule mitään). Kitaran ostaminen voidaan myös nähdä sellaisena investointina, että jos lapsi ei innostukaan, niin isä tai äiti voi itse innostua. Ei kitaransoitto ole teinien yksinoikeus.
Oikein vihaksi pisti kun kävin Kodin Anttilassa jokunen aika sitten, ja siellä myytiin satasella pakettia, jossa oli huono Strato-klooni (kokeilin, oli todella kuraa) ja vähintään yhtä huono vahvistin. Pikkupojat tietysti pörräsivät ympärillä ja kärttivät äidiltä tai isältä sellaista. Kitara oli suoraansanoen huono: nauhat hiomatta, ei säädettävää trussirautaa, action hyvin korkealla, silti nauhasäröä, todennäköisesti ei pysy vireessä - äyks.
Puoli vuotta ja tuon paketin saaneet lapset sitten kinuavat uutta kitaraa. Vanhemmat sanovat "ei tipu Jepelle piimää" ja sitten saadaan taas uusi Gibson Guy tai Gibson Gal, joka löytää kitaransoiton uudelleen vasta kun kolmekymmentä kolkuttaa mittarissa ja on oma työpaikka ja omaa rahaa, mutta ei enää reaalisia toiveita "oikeasta" muusikonurasta. Vaikka vanhemmiten, kun aloitin taas soittamisen kunnon vehkeillä, oppimiskäyrä ponnahti vieteriukkelin tavoin siitä, mihin se joskus oli jäänyt ja vaikka treenaan puolesta tunnista kahteen päivittäin ja alan jo olla OK, olisi teininä ollut todella kivaa ollut saada olla oikea rokkimimmi ja oikeasti olla bändin kitaristi sen sijaan, että nyt olin vain karaokeprinsessa.
Eli rakkaat vanhemmat:
Jos lapsenne kinuaa kitaraa ja todella osoittaa lahjakkuutta, niin tehkää seuraavaa:
- Ottakaa itse kitaransoitosta selvää. Vaikkapa ostamalla Ralph Denyerin "Suuri kitarakirja" tms.
- Tutustukaa eri kitaramalleihin, valmistajiin jne ja opetelkaa perusasiat.
- Menkää lapsen kanssa musiikkiliikkeeseen ostamaan se kitara, älkää tavarataloon tai rautakauppaan. Sieltä saatte laatua ja neuvoja.
- Älkää pelätkö sähkökitaraa. Ei sitä overdriveä ole pakko käyttää jatkuvasti. Eli ennemmin tai myöhemmin lapsi haluaa soittaa sähköllä. Tarjotkaa siihen mahdollisuus, jos lapsella on lahjoja.
Vastaukset 10
Vanhimmat
...paitsi fiksoituneena kitara- / kitaransoittofriikkinä myös ihan tuota ammatillista taustaani vastaan (jota en tietenkään paljasta, vainoharhainen kun olen...).
Juuri näin se menee, paras tapa tappaa kiinnostus soittamiseen (kuten kaikkeen muuhunkin harrastustoimintaan) on ostaa paskat vehkeet juniorille. Lisäksi sillä saa mm. paljon mielipahaa, perheen sisäisiä jännitteitä ja ristiriitoja, vittumaisen isän / äidin maineen jne.
Itse olen aina ihmetellyt näitä vanhempia, jotka ostavat lapsilleen jotain pennin soittimia. Eihän kukaan osta luistelusta kiinnostuneelle lapselleen jotain täyttä kuraa olevia luistimia tai hiihtäjälahjakkuudella pennin kiinalaisia suksia. No toisaalta, tuttavaperheen isä osti sadan tonnin mersuun esikoiselleen turvaistuimen kierrätyskeskuksesta. Mersu on vuosimallia 2006, turvaistuin vuosimallia 1990. Ja isä tietää kyllä, että turvaistuimen käyttöikä on max 5 v. Kusipäisyyttä on siis monenlaista.
Peruste paskojen soittimien ostamiseen ei todellakaan ole se, että "jos se harrastus nyt sitten lopahtaakin". Juuri siksi kandee satsata laatusoittimiin: kuten olen jo monasti todennut, niitä sadan eken kitarapaketteja ei kukaan osta käytettynä. Muutaman satasen hyvälle kitaralle sen sijaan löytyy ostaja alta aikayksikön, jos se juniori ei sitten jaksakaan treenata. Itelläni on kyllä periaate, että jos hyvän kitaran joskus ostan, niin sitä en myy koskaan. Ehkäpä juuri tästä syystä niitä kitaroita on sitten joka paikka väärällään...
P.S. Jaa että vähän pelästyin tuota otsikkoa, tuo Millerin kirja kun on jotain samaa osastoa kuin ne Anttilan kitara-vahvari-remmi-johto -paketitkin...
On se niin helppoa nykyjään, sen kun menee ja ostaa vaan laatukamaa...
Ei se vaan siltikään kaikilta onnistu. Jopa vanhemmat voivat olla pienituloisia tai työttömänä ja taistella asuntovelkojen kanssa, ettei perheen tarvitsisi missään slummissa asua, ja satanenkin voi olla tosi iso raha. Joka vuosi pitää hankkia suksia ja luistimia, ettei lasten tarvitse hävetä, kun niitä kerran vuodessa liikuntatunnilla tarvitaan. Ja vaatteita, kännyköitä, tietokoneita, mp3-soittimia jne.
Omalla kohdallani köyhät vanhempani aikoinaan yrittivät tukea, minkä pystyivät. Ensi kitaraksi sain jostakin osto- ja myyntiliikkeestä jonkin luokattoman akustisen. Siitä sitten lähdin puristamaan hampaat irvessä ja rystyset valkoisina, mutta olin onnellinen, että olin saanut edes sen. Ihan hyvä pohja myöhemmälle soittoharrastukselle, kun joutui tekemään töitä ihan tosissaan...
Sitten joskus yläasteen loppuvaiheilla olin onnistunut säästämään pienistä viikkorahoistani osan, ja onnistuin hankkimaan kokonaiset 400 mummonmarkkaa maksavan kopiokitaran. Putkiradio sai toimittaa vahvistimen virkaa, kunnes sauhuten hajosi. Hurriganes taisi olla sille liikaa.
Ensimmäiset kesätyöt tehtyäni pääsin lopulta kiinni käytettyyn Telecasteriin ja oikeaan vahvistimeen (jotka molemmat olivat ihan surkeita), ja ihan oikeaan bändiin. Mutta vasta muutamaa vuotta vaille nelikymppisenä sain sikamaisten ylitöiden tuottamilla rahoilla hankittua sellaiset kamat, että niillä taidan loppuelämäni pärjätä.
Laatuun satsaaminen kyllä kannattaa aina, mutta nykyään on kersoilla sellainen "kaikki-mulle-nyt-ja-heti-isi-ja-äiti-maksaa" -tyyli, eikä itse tehtäis minkään eteen mitään. No, Mersu-tyypit on erikseen, niitä kai on aina ollut.
Hups, tulipa purkaus... johtuu kai siitäkin, että kokemusta vanhemman elämästä on myös...
Nuo eivät ole rahakysymyksiä vaan priorisointikysymyksiä. Kysymys ei ole siitä, kuinka paljon sitä rahaa on, vaan mihin sen käyttää. Kumpi on tärkeämpää, lapsen paikka pihan ja koulun nokkimisjärjestyksessä vaiko hänen musiikkiharrastuksensa.
Pelkästään lopettamalla tupakoinnin säästää rahat ihan kelvolliseen Jack and Dannyyn noin kuukaudessa.
Näin ammatikseni musiikkia opiskelevana ja sitä opettavana voin sanoa, että TODELLA lahjakas lapsi kyllä porskutta ilmankin niitä laadukkaita vehkeitä. Lahjakas lapsi soittaa vaikka mitä vanerilaatikkoa ja saa siitä paljon irti, kun innostusta riittää. Tietenkin tulee vastaan kohta, kun soitin alkaa pistämään vastaan - mutta sinne on matkaa ja siihen reagoidaan sitten ajallansa.
Jos rahaa on niukalti, soittimen sijasta kannattaa satsata kunnon opettajaan. Sellaiseen, jolla on oikeasti ammattitaito ja sellaiseen, joka osaa opettaa ja jonka kanssa henkilökemia pelittää. Ei se riitä, että pojalle ostetaan tuhannen euron pelit ja vehkeet ja sanotaan, että nyt rupeet sitten!
Ja tässä kohtaa on turha urputtaa, että todelliset lahjakkuudet, ne ovat itseoppineita.
Kukaan ei opi yksin, omassa erakkokammiossaan rämpyttämällä. Siellä on vaan kiva fiilistellä ja räpeltää, kuunnella omaa soittoa ja miettiä, että vittu mä olen hyvä! Vittu mä soitan nopeesti! Ei ole vertailukohtaa, eikä itseään aseta alttiiksi, ei luo itselleen sitä epävarmuutta, että siirtyisi eteenpäin, kyseenalaistaisi. Kaikki oppiminen on vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa, se etsii vaikutteita, se kerää tiedonmurusia, hioutuu. Miksei siis investoida sellaiseen ympäristöön (ts. opetukseen), missä se informaatio on helposti saatavilla?
Niinkuin yksi tässä jo kommentoikin - ei kaikilla vanhemmilla ole varaa. Ei minunkaan vanhemmilla ollut varaa, olin kiitollinen kuhmuisesta landolasta, jota äiti oli nuorena leirinuotiolla soitellut. Tietäen perheen taloudellisen tilanteen, ei olisi tullut MIELEENKÄÄN kinuta jotain enempää! Ja kun paremmin soittimen sain, olin siitä nöyrästi kiitollinen ja iloinen, koska tiesin, että tätä varten oli säästetty ja koko perheen voimin tingitty jostain muusta.
Mielestäni se, että oletetaan minulle automaattisesti kuuluvan jotain vain siksi, että tahdon ja siksi, että koen olevani lahjakas ja että sitten minulla on oikeus olla katkera, kun en ilmaiseksi saanutkaan niitä kalleimpia vehkeitä - se on vähän lapsellista.
Niin - ja kaikki lapset eivät tahdo ennemmin tai myöhemmin soittaa sähkökitaraa. Ei kaikille ole tärkeää olla se rokkimimmi, bändin kitaristi, joillekin saattaa riittää ihan se musiikki itsessään. Kumpi tässä on tärkeämpää, päteminen vai tekeminen?
1) En puhunut Landoloista (jotka ovat keskitason kitaroita ja joilla pääsee alkuun oikein mainiosti) vaan siitä todella karmeasta kurasta - sellaisesta, joita saa Tarjoustalosta ja Bilhelvetestä ja mitä ihmeellisimmistä paikoista. En myöskään sylje Harley Bentonin päälle, vaikka täällä sitä merkkiä yleisesti dissataankin, vaan puhun nyt niistä todella viheliäisistä vinguttimista.
2) Kaikki lahjakkaat lapset eivät ole TODELLA lahjakkaita vaan joukossa on niitä MELKO lahjakkaita, jotka eivät saa siitä vanerilaatikosta kovinkaan paljoa irti, mutta sensijaan saavat hyvästä soittimesta. Ei ole olemassa vain "lahjattomia" ja "huippulahjakkaita", vaan välissä ovat myös vähälahjaiset, keskinkertaisuudet, vähän enemmän lahjakkaat, melko lahjakkaat ja hyvin lahjakkaat.
3) Allekirjoitan kyllä tuon, mitä sanot opettamisesta. Itse aikoinaan opin soittamisen alkeet koulun kitarakerhossa. Mutta totesin jo, että raja tuli vastaan. Sillä vanerilaatikolla, minkä vanhempani suostuivat ostamaan, ei käytännössä soittanut mitään muuta kuin avoimia sointuja otelaudan satulan päästä ja barreet olivat täysin tuskaa. Action (kielenkorkeus) oli ihan hirveä, kuten halvoissa nailonkielisissä akustisissa yleensä onkin. "Sähkökitara ei ole tyttöjen soitin", oli sitten vanhempieni kommentti kun ikää tuli hiukan enemmän. Siinä vaiheessa, kun minulla oli teininä ensimmäisen kerran omaa rahaa, kiinnostus oli jo ehtinyt lopahtaa. Minulla oppimiskäyrä katkesi lapsena siihen, että pääsin avoimiin duuri- ja molliskaaloihin, avoimiin sointuihin ja kaksiääniseen soittoon - mutta esimerkiksi barree-soinnut opin vasta vanhemmalla iällä.
Nyt vanhemmiten olen ollut onnekas - olen naimisissa toisen muusikon kanssa, ja hän on opettanut minua. Hänen mielestään minulla on nyt teoria- ja taitopohja periaatteessa hanskassa, ja ainoa, mitä tarvitaan on treeniä, treeniä ja treeniä. Ja treenaamisen tärkeydestä olen samaa mieltä.
4) Totesin jo, ettei 9-vuotiaalle lapselle kannata ostaa mitään Les Paulia tai Jemiä tai jenkki-Stratoa, vaan (käytettykin) Jack&Danny tai Harley Benton riittää mainiosti - sillä pääsee alkuun. Samoin instrumenttia ei ole pakko ostaa uutena, käytettykin kelpaa. Sen satasen tavaratalosetin sijaan olisi aivan yhtä hyvin voinut ostaa jonkun käytetyn paketin.
5) Oikotietä onneen ei ole. Treenaamista tarvitaan joka tapauksessa. Eli vähintään tuo puoli tuntia päivittäin, mielellään kaksi tai enemmän. Mutta se treenaaminen on paljon hauskempaa silloin, kun on kunnollinen soitin, josta saa kunnollisen soinnin ja joka ei rämise eikä nauhoihin revi vasemman käden kämmenpohjia. Eli se, että vielä sen kahden tai kolmen tunnin session jälkeeen jaksaa treenata, vaatii motivaatiota, joka on helppo tappaa surkealla instrumentilla. Tuhat skaalaa päivässä pitää bullshitin loitolla, mutta ne skaalat on paljon kivempi tehdä hyvällä soittimella kuin huonolla, joka rämisee, jossa on karmea action (jota ei voi säätää), jossa on karmeat nauhat, jossa ei kaulaa voi säätää, jossa kieliä joutuu painamaan lähinnä putkipihdeillä ja joka ei pidä virettä.
6) Voidaanko pätemistä ja tekemistä karsinoida toisistaan erillisiksi osa-alueiksi? Minusta oli kiva teininä ja vähän vanhempana laulaa karaokea ja lauluääneni oli minulle sitten lopulta se instrumentti, jonka vanhemmatkin "hyväksyivät", mutta kuten sanoin, olisin mieluummin halunnut soittaa kitaraa bändissä, se laulaminen ei ollut minulle "se" issue. Osaan taatusti laulaa, mutta "it's not the thing I want".
Hassu juttu, aattelin just kanssa tänään kirjoittaa tänne saman tyyppisen tekstin..
Olen täysin samaa mieltä edellisen kirjoittajan kanssa. Jos lapsi haluaa kitaran, niin miksi ostaa honkkarista tai motonetista 20egellä "akustinen" kitara, jossa kielet on rautalangasta, ja virittää ei koko paskaa ees pysty. Ja näihin honkkarin sähkökitara paketteihin en sano mitään. Ja toi on kanssa totta, että porukoilla voi olla rahat tiukilla, eikä oo varaa ostaa mitään kallista settiä, mutta onneksi on huuto.net, sieltä saa käytetyn kitaran/paketin edullisesti, ja jos ei soitto nappaa, niin takas myyntiin vaan.
Kaikki eivät millään tajua miten suuri ero voi olla kahdella lähes saman näköisellä stratokopiolla. Huoltoasemalta tulee sitten ostettua lapsiraukalle onneton rämistin josta ei saa peliä säätämälläkään.
Mutta siitä vahvarista. Mua huolestuttaa noiden efekteillä varustettujen pikkuvahvareiden suosio. Eihän mukulat opi soittaan jämäkästi, kun semmosilla suhistimilla mikä lärpytys tahansa kuulostaa Steve Vailta, kaikki dynamiikka katoaa siihen särösurinaan.
Ehkä olen vain vanhuudenhöperö.
Jopas paljastit hienosti pikkusieluisuutesi. Vai että ammatikseen musiikkia opiskeleva, mitähän helvettiä tääkin nyt tarkoittaa. Todellisuudessa olet juuri niitä häviäjiä, joilla oli se pahvikitara, jota koskaa ei oppinut soittamaan. Mene johonkin töihin, lapiohommiin tai sellaista. Vastaa kykyjäsi paremmin
Tarkoittaa sitä, että opiskelen musiikkia ammattioppilaitoksessa, laitosta sen tarkemmin nimeämättä. Valmistun opettajaksi. Sellaiseksi, joita löytyy musiikkiopistoista.
Nykyään minulla on jo ammattitason soitin.
Ei ole katkeruutta, jos saa näppylöitä nykyajan "kaikki-mulle-nyt-heti" -asenteesta. Se on rahan ja työn arvon tiedostamista.
En ole nähnyt pahvista tehtyjä kitaroita, vanerista tehtyjä kyllä. Sellainen on ihan OK ensimmäiseksi kitaraksi, ei maksa paljoa. Niitä saa käytettyinäkin, koska niitä jää usein pieniksi oppilailta. Nuottitelineen ja jalkatuen ynnä muun tilpehöörin hankinnan voi sitten jättää myöhäisemmäksi. Kitaraostoksille kannattaa ottaa ope mukaan, eli ENSIN etsitään ope, SITTEN kitara! Meinaavat myydä kaupassa aina liian ison kitaran oppilaalle, en tiedä, mistä johtuu.
Onneksi en ole kuitenkaan törmännyt sellaisiin instrumentteihin opetustöissäni, joita alkuperäinen kuvaa - en tajunnut, että hän puhui niin hirvittävistä laatikoista. Kerran oppilaalleni myytiin kitara, joka ei soinut. Myyjä väitti, ettei sen tarvitsekaan soida, koska niitä myydään paljon ala-asteelle, eivätkä ne lapset siellä mitään osaa soittaa - joten ei kaikkia ääniä tarvitse kitarasta saada ammattilaisenkaan ulos. Minä suutuin ja vaadin oppilaalle korvausta. Kitara vaihdettiin tasokkaampaan. Aina olen muistanut kaikkia oppilaitani ja kollegojani varoittaa kyseisestä kaupasta, törkeä asenne heillä.
Kiitos vinkistäsi ammatinvaihdon suhteen, mutta epäilen, että näin hentoinen ihminen ei lapiohommissa juurikaan pärjäisi. Hyvää päivänjatkoa sinullekin.
Mieleeni tulivat ne ala-asteiän (n. 8 v) karmivat kokemukset, kun vanhempani ostivat minulle Venäjältä (sill. Neukuista) minun kokoiseni (ehkä n. 1,20 m) kitaran, jossa oli ankkuriköyden paksuiset kielet tuuman verran irti otelaudasta. En silloin tajunnut mitään kitaran säätämisestä, joten ko. akustisen ollessa täysin ikäiselleni lapselle sopimaton, menetin haluni mihinkään musiikkiin (jopa kuunteluun) aina 12- vuotiaaksi asti. Sitten hommasin eräällä toisella Neukkujen matkalla itse sopivalta tuntuvan kitaran, joka oli yhä pasjhka, mutta sentään soitettavissa. Sillä opettelin soinnut, ja innostus muuhunkin musiikkiin heräsi jälleen.
Jälkeenpäin olen ajatellut, että olisipa kiva jos tuo ensimmäinen aku olisi vielä tallella (enkä olisi tehnyt sille über-Hendriksejä v**utuspäissäni), sillä se oli oikeasti hyvää tekoa, ja loistava peli säätöjen jälkeen. Mutta vanhempani eivät ole musikaalisia, mitä instrumentteihin tulee, joten kotoa ei paljoa apuja tullut minun nykyiseen rakkaimpaan harrastukseeni.. paitsi ne pari akustista, jotka he kustansivat meikälle.
Sanottakoon nyt asiaan kuulumattakin, että siihen aikaan muuten sai tolkuttoman halvalla hyviä soittimia rajan takaa. Eräässä liikkeessä isäni yritti ostaa minulle viimeistä huutoa olevat länsimaiset (tai itämaiset, ihan miten vaan) syntetisaattorit kaupan ikkunasta, kun sanoin niiden olevan hinta-laatu-suhteeltaan uskomattomat pelit (maksoivat muutaman satasen markkaa), mutta "eivät olleet myynnissä", vaikka hinta oli kyllä esillä :D