vähän on vaikeaa jatkaa elämää rakkaani ja lapseni kuoleman jälkeen...vaikka siitä on kaksi vuotta vieläkin herään yöllä huutooni... ja valveiila en tunne muuta kuin raastavaa surua.. ..en ole pystynyt seurustelemaan kuolemanjälkeen... olen täysin eristänyt itseni muusta maailmasta.. vaikka kaverit sanovat että pitäisi jo jatkaa elämää en tiedä tuleeko siitä enää ikinä mitään.....
ei enää toivoa..?
jäpä29
101925
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 9 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
mä uskon,toivoon ja rakkauteen.mikä niistä on tärkein?love?niin mustakin.
tovottavasti säkin niin vielä joskus uskot.kaikkea hyvää ja jaksamista.
myös kadehtia niitä kauniimpia muistoja joita olet saanut, vaikka tuntuukin jotenkin julmalta sanoa näin.
Jaksamisia.
tulee entistä kovempi suru,kipu ja kaipuu kun häntä ajattelen... hän oli ainut hyvä asia elämässäni... lapsuuttakaan ei ole yhtäkään kaunista muistoa jolla voisi koettaa tuskaa helpottaa.....
Liekö tuohon autaa mikään muu, kuin aika? Oletko käynyt terapiassa? Se saattaisi auttaa pääsemään ylitse tuollaisten kokemusten. Parasta ainakin, että ei yksin jää miettimään ja kaipailemaan sitä mennyttä, että tajuaa sen nykyisyyden kuitenkin loppujen lopuksi ja sen, että sille ei mitään voi. Eli menneisyydestä eroon ja nykyisyyteen jotain "Sisältöä" (mitä tahansa), joka auttaa pääsemään ylitse. Minen tiedä.
silloin kun kun tyttöni ja lapseni kuoli kävin muutaman kerran kriisiryhmässä puhumassa... kun ei ollut apua niin oli turha jatkaa siellä käymistä... kyllähän olisi hyvä lopettaa menneisyyden sureminen .. ehkä se ajan kanssa helpottaa....
että heti menetyksen jälkeen ei terapia yms apu välttämättä niin autakaan, vaan kannattaa palata asiaan vielä myöhemminkin. 2 vuotta ei ole pitkä aika isossa surussa. Ei suremista kannata vastustella. Jos vastustaa, niin siinä menee helposti muutkin tunteet jumiin eikä löydä niitä ilon aiheitakaan. Ja jos sallii itsensä rakastaa niitä, jotka on menettänyt, niin pystyy rakastamaan myös muita (tai sitä tulevaa kumppania), ihan yhtä paljon.
vielä isompi menetys kuin allekirjoittaneella. Otan osaa. Itse menetin "vain" avopuoliskon, joka oli paras tähän mennessä tapaamani kumppani. Toivon vaan että joko saan rimaa laskettua tai löydän uuden ihmisen jonka kanssa tulen toimeen yhtä hyvin. Älä sinäkään menetä toivoa vaikka siihen voi mennä vielä monta vuotta.
....usko, uskalla elää, älä anna surulle valtaa...
tiedän että tuonkaltaisista asioista on vaikea päästä yli, anna itsellesi niin paljon aikaa kun tarvitset, aika parantaa kyllä haavat...
jaksamisia sinulle =)
kuin crazywolf? Ainakin näytätte kovin samanlaisilta.
Minä löysin ystävieni kautta uuden n vuosi vaimoni kuoleman jälkeen. Nyt aikuisiällä talous oli kunnossa ja kokemustakin oli molemmilla, tiesimme mitä tahdomme. Uuteen suhteeseemme lähdimmekin täysillä kunnes avopuolisolleni tuli työttömyys, vanhempien kuolema, oma sairastuminen, pojan avioero jne.. siitä seurasi syvä masennus jonka lopputuloksena huomasin asuvani aivan toisenlaisen ihmisen kanssa ja sovimme että molemmat jatkavat kokemuksia rikkaampina uuteen elämään.
Tämä muutaman vuoden yhdessäolo jättikin niin suuren aukon elämääni että nytkään, 3:n vuoden jälkeen en ole löytänyt veroistaan.
Silti luotan että jossakin on uusi Hän.